Ruojakuu linssin takaa – luontokylvyssä Ulvilan Joutsijärven retkeilyreitillä

Teksti ja kuvat: Outi Johansson

Lokakuun jäädessä taakse on Länsi-Suomen kaunein ruska ehtinyt hiipiä syrjään. Päivät lyhenevät ja luontoäidin maa valmistautuu hiljalleen talviuneen. Pimeyden, kylmyyden ja harmaantuvan maiseman keskeltä voi kuitenkin löytää myös iloa ja mielen hyvinvointia. Ja jos mielii retkeillä rauhassa, on juuri nyt oiva hetki viettää aikaa luonnon helmassa.

Joutsijärven retkeilyalue

Kohde kartalla
Reitistö kaikkiaan n. 30 km
Tulipaikka: useita, lisäksi laavuja ja autiotupia
Esteetön: ei
Saapuminen autolla: P-alueet mm. osoitteissa Silokalliontie 160 ja Tammentie 197, Ulvila
Saapuminen julkisilla: ei mahdollista

Tartun tähän tilaisuuteen vapaapäivän kunniaksi. Heitän repun selkääni, kameran olalle ja suuntaan yhteen lempipaikoistani, Ulvilan Joutsijärvelle. Tässä jutussa pääsest sukeltamaan kanssani luontokylpyyn valokuvien muodossa, katsomaan, mitä kaikkea ruojakuulla on tähän aikaan tarjottavanaan: hentoa valon välkettä, lempeitä varjoja, värien ja harmauden sulavaa vaihtelua, muhkuraisia muotoja, herkkiä yksityiskohtia ja rauhaa, joka kietoo keveät kätensä tiukasti metsässä kulkijan ympärille.

Aloitan retkeni Joutsijärven itäpuolelta, läheltä Silokallion kurssikeskusta. Olen kahden vaiheilla siitä, mihin reittini tällä kertaa suuntautuu. En kuitenkaan mieti asiaa sen syvemmin, vaan päätän tehdä lopullisen päätöksen matkan varrella, kun näen, millaiseksi aamupäivän sää muodostuu ja miltä itsestä tuntuu. Jaksaako aurinko pilkistää pilviverhon takaa? Nouseeko tuuli järvenselältä vai kuiskiiko se vain hentoja kuiskauksiaan? Mihin valot ja varjot asettuvat? Mistä löydän syksyn kauneuden, jota olen kaivannut ja lähtenyt tänään etsimään?

Varsinaiselle reitille pääsen hiekkatien varrelta vasemmalle kaartuvalle polulle. Rekitaipaleenjärven pieni parkkipaikka jää nurkan taakse oikealle puolelleni. Lasinhauras hiljaisuus on vastassa heti päästyäni leveälle kärrypolulle, jota tiivis kuusimetsä ympäröi. Tervehdin metsää kunnioituksella ja vähitellen sen ympäristö alkaa kuoriutua eteeni pala palalta, kerros kerrokselta. Tummuneet koivun- ja haavanlehdet rapisevat jalkojeni alla. Kosketan kuiskaavaa tuulenhenkäystä nenänpäälläni, ja kun pääsen järven rantaan, aurinko nauraa kainosti pilvien lomaan lohjenneesta sinen raosta.

Kuten aina, kun liikun luonnossa yksin, aika tuntuu pysähtyvän. Tutut neulaspolut ja pitkospuut ohjaavat syvemmälle reitille ja pian hartioita kivittävät arkihuolet varisevat polkua peittävän lehtikasan joukkoon. Sinne ne saavat minun puolestani jäädäkin!

Katseeni vaeltaa reitin reunoilla. Pysähtymisen aiheita ei tarvitse pitkään etsiä. Kiehtovat kasvinosat, kuten maassa makaavat sokerireunuksin koristellut ja kosteudesta kiiltävät lehdet, kuusen oksilla roikkuvat naavatuppuset, sammaleiden keskellä törröttävät hahtuvat ja kivenlohkareiden päällä kurkkivat harmaahapsiset jäkälänkorvat ovat juuri tänään mieluisiani kuvauskohteita.

