Rantalomalla joulukuussa – Kirkkonummella!

Tämä on Kuvaus yhdestä nyky-Suomen eteläisen talven lähiretkestä, joka oli oikein tarkoituksella vähän haastavaksikin suunniteltu. Mutta joka vallan toisenlaiseksi lopulta kääntyi sekä säiden haltijoiden, että retkeilijöiden suosiollisella myötävaikutuksella. Hemmetin hienoksi joka tapauksessa!

Joulukuun aamun kauneutta Porkkalan rannalla. Kuva: HO.

Retki 11.12.2020.

Rantaloman suunnitelma

Tämmöinen suunnitelma rakentui jutusteluista minun ja parin sellaisen eräkaverini kanssa, jotka ovat vuosien varrella päätyneet kovasti paljon käyttämään ja ihastumaan retkeilyvarusteisiin, joita kutsutaan nimillä pivipeite tai pivipussi. Siksi tämä tarina kuuluu kategoriaan ”Herttuan tarinat”, jonka artikkeleista pääsee halutessaan katselemaan mistä noissa on kyse ja miten niitä voi käyttää.

Se meidän ajatuksemme oli mennä pienellä porukalla vielä ennen joulun pyhiä istuskelemaan iltaa jonnekin Suomenlahden rannalle. Jonnekin sinne, missä loppusyksyn tai alkutalven kelit ovat yleensä niin ihmisen olemiselle epäystävälliset, kuin semmoista nyt tässä rakkaassa Suomenmaassamme ylipäätään esiintyy. Vettä ja räntää rajun tuulen piiskaamana. Lämpötila nollan kahta puolta, koska räntäkeli nyt vaan on haastavampi kuin pakkanen konsanaan. Juuri jotain sellaista sääennusteetkin sitten lupasivat sinne kymmenen vuorokauden päähän, minne saimme perjantai-illan retkeä varten sovituksi.

Rantalomiakin voi nähkääs olla niin kovin monenlaisia. Ja me innokkaat Bivvy Bagien käyttäjät tiedämme, että mitä hurjempi keli, sitä mahtavamman suojan ja fiiliksen nuo mainiot varusteet ulkoilijalle tuottavat. Sellaisen, että suu menee väkisin virneeseen siellä pussin sisällä lämpimässä kahvia siemaillessa.

Tyyni ja sumuinen nollakeli siellä vallitsi ennen hämärän puotoamista.

H-hetki lähenee

Keliennusteet ryhtyivät siitä sitten lievenemään pykälä pykälältä ihan kaikkien asioiden suhteen. Lämpötilan, tuulen ja sateen. Vaikka se tietenkin vähän harmittikin, säätila-asioiden ei ole meidän piireissämme ikinä annettu yhtään minkään retken toteutumiseen vaikuttaa. Ei ainoankaan.

Hetken koittaessa minulle kolmen aikaan perjantain iltapäivällä ja auton nokan etelään suunnatessani, alkoi kuitenkin sataa lunta ja räntää niin, että Porkkalantie oli paikka paikoin suorastaan vaarallisen liukas ja ”pivisurvivalistin” mieliala koheni moisesta oikein monta pykälää.

Olipa sentään joku muukin valinnut telttamajoituksen.

Yhden himoretkeilijän varustetaktiikka

Retkeilymme paikaksi olimme sopineet Porkkalan Kirkkonummen ulkoilualueen keittokatoksen lähistön rannat ja sinne minä sitten lähdin marssimaan iso 906-rinkka selässäni. Sen useimmiten pakkaan tällaisille kevyille lähiretkille, jotta pysyy ison rinkan pakkaamisen ja kantamisen tuntuma yllä silloinkin, kun ei pitkään aikaan pitkille retkille pääse. Moisen taktiikan yksi osanen on sekin, että pakkaan rinkan aina kunnolla täyteen, vähintään jonnekin 15–20 kilon painoon. Vaikka siis pikkuretkillä voisi aivan hyvin kolmanneksellakin tuosta mukavasti pärjätä. Mutta minä kun vaan haluan ylläpitää tottumustani ja kuntoani täyspakaasin kantamiseen ja sillä selvä. Mokoma taktiikka tarkoittaa sitten sitä, että mukaan lähtee aika täysi arsenaali kaikenlaista pitkien retkien peruskamaa, joita ei lähiretkillä tarvitse. Kuten nyt vaikka telttaa, paksua makuupussia, kunnon makuualustaa, keitintä, polttoainetta, vettä, pieni kirves, jne.

