Talvi saapuu Hietajärvelle Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa

Talven hyiset ja lumiset sormenpäät ovat paikoin jo hipaisseet Lapin kiveliöitä, mutta edelleen lepää maakunnan yllä odottava tunne siitä, milloin pysyvä ja paksu lumivaippa saapuu. Tätä pohtiessani löysin muistojeni ja kuvieni kätköistä retkitarinan siitä, kuinka muutama talvi sitten sain nähdä Enontekiön hienon Hietajärven juuri siinä hetken kestävässä välitilassa, kun loppusyksy oli vaihtumassa alkutalveksi.

Hietajärvi, Enontekiö

Kohde kartalla
- Ketomellan pysäköintialue (Ounastie, Enontekiö)
Reitti n. 3 km/suunta
Tulipaikka: kotalaavu

Se oli niitä päiviä, että jos retkestä ei olisi etukäteen ystävän kanssa sovittu, olisi kotisohva takuulla vetänyt pidemmän korren: sää oli harmaista harmain, hieman tuulinenkin, ja värien täydellinen puute maisemasta sai päivän tuntumaan jo marraskuun puolivälissä siltä, kuin aamu ei vaihtuisi päiväksi lainkaan, vaan suoraan illaksi. Ja samalla se oli niitä päiviä, että illalla sai todeta: onneksi tuli lähdettyä. Niin kolkkoa kuin marraskuun värittömyys voi umpipilvisenä päivänä ollakin, liikkuminen ja oleskelu luonnossa vetää aina pidemmän korren kuin mikään muu. Koskaan ei minun ole tarvinnut katua sitä, että lähdin ulkoilemaan luontoon.

Hietajärvi Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa, Enontekiön alueella lähellä Ketomellan kylää, on kesäparatiisi. Vaalea hiekkaranta ja turkoosinkirkas vesi ovat yhdessä naurettavan hieno näky kesävehreällä, miksei vielä ruska-aikaankin. Ruska-aikainen Hietajärvi oli yksi ensimmäisten Retkipaikka-artikkelieni aiheista aikoinaan, kauan yli kymmenen vuotta sitten.

Nyt taapersimme mönkijäuraa pitkin harmaan, talviuneen käärytyneen mäntymetsän halki. Naavatuppo lepatti tuulessa ja outamaan latvusto humisi. Lunta oli vasta nimeksi, joten askel kantoi kyllä kevyesti. Elimme siinä toivossa, että jospa sää sittenkin kirkastuisi edes pikkuisen, ja olimme näkevinämme taivaalla varovaista oranssin kajoa aika ajoin – taisi olla toiveunta kuitenkin.

Perillä vastassamme oli väritön jää, jonka takana väritön vaaran metsä kohosi väritöntä taivasta vasten. Tuuli kirmasi jäällä, se oli asetellut ohuen lumikerroksen mieleisekseen ja jättänyt osan järven jäästä vielä kirkkaaksi ja lumettomaksi. Järven vedestä törrötti onnettoman näköisenä pikkuruisen saaren tumma, rääppäytynyt siluetti ja palautin mieleeni lämpimän kesäpäivän muiston, jolloin kahlasin tuohon saareen vedenalaista harjannetta pitkin.

Teimme sen, mitä tällaisella säällä on ehdottomasti retkillä tehtävä, eli pykäsimme rivakasti lämmittelynuotion ja kaivoimme eväät ja teepannun esiin. Vaikka itse en ole tulistelijoita, niin tällaisina talvipäivinä en minäkään voi nuotion tenhoa vastustaa. Loputtomassa kalseudessa ja hämäryydessä nuotio on koko retken sydän.

Ainoa aikataulumme oli pimeän saapuminen, mutta olimme liikkeellä ajoissa. Ehdimme kiireettä tulistella ja syödä, kuljeskella rantaviivassa edestakaisin ja kalppia vielä takaisin autolle ennen pimeää.

Kodan synkistä ja suojaisista uumenista käsin oli hyvä tarkkailla myös päivänvalon liikkeitä järvellä.

Pilviharso päästi hetkeksi aikaa pikkaisen enemmän valoa lävitseen. Peilijäälle heijastui ujo valonkajo, joka toi esille myös jään ja sen alla vellovan veden kirkkauden. Tämä alla oleva hetki oli päivämme värikkäin näky, ellei nuotion loimotusta ja retkikaverini neonoransseja ulkoiluhousuja laskettu.

En osaa arvioida jään paksuutta, ja olen kaiken lisäksi niitä ihmisiä, jotka eivät mielellään mene jäälle ennen kuin siitä edeltä on mennyt vähintään moottorikelkka, mieluiten vaikka traktori – vasta sitten alan uskoa jään kantavan. Mietin kuitenkin rannalla, kuinka hienoa olisi ollut jos olisi voinut kävellä jäälle ja lampun kanssa valaista järven syvyyksiä.

Tällaiset olosuhteet eivät yleensä kauaa kestä. Tälläkin kertaa paksumman lumipeitteen saapuminen oli päivistä kiinni, ja kohta peilijää jo hautautui valkoiseen vaippaan lopputalveksi.