Suomenniemen salattu luontohelmi: Irja Hannosen luontopolku on kuin sadusta

Kesäistä sunnuntaipäivää oli vielä vähän jäljellä. Ajattelin, että olisi kiva vielä käydä jossain ennen kotiinpaluuta, ja olin kartasta ehtinyt katsoa, että matkasuunnallamme on luontopolku. Irja Hannosen polun nimi ei sanonut mitään. Mutta parin tunnin kuluttua olin aivan myyty. Tälle polulle jäi pala sielua.

? Reitin lähtöpaikka kartalla
? Kuituran tulipaikka ja laavu
➡ 3,8 km
Lisätiedot (pdf)

Irja Hannonen (1924–2003) eli koko ikänsä täällä, Karkauksen kylässä. Hän testamenttasi omaisuutensa kotikunnalleen, silloiselle Suomenniemen kunnalle. Irja asutti veljensä Einon kanssa kotitilaansa, jonka he olivat perineet vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan. Kummaltakaan ei jäänyt lapsia. Talossa ei ollut sähköä, ja lääkkeinäkin käytettiin paljon Einon ja Irjan keräämiä yrttejä. Koko elinaikanaan Irja oli poissa kotitilaltaan vain neljä kuukautta.

Kun on ikänsä näillä tanhuvilla asunut, on tämä ympäristö tullut tärkeäksi.

– Irja Hannonen

Luontopolku lähtee Tikan tilan tuntumasta, Karkauksentieltä kääntyvän sivutien varrelta. Heti laiturin jälkeen on pieni parkkipaikka ja opastaulu. Ensimmäinen viitta osoittaa metsänreunaan, josta polku kääntyy heti vasemmalle. Polulle pääsee myös kävelemällä sivutietä vähän pidemmälle mäen päälle.

Reitin lähtöpiste.

Aivan aluksi seurataan kärrypolkua harvennetun metsikön vieressä. Reitti ylittää siis pienen tien ja kääntyy sitten kohti kallioita. Mutta jo parinsadan metrin päässä alkavat polun varren niityt ja metsät.

Niityt ovat toinen toistaan ihanampia. Niillä kukkivat metsäkurjenpolvet, puna-ailakit ja niittyleinikit. Opastaulun mukaan polun varrelta löytyy myös harvinaisempia kasveja, kuten valkolehdokkia ja isotalvikkia.

Puna-ailakkien ja metsäkurjenpolvien väriloistoa niityllä.
Metsäkurjenpolvi on huumaavan kaunis. Carl von Linnén mukaan metsästä ei löydy kauniimpaa kukkaa.

Polku on selvästi merkitty viitoin. Vaikka välillä kesän rehevä kasvillisuus tuntuu peittävän polkua näkyvistä, polulta ei silti täällä eksy. Onneksi olin ottanut mukaan kunnon polkujuoksukengät.

Opastaulu silmukkareitin risteyksessä.

Niittyjen ja lehtojen jälkeen polku päätyy Kuituran laavulle vievään risteykseen. Irja Hannosen polku kulkee suurimmaksi osaksi Kuituranniemen luonnonsuojelualueella. Alue on tiukasti suojeltu. Kuituran laavu on kuitenkin varsinaisen luonnonsuojelualueen ulkopuolella, joten siellä saa myös yöpyä. Sinne voi tulla myös meloen, koska rannassa on laituri.

Laavun jälkeen näkymät vaihtuivat täysin. Polku kulkee Kuolimon rantaa jylhien kivikoiden ja kallioiden keskellä. Metsä on saanut olla luonnontilaisena vuosikymmeniä. Tuona kesäpäivänä maisemat olivat vain kertakaikkiaan mykistäviä.

Irja Hannosen polulta avautuvaa järvimaisemaa
Kuolimojärven rantakiviä. Näitä näkymiä voisi jäädä ihailemaan koko illaksi!
Pitkospuut helpottavat kivikossa kulkemista.
Käävät saavat rauhassa tehdä hidasta työtään täällä.

Täällä oli rauha. Ymmärsin nyt, miksi tämä paikka oli haluttu rauhoittaa. Minun on usein ollut vaikea pysähtyä ja jättää murheet taakseni, mutta täällä se onnistui kuin itsestään. Metsällä ei ollut kiire – se on saanut olla täällä rauhassa, ja niin sain minäkin.

Polku haarautuu kahteen haaraan. Lyhyempi haara vie suoraan Kissalammelle, mutta me menimme pidempää haaraa. Täällä oli niin hienoa. Välillä polku oli merkitty vain pienillä tolpilla.

Polku voi olla merkitty myös tällaisilla tolpilla.

Kissalampi. Tämä suolampi tupsahti eteen polulla aivan yllättäen, pienen korpitaipaleen jälkeen. Käsittämättömän kaunis suolampi! Reunalla suopursua aloittelemassa huumaavaa kukintaansa, ja mustikka taas lopettelemassa.

Kissalampi. Olisipa ollut saappaat! Olisin päässyt vieläkin lähemmäksi.
Kissalammella jatkuvat taas pitkospuut.

Irja Hannosen kerrotaan poimineen marjoja mielellään, jopa vastapainona raskaalle tilanpidolle. Voin hyvin kuvitella, kuinka tällaisten suolampien rannoilta, valoisilta paikoilta, hän on saanut kerättyä muhkeat saaliit. Miten hän on ne säilönyt ilman sähköä, ilman pakastinta? Tällaisesta kaupungin kasvatista tämä tuntuu käsittämättömältä.

Polku palauttaa ajatukseni takaisin metsään. Saavumme naavapartaiseen kuusikkoon. Ja mitä naavaa täällä kuusissa roikkuukaan!

Naavaa. Tässä erottuu selvästi naavan keskijänne, mikä erottaa naavan sukulaisestaan luposta.
Aarnimetsää.

Tämän satumetsän jälkeen polku päätyy takaisin korkeiden kallioiden luokse.

Suojelualueen rajalla päädyimme taas aukeammalle aholle. Villit ahomansikat kukkivat.

Tästä tulee vielä herkkua jollekulle.

Polku tekee täyden silmukan ja palaa vielä niittyjen kautta takaisin Tikan tilan luokse.

Metsäkurjenpolvi voi hehkua myös tällaisen vaalean lilan väreissä.

Tämä vain 3,8 kilometrin mittainen luontopolku tarjosi sellaista, mitä moni pidempi vaellusreittikään ei ole kyennyt tekemään. Lyhyellä matkalla se vei kukkivien niittyjen ja lehtojen kautta ensin kallioiseen sekametsään ja sinisinä välkkyviin järvimaisemiin, sitten aurinkoiselle suolammelle, ja lopulta naavaisten kuusikoiden kautta takaisin kallioille ja ahoille. Tällä matkallaan se näytti kaikkea, mitä Suomen luonnolla on tarjota. Tunsin syvää kiitollisuutta.

Tämä kaikki riitti Irja Hannoselle koko elämän ajaksi. Tätä – juuri tätä – pitää suojella.

1 reply

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.