Tässä yksi koiran vahtima piviyöpyjän leiri aamun valossa.

Leirin pystytys

Pelikentille pääsin juuri hämärän alkaessa laskeutua maille, ja päätin sitten pystyttää itselleni yösijaksi oikein teltan, pitkästä aikaa. Sille paikkaa etsiskellessäni muistelin, että edellisestä telttayöpymisestäni taitaa olla kulunut jo kaksi vuotta, ellei enemmänkin! Piviin, tarpin alle, louteisiin, laavuihin, kotiin ja tupiin ovat vaan lukemattomat meikäläisen viime vuosien retkiyöpymiset näköjään osuneet. Eli nyt oli kyllä korkea aika verestää telttayöpymisen muistoja ja taitoja. Rinkassa kulki nyt mukana minun ”ykköstykkini” Hilleberg Kaitum II GT, kaikkien paikkojen ja olosuhteiden supermajoite. Ei kevyt, ei helppo, eikä nopea, vaan pelkästään hyvä. Ja niin se sitten meni, että vasta 20 minuutin päästä paikan valinnan jälkeen oli minulla ulkoteltta pystyssä, ja siitä 20 minuutin päästä koko leiri tiptop kunnossa. Vain noin puolet tuosta ajasta on leirin teko ottanut silloin, kun mokoma on välillä rutiiniksi muodostunut. Mutta vanha pieru kyllä osasi löytää asialle kaikenlaisia selityksiä, kuten hämärä, huonosti pakattu teltta ja kohmeiset kädetkin vielä 🙂

Siinä se yhden retkeilijän luksusyömaja, joka valmistui vasta pimeässä.

Ja kuinkas siinä sitten kävikään

No ainakin kävi niin, että säätila pehmeni aivan ennusteiden mukaan. Tuulesta ei ollut enää tietoakaan, ja lämpötilakin asteen tai pari plussalla. Minä siellä pimeässä sitten aikani istuskelin tumman sumukelin sisässä muiden tuloa odotellen, kunnes muistin lähellä olevan keittokatoksen. Missä vartin päästä paloi jo takassa ihana tuli. Miehelle riitti myös ajankulua klapien tekemisessä, joka oli kaikenmoisiin olosuhteisiin tottuneelle kulkijalle tällä kertaa melkein liian helppoa. Vieressä oleva vaja oli kattoon asti täynnä hienon hienoa ja rutikuivaa metrihalkoa. Löytyi teräksinen sahapukki, hyvä kirves ja vieläpä kaksi pientä pokasahaakin, jotka aivan täydellisessä terässä! Siis ei todellakaan kesäterässä. Siinä sitten syntyi klapeja, pilkkeitä ja sytyketikkuja niin omaan kuin seuraavienkin leiriläisten tarpeisiin, eikä ajan kulua huomannut enää ollenkaan. Ettei nyt aivan liiallisen kehumisen puolelle menisi, niin sanottakoon kuitenkin, että se semmoinen hammastettu terässahapukki ei ole kyllä yhtään meikäläisen vanhan polven klapin tekijän mieleen.

Ja ne aina ihanat tulet!

Ilta tulilla on noin hienointa, mitä ihminen voi kokea

Yksi neljän nuoren miehen seurue käväisi paikalla ennen kuin Taku ja Trekman saapuivat otsalamput loistaen, painuen saman tien leirin tekoon jonnekin rannan suuntaan. Samoin ilmestyi kohta paikalle myös eräveli M mainion Topi-koiransa kanssa.