Hypin yli kivien, juurien ja kantojen. Puiden juuret lepäävät polulla kuin niille sijoilleen kivettyneet ja ryppyiset muinaisten jättiläisten sormet. Mutkassa halaan vankkaa koivupuuta ja kurkin kivenrakoihin lapsosen uteliain silmin. Tervehdin pienen mäennyppylän päälle asettunutta siirtolohkaretta. Lasken kämmenen pehmeälle sammaleelle ja ihastelen vieressä sojottavien saniaisten hentoja pitsiliinoja. Kuuntelen tuulen yhä hentona ympäröivää hengitystä, kurkotan katseeni kohti korkeiden petäjien latvustoja ja huomaan mäkisen maaston vaihtelevat muodot. Mitä kaikkea nämä luontokappaleet ovatkaan nähneet ja kuulleet? Kuka on ohitse kulkenut ja tarinoitaan ilmoille heittänyt?

Saapuessani Hiivaniemeen ja Kulhaan (ja Kakkuriin) johtavien polkujen risteykseen, teen intuitiivisen ratkaisuni, ja suuntaan Hiivaniemen laavulle. Repussani on mukana muutama klapi, ja toivon voivani sytyttää tulet saaren kärjessä olevalle nuotiopaikalle tai laavulle. Päätöstäni puoltaa myös se, että itä-etelän suunnalla pilkistävä syysaurinko saattaa seurata retkeäni ja jos onni suo, se saattaa näyttäytyä myös Hiivaniemen kärjelle.

Hiivaniemen saareen johtava reitti alkaa puukujalla, joka juoksee rannan tuntumassa pienen suoalueen läpi. Sitä verkkaisesti astellessani sydän sykähtää pikkuruisesta onnentunteesta: viereinen suomatto on täynnä sopivia kuvauskohteita, ja melko alhaalta suuntautuvat valonsäteet tarttuvat juuri sopivasti kasvien pinnalle ja saavat vesipisarat loistamaan. Onneksi maasto on melko kuivaa eikä upota, joten voin laskeutua polvilleni tutkimaan yksityiskohtia hieman lähemmin.

Hiivaniemen kärkeen saavuttuani kaivan klapit ja eväät repustani ja sytytän nuotion. Kuuntelen sen suhisevaa rätinää ja naksuntaa, ja annan katseen vaeltaa järven selällä ja ympäröivien petäjien korkeissa rungoissa sekä laho- ja lehtipuiden värikkäissä asuissa ja asukkaissa.

En tiedä, kauanko olen istunut tässä, mutta kun nuotio sammuu ja kylmyys hiipii jäseniin, maltan vihdoin pakata repun ja heittää hyvästit niemen rauhalle. Tavataan taas!

Palaan takaisin samaa reittiä, ja jatkan vielä Rekitaipaleenjärven ympäri kiertävälle parin kilometrin mittaiselle metsäpolulle. Pienen järven rannalla ja nuotiopaikalla tapaan retkeni ensimmäiset kanssakulkijat. Lasten iloiset huudot kaikuvat järven selälle asti.

Reittini etenee samettisen vihreän metsämaton ympäröimänä, ja uusia kuvauskohteita olisi jäljellä vaikka millä mitalla! Kun 8,5 kilometrin kävelyn jälkeen saavun autolle, kiitollisuus valtaa mieleni. Viimeisten tuntien aikana olen unohtanut kaiken muun, arjen ja velvoitteet ja sen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vanhan kansan sanoja mukaillen, ruojakuun eli lokakuun luonto on vienyt minut mukanaan johonkin toiseen maailmaan. Jonnekin, missä metsän hengen avustamana laskeuduin läsnäoloon linssin takana, tässä ja nyt. Seurana vain metsän rauha ja olalla keikkuva kamera. Kiitos.