Seitsemisen kansallispuistossa kevättä etsimässä

Olimme etsimässä kevättä, ja viimein sen löysimme! Huhtikuinen Seitsemisen kansallispuisto oli erittäin hurmaava kaikinpuolin. Sen rehevissä vanhoissa kuusimetsissä murheet unohtuivat, samoin meitä aiemmin vaivanneet kolotukset ja säryt. Lintujen keväinen sirkutus oli korvia huumaavaa; samoin kilpikaarnaisia mäntyjä ja keloja ihastellessa voisi kuluttaa loputtomasti aikaa.

Kansallispuisto sijaitsee Pirkanmaalla Ylöjärven ja Ikaalisten kunnissa. Alueen koko on 45,5 neliökilometriä, ja merkittyjä polkuja on noin 60 kilometriä.

Me aloitimme retkemme aamulla Seitsemisen luontokeskus Kulomäestä. Reitiksemme valitsimme Virkatien, 26 kilometriä pitkän rengasreitin, joka kiertää lähes koko puiston ja sen merkittävimmät nähtävyydet. Virkatie on saanut nimensä siitä, että ennen aikaan metsästäjä kävi viralla täällä, eli tarkisti ansansa, jotka olivat asetettuna tämän reitin varrelle.

Reitti lähti kulkemaan ensin etelään, Seitsemisharjua myötäillen, kohti Kirkaslammen taukopaikkaa. Oli melko lämmin sää verrattuna läntiseen Suomeen, ja aurinko paistoi pilvien takaa kullaten puiden latvukset. Vaihtelevaa maastoa oli mukava kulkea. Milloin meidät veivät mukaansa vihreät korpimetsät, milloin vuorostaan suopursua ja tupasvillaa tulvivat nevat, joiden läpi pääsi kulkemaan pitkospuita myöten.

Ensimmäisen kilometrin verran reitin alussa oli kylttejä, joissa oli metsäaiheisia runoja. Kauniit sanat innoittivat meitäkin mielemme sopukoissa luomaan omia runollisia ilmaisuja alueesta. Voimme siis rehellisesti todeta tämän taikametsän nostavan luovuutta ja kohentavan mieltä.

Lumi oli sulanut alueelta lähes kokonaan, mutta sitä oli vielä pieniä pälviä siellä sun täällä. Näimme osittain lumeen painautuneita ilveksen jälkiä. Näky sai meidät innostumaan ja tarkkailemaan maastoa eläimistön silmin.

Jos olisin eläin, sanotaan vaikka näätä tai ilves, haluaisin ehdottomasti asua täällä. Vaihteleva ja rönsyilevä maasto tarjoaisi mitä mainioimpia kotikoloja ja piileskelypaikkoja. Kaatuneet puut oli jätetty niille sijoilleen, ja nyt niitä peittivät sammalet, vanamot ja erilaiset käävät. Ihana paikka.

Kirkaslammen taukopaikalle oli matkaa noin 6 kilometriä, ja se tuli eteen lähes huomaamatta. Aika meni ihmetellessä esiin tullutta vihreyttä ja kuunnellessa hippiäisten piipitystä kuusten oksilla. Vaihteleva ja juurakkoinen maasto toi mukavaa lisähaastetta rinkka selässä kulkiessa.

Kuitenkin nevan yli Kirkaslammelle päästyämme oli molempien vatsa jo sitä mieltä, että olisi lounastauon paikka.

Taukopaikalla paistoi aurinko. Iso keittokatos ruokapöytineen ja hieno tulisija puuhelloineen olivat lammen tuntumassa. Antti teki pastaa tulilla, ja Johannalla oli hernekeittoa valmiina ruokatermarissa. Keitimme vielä nokipannukahvit, jotka joimme auringossa keräillen voimia tuleviin askeliin.

Kirkaslammelle pääsee myös autolla, ja sula-aikaan laiturilta voi pulahtaa uimaan.

Matkamme jatkui Koverolammen ohi kohti Koveron perinnetilaa. Tämä oli meille normaaliakin mielenkiintoisempi kohde, sillä Matti Juhonpoika, joka oli tänne kruununmetsätorpan perustanut vuonna 1859, oli Johannan esi-isä.