Sitten kun kaikki olivat leirinsä rauhassa pystyttäneet, sinne keittokatoksen tulen ääreen kerryimme iltaa istumaan. Makkaroita paistettiin, eväitä syötiin ja kunnon pannukahvit keitettiin. Ennenkaikkea turistiin kaiken maailman asioita samanhenkisten, intohimoisten ulkoilmaihmisten kesken! Tulen ääressä oli niin mukavaa, ettei koko syksyistä sumukeliä tiennyt edes olemassa olevan. Ulkokehällä istuvat sentään kietoutuivat lämpimien pivipeitteidensä sisään illan edetessä.

Veli M:n kanssa jumiuduttiin sinne tulen ääreen jutustelemaan, kellon etenemisenkin vallan unohtaen. Koska meikäläinen oli vähän aiemmin syksyllä ryhtynyt yhdenlaiseen ”sosiaalisen metsänkäynnin selibaattiin”, emme me niistä asioista tainneet juuri mitään nyt jutella. Mutta eränkäynnin ja ulkoilun rintamilla kyllä riittää juttuja puitaviksi vaikka tuhansilla tulilla! Normaalimaailman ajan eteneminen sai meidät kuitenkin kiinni vähän kello kahden jälkeen, jolloin hävittiin kumpikin omaan suuntaansa pimeän sisään, nukkumaan omiin valmiisiin leireihimme.

Keitinkin oli illan mittaan käytössä, ainakin taiteen vuoksi. Kuva: HO.

Aamun auvo

Kaikki heräilivät lauantaiaamuna aivan omiin tahteihinsa omissa leireissään, toisistamme tietämättä. Olin nukkunut kuin tukki, ainoastaan kännykän herätys pelasti minut aivan nololta aamupäivän ylös nousulta. Lähinnä viiden tähden hotelliin verrattava tuo Kaitum kakkonen onkin retkiasuntona aina ollut.

Minä vääntäydyin heti taas sinne keittokatokselle tekemään tulet ja laittamaan nokipannun porisemaan. Vielä aamusella nuo rannat olivat yhtä rauhallisia kuin eilen illallakin, vain meritaimenten perässä kulkevan mukavan kalamiehen kanssa päädyin vartin verran rupattelemaan. Siinä sitten pikkuhiljaa kokoonnuttiin ja nautittiin aamiaisia, ilman kiireen kierää. Kun ei semmoista kenelläkään kerran ollut. Säätila oli mitä hienoin, jopa pilvetkin alkoivat vähän rakoilla auringon tieltä.

Aamupäivän aikana suoriuduimme kaikki kohti autojamme, kukin omaan tahtiinsa. Semmoisena kauniina lauantaipäivänä porukkaa sitten lappasi vastaan poluilla oikein olan takaa, ja edellisenä iltana typötyhjät parkkipaikatkin alkoivat olla jo likimain täynnä, minun autoni luokse päästessäni.

Toisen periksi antamattoman pivimiehen siisti leiri aamusella.
Jollei tästä aamukahvikuvasta onnellisuus paista, niin mistä sitten?!

Välillä piknikkiä, välillä muuta

Semmoiseksi piknikretkeksi siis muotoutui tämä vähän toisenlaiseksi alun perin tuumailemamme myöhäisen syksyn retki. Mutta minkäänlaisia pettymyksen fiiliksiä en ainakaan minä osannut moisesta kokea, koska niin hemmetin kivaa oli kaikki noinkin ollut! Ja jos nyt näiden mukana olleiden ihmisten sielusta yhtään mitään ymmärrän, niin joku kunnon ”surviaiskeikkakin” kyllä tulee tällä meneillään olevalla etelärannikon talvijaksolla vielä toteutettua. Nimenomaan pivipeitteiden kanssa.

Kuulumisiin!

–Kari

Juttu on julkaistu alun perin Lähierä-blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.