Pakene arkea: talvipäivä Kustaan Savupirtillä Joutsijärven retkeilyalueella

➡️ Rengasreitti 4,5 km
🕒 2 h
🔥 Savupirtti, huopakota, reitin varrella myös Kakkurin korsu
📌 Sijainti kartalla

Hiljainen taivas talvimyrskyn edellä, koskematon polku jalkojen alla ja tykkylumi puiden painona. Nämä olivat päiväretkeni lähtökohdat, kun suuntasin kohti Kustaan Savupirttiä, aikomuksena nauttia metsän rauhasta, lukea Patrick Rothfussia ja unohtua tulen kajoon

Satakunnassa Joutsijärven pohjoisrantojen metsistä voi kulkija löytää melkoisen menneen ajan helmen, Kustaan savupirtin. Tämä Porin seudun retkeilyreitistöön kuuluva kohde on helposti saavutettavissa Kakkurintien varrelta lähes kaikkina vuodenaikoina, tai sen voi yhdistää osaksi 30km mittaista Joutsijärven vaellusta.

Koska retkeni tarkoitus oli viettää pirtillä mahdollisimman paljon aikaa, pysäköin Sisälmystenlahden autiotuvalle vievän polun päähän ja lähdin siitä kulkemaan rengasreittiä myötäpäivään. Käytännössä tämä menee niin, että jatkaa autolta ensin Kakkurintietä vasemmalle puolisen kilometriä, kunnes vastaan tulee oikealle metsään osoittava opaste. Tästä kohtaa kun seuraa polkua, häämöttää savupirtti kuusten kätköissä samanmoisen matkan jälkeen.

Polku itsessään on pääosin helppokulkuinen ja lapsiystävällinen, vaikka Joutsijärvelle ominaista kivikkoakin on, mutta ei mitään mistä ei vähän pienempikään jalka ylitse pääsisi. Takaisin voi palata samaa reittiä, tai kiertää Kakkurin korsun kautta vievän rengasreitin kautta. Pihapiiriin kuuluu pirtin lisäksi käymälä, puuliiteri, infotaulu, käyttövesipiste ja sympaattinen huopakota.

Savupirtti, keskiajan perintö

Perillä odottava savupirtti on nimensä veroinen, sillä sen lämmitys tapahtuu suuren, hieman saunan kiuasta muistuttuvan, kivistä kasatun uunin avulla, mutta sillä erotuksella ettei savuhormia ole. Lämmitettäessä savu täyttää pirtin, ja sen poistamiseksi on tehty katonrajaan luukku. Periaate on siis hyvin pitkälti sama kuin savusaunoissa. Tämä saattaa kuulostaa nykypäivänä varsin eriskummalliselta, mutta 1700-luvulla tämä lämmitysmuoto oli hyvin yleinen jopa kaupunkiasunnoissa, ja syrjäseuduilla aina 1900-luvulle asti.

Yhden perheen tarina

Kerrotaan, että vuosien 1835–40 välimaastossa Kustaa Kulmala saapui Kullaan Järventaustan kylän erämaisille alueille, Isokallion läheisyyteen ja rakensi perheelleen pienen honkapirtin. Elantona heillä oli luonto antimineen, sekä ympäröivä metsä, josta Kustaa teki rakennustarvikkeita porilaisten tarpeisiin.

Kustaan ja hänen vaimonsa Kaisan, sekä heidän kuuden poikansa hengen voi vieläkin tuntea paikalla, jos vain antaa itsensä hiljentyä ja katsoa ajan kaivoon.

Kun Kustaa kuoli 1860-luvulla, hiljeni Kulmalan tila. Vuoteen 1865 mennessä Kaisa ja lapsetkin olivat lähteneet, ja savupirtti jäi yksin luonnon armoille. Nykyinen rakennus tehtiin 1990-luvun loppupuolella alkuperäistä kunnioittaen, niin tyyliltään kuin rakennustavaltaankin, aina hirsien välissä olevia sammaltiivistyksiä myöten. Alkuperäisestä pirtistä on jäljellä kiviuuni, se sama jota Kulmalan perhe lämmitti savusilmin, sekä yksi elämää nähnyt hirsi, joka on näyttävästi esillä heti ulko-oven yläpuolella.

Löytyypä sisältä myös lavetti johon voi petinsä tehdä, mutta savun kanssa kannattaa olla tarkkana, ellet sitten ole samanlainen konkari kuin Kustaa aikoinaan.

Arki ja nykyhetki unohtuu

Harva asia herättää samanlaisen poikamaisen innon, kuin todeta olevansa täysin yksin näin hienossa paikassa. Ei edes jälkiä lumessa! Jokainen joskus 6-vuotiaana majaa rakentanut tietää, miten hienolta tuntuu pystyttää leiri ja tehdä olonsa kotoisaksi, vaikka vain ohikiitäväksi hetkeksi. Kun ravistelin jääpuikkoja pois kodan ovelta ja kurkistin sisään sen pimeyteen, olin antautunut tälle tunteelle jo täysin. Lopun hoitivat mielikuvitus, kirves ja tulukset.

Pian kodassa jo tuli rätisi ja siirryin pirtin puolelle lukemaan, sekä nauttimaan hieman tulilientä lääkkeeksi. Oliko hyvän kirjan vika, vai minkä, mutta pian tuntui kuin itse aika olisi kadonnut. Siinä jossain kohtaa ulos ikkunasta katsellessani, havahduin ajatukseen siitä, miten romantisoitu pakoretkeni olikaan. Tästä heräsi syvä kunnioitus sitä kohtaan, miten kahdeksan ihmistä olivat tulleet toimeen näin pienessä pirtissä, talvesta toiseen. Me mukavuuksiin ja tekniseen eskapismiin tottuneet emme voi sitä koskaan todella ymmärtää, vai voimmeko? Oliko ihminen lähempänä ihmistä tuolloin? Itseään? Minä ainakin olin, ja ympäröivää luontoa.

Tuulen yltyessä myrskylukemiin, ironisinta oli kirjan nimi: The Name of the Wind.

Sattuipa vielä niin, että siinä lähtökaffeita keitellessäni, kuului jostain kodan nurkasta outoa rapinaa. Sitten tuli taas aivan hiljaista. Katselin ympärilleni. Ei mitään. Sitten pieni vilahdus varjoissa. En ollutkaan yksin! Eikä aikaakaan, kun pieni hiirulainen jo löysikin rohkeutensa ja uskalsi tulla tervehtimään. Oli kaiketi haistanut tuoreen korvapuustin tuoksun ja halusi osansa siitä, sekä tuleni lämmöstä. Siinä kahteen mieheen eväät tuhottuamme, sanoimme hyvästit ja lähdin kotia kohti tuntien olevani aivan eri ihminen, kuin mitä olin tullessani.

Sijainti: N=6832301.279, E=243805.321
(ETRS-TM35FIN)