Koveron tila on osa kansallispuistoa ja entisöity tarkkaan 1930-luvun tyyliin. Paikka toimii kulttuurillisena kohteena; ikkunana menneisyyden perinnetilaan. Kesäkaudella tilalla laiduntaa suomenkarjaa, ja rakennukset ovat avoimia vierailijoille. Tilalla järjestetään varauksesta myös opastettuja kierroksia ja myös tapahtumia.

Pihapiirissä ei ollut muita kuin me. Vanha torppa, pakari, hirsiaitat ja riihet punamultamaalipintoineen herättelivät meissä kaihomielisiä aatteita elämästä yli sata vuotta sitten. Johanna mietiskeli juuriaan ja ihmetteli, miksei ole käynyt paikalla aiemmin. Viime syksyn sukutapaamisessa oli vasta selvinnyt isän puolen suvun synnyinseudut ja historia, joka painottuu juurikin Seitsemisen lähistölle. Ensi kerralla olisi tultava katsomaan, miltä paikka näyttää sisältä!

Jätimme haikeina kotoisan pihapiirin taaksemme, ja matka jatkui aarnimetsän läpi. Kauniit maisemat eivät hellittäneet – päinvastoin. Pian tiellemme osui Liesijoki, jonka koskessa pääsimme harjoittamaan kuvaustaitojamme. Tai rakentamaan niitä on ehkä parempi ilmaisu.

Joessa oli vielä muutama jään aikaansaama taideteos, joita virtaava vesi ei ollut saanut sulatettua pois.

Joen ylityksen jälkeen saavuimme vanhalle myllylle. Mylly oli toiminut Koveron tilan ja muiden alueen tilojen yhteisvoimin 1900-luvulla. Koskien kohina ja korpimetsän maisemat veivät meidät jälleen historian hetkiin, jotka olivat kauan, mutta eivät sittenkään niin kovin kauan sitten.

Matka jatkui Liesilammin rantaan, jossa törmäsimme telkkäpariskuntaan. Telkät lähtivat lentoon tultuamme liian lähelle ja vihelsivät telkkämäiseen tyyliinsä laskeutuen lammen toiselle puolelle.

Siinä kohtaa menimme harhaan. Emme huomanneet polkua, saati sen kylttiä, joka meidät johdattaisi Liesijärven laavulle, jonne olimme matkalla. Sen sijaan etenimme metsätietä ja napsimme tien reunoilta puolukoita. Reilun kilometrin jälkeen havahduimme, kun näimme seuraavat tienviitat. Pieleen meni. Onneksi emme kuitenkaan tyystin väärään suuntaan lähteneet, vaan saimme korjattua virheemme helposti 1,7 kilometrin lenkillä.

Saavuttuamme Liesijärven laavulle meidät toivottivat tervetulleiksi telkkien ja sinisorsien soidinmenot. Järveltä kuului melkoinen päristely ja kaakatus, kun ensin telkkäkoiraat kamppailivat järven kauneimmasta neitokaisesta, sitten sorsat jatkoivat samoilla kuvioilla. Katselimme tilannetta huvittuneina ja asettauduimme leiriksi.

Laavu oli perinteiseen tyyliin nimikirjaimia täyteen kaiverrettu ja siitä aukesi maisemat Liesijärvelle. Huomioitavaa on, että laavun avoin seinä on järvelle päin, joten yöpyjä saattaa kohdata melkoista tuulta. Meillä oli teltta mukana kaiken varalta, kun ajattelimme kohtaavamme muitakin retkeilijöitä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vastaan tuli vain muutama kulkija.

Sadan metrin päästä laavupaikalta löytyy kuivakäymälä, toinen nuotiorinki ja puuvaja.

Oli miten oli, meitä hellittiin tuulettomalla säällä. Nautiskelimme illalliseksi nyhtökaurastroganoffia nuotiotulella. Se on suosikkiretkiruokaamme ja vielä vegaanista, resepti löytyy TÄÄLTÄ!

Yöllä ei ollut liian kylmä, eikä kuuma, mutta Johanna ei saanut nukuttua. Alkavat flunssan oireet pitivät hereillä, kun henki ei meinannut kulkea. Antti heräsi viiden aikaan kääntämään kylkeään, jolloin Johanna kävi tilaisuuteen kiinni varkain ja avautui unettomuudestaan, varmistaen, että myös Antti heräisi.

Ritarina Antti sai alle kuuden tunnin unien jälkeen mutistua avainsanat tilanteen ratkeamiseen: ”Kahvia”! Pian nokipannu olikin jo tulilla, ja valmistauduimme jatkamaan matkaa. Herääminen oli kieltämättä hieman haasteellista, mutta aamupuurojen ja kahvittelujen jälkeen pääsimme liikkeelle.

Luontohan on parhaimmillaan aamuisin. Järvellä telkät ja sinisorsat ottivat taukoa mittelöistään. Aurinko nosti ensimmäisiä säteitään havupuiden välistä, ja käpytikka lennähti laavun vieressä olevaan mäntyyn nakuttelemaan. Punarinta kävi myös tervehtimässä meitä pensaiden suojista. Saattoi vain aavistella, mitä kaikkea täällä oli yöllä tapahtunut.

Luonnon hiljalleen herätessä mekin rupesimme havahtumaan päivään askelien kantaessa meitä eteenpäin kohti Kulomäkeä.

Kuljimme Tuulimäen ohi kohti Pitkäjärveä. Heräsimme oikeastaan vasta ensimmäisellä taukopaikalla, missä keittelimme kupit kahvia ja söimme aikaisen lounaan.

Kävelimme Pitkäjärven vanhan savottakämpän kautta. Sieltä löytyy varaustupa, sauna ja vedenottopiste.

Pitkäjärveltä reitti kulki hetkellisesti kansallispuiston ulkopuolella, jossa oli hakattu metsää. Koitimme pitää silmät auki korvasienten toivossa, mutta emme nähneet yhtäkään. Muutama viikko vielä, niin ehkäpä sitten.

Ohitimme Kivijärvellä muutaman asuinrakennuksen ja jatkoimme pitkospuilla kohti Ison Kivijärven tulipaikkaa. Olimme juuri pitäneet pidemmän tauon, joten hörppäsimme vain vähän vettä ja jatkoimme kävelyä. Iltapäivälle oli luvattu sadetta, ja halusimme mieluummin kuivina perille. Johanna oli vienyt vaelluskenkänsä uudelleenpohjaukseen muutamaa viikkoa aiemmin, ja hänellä alkoi olla niitä ikävä. Sorelit eivät olleet ihan parhaat jalkineet pidemmille patikkareissuille, vaikka vedenpitävät ovatkin.

Reitti kulki Kivinevan reunaa myöden kohti Venesjärveä. Sateesta ei ollut vielä tietoakaan, mutta kauempana näkyi tummia pilviä. Jossakin kuului pyyn pilliltä kuulostavaa vihellystä, jota yritimme paikantaa.

Polku vei meidät jälleen vihreisiin, kumpuileviin metsämaisemiin.

Tienviitat tiesivät kertoa, että Kulomäkeen olisi enää pari kilometriä. Kello ei ollut vielä edes puoltapäivää ja olimme jo melkein perillä. Pian olimme tutuissa maisemissa runopolulla, jonka loppuosa kulkee harjuisessa maastossa Ahvenlammin ohi.

Jyrkän ja vähän jäisen ylämäen päällä odottelikin Tuuve samassa paikassa, johon olimme sen jättäneet. Purimme rinkat ja asettelimme makuupussit kuivumaan auton sisäkattoon asentamallemme pyykkinarulle. Johannan flunssa meinasi alkaa pahentua, mutta päätimme startata auton ja lähteä ajelemaan Ruoveden suuntaan.

Seitsemisen kansallispuisto on tästä eteenpäin meidän virallinen terapiametsä. Harmaan viikon jälkeen kuusi- ja mäntymetsien vihreys oli ihana kokea! Suosittelemme ehdottomasti kaikille!

-Antti ja Johanna

Sijainti: N=6872041.216, E=311820.853

geo:lat=61° 56′ 2,860″ ja geo:lon=23° 24′ 49,212″

Kartta

Yhtä luontoa- projektimme on tutkimusmatka Suomen luontoon ja kansallispuistoihin. Tulemme kiertämään 2017 kevään ja syksyn välisenä aikana vanhalla pakullamme Suomea kirjoittaen seikkailustamme blogiimme! Facebook | Blogi | Instagram

Artikkeli aikaisemmin julkaistu blogissa Yhtä Luontoa