Pyhän Isokuru on kiistatta yksi maamme häkellyttävimmistä paikoista – tiedät sen, jos olet sen kokenut

Tunturimaita dramaattisena halkova Isokuru on yksi myyttisen Lapin pysäyttävimmistä näyistä. Pystysuora pudotus maan uumeniin ja rotkon reunoilla aavemaisina huojuvat kynttiläkuuset maalaavat maiseman, jollaista en olisi uskonut Suomesta löytäväni. Kaukana kurun pohjalla on vanha lampi varttunut oranssiksi suokeitaaksi. Horisontissa kaiken takana kohoaa musta Noitatunturi, suuri, hiljainen ja hieman pelottava.

Kurun reunalla, Uhriharjun laella, puinen penkki tarjoaa lepohetken kulkijalle. Suuri Lapin ilma jutaa hiljalleen ikiaikaisessa rotkossa, hiljaa kulkien ja ääretönnä se liikkuu siellä, missä on ikiaikoja liikkunut. Tuntureilta saapunut tuuli kutittelee kulkiessaan viileillä helmoillaan kanjonin alintakin kiveä, virittelee kirkkaiden lampien pintaa ja soittelee koivujen lehtiä ja kuusien latvoja. Metsistä ja soilta tuuli kerää kesän kasvien tuoksun ja tuo sen penkillä lepäävän kulkijan luo, niin, että hän sulkee silmänsä ja vetää henkeä syvään ja ihastuneena.

Tämä paikka on Pyhä-Luoston kansallispuiston pyhistä pyhin.

Pyhä-Luosto on Lapin kansallispuistoista pienimpiä, mutta luonteeltaan vähintään yhtä suuri kuin jo legendojen maineeseen nousseet UKK ja Lemmenjoki. Kynnys lähteä Pyhä-Luostolle on matalampi kuin pohjoisen jättipuistoissa, sillä Pyhä-Luostolta löytyy hyvä valikoima melko lyhyitäkin reittejä ja jopa esteettömiä kohteita. Puisto sopii siis hienosti päiväretkeläisille: sen mieltä mullistavat nähtävyydet, kuten tässä kirjoituksessa kuvattu Isokuru, ovat saavutettavissa pääosin jo muutaman kilometrin kävelymatkalla.

Pyhä-Luostolla on kaksi kyläkeskittymää, joista on hyvä sukeltaa kansallispuiston syövereihin. Toinen on Luosto, josta löytyy paljon parkkitilaa ja tulipaikkoja aivan muutaman askeleenkin päästä P-paikalta. Hieno ja helppo tulistelupaikka Luostolla on mm. Ahvenlammen ranta, jossa on P-paikka vieressä. Aarnilammella puolestaan on ihana hiekkainen uimaranta. Luostolla on myös laskettelukeskus.

Toinen kylä on Pyhätunturilla, ja siinä keskellä sijaitsee myös Luontokeskus Naava. Pyhän moni tuntee laskettelukohteena, mutta hiihtohissien lomasta lähtee myös upea luontoreittien verkosto kansallispuiston suureen syliin. Joillekin reiteille pääsee sujahtamaan myös autotien varresta Pyhän ja Luoston välistä: paikka paikoin viitat ja P-paikat kannustavat lähtemään luontoon niin sanotusti keskeltä ei mitään.

Minulle Pyhä-Luosto oli vielä arvoitus. Olin kuullut nimiltä joistakin sen nähtävyyksistä ja tehnyt pieniä kävely- ja lumikenkäretkiä puiston helmoilla. Mutta miltä alueen sydän näyttäisi? Mitä paljastuisi hiihtokeskukseksi valjastettujen tuntureiden tuolta puolen? Sitä en osannut kuvitella, olin tabula rasa. Ja voi pojat, että tulikin unohtumaton reissu. Voin käsi sydämellä sanoa, että tässä jutussa esittelemäni muutaman kilometrin pätkä on yksi hienoimmista, mitä olen koskaan kulkenut, vaikka olen aika paljon Lappia ja Eurooppaakin nähnyt.

SAAPUMINEN PYHÄ-LUOSTOLLE

Sekä Rovaniemelle että Kemijärvelle saapuvilta junilta ja lentokoneilta on linja-autoyhteys kansallispuistoon. Tunturipikavuoro kulkee päivittäin ja talvisesonkina jopa useita kertoja päivässä. Lisätiedot ja aikataulut löydät tästä.

Pyhä-Luostolle voi saapua omalla autolla Nelostien suunnasta Rovaniemen ja Sodankylän väliltä – risteyksessä seisovat korkeat puukurjet, jotka ovat tuttuakin tutumpi näky monelle Lapissa matkaavalle. Rovaniemeltä kansallispuiston lähimmälle portille eli Luostolle on matkaa noin 120 kilometriä ja Sodankylästä 45 kilometriä.

Autolla voi saapua myös Kemijärven suunnasta, tai Pelkosenniemen ja Suvannon suunnasta. Tällöin lähin kansallispuiston portti on Pyhätunturilla, jonne Kemijärveltä on matkaa 50 kilometriä.

Luontokeskus Naava sijaitsee Pyhätunturin juurella. Sen yhteydessä on ravintola ja putiikki, ja itse näyttelytila on tosi hieno ja hämyisä.

LUONTOKESKUS NAAVA

Keskeisellä paikalla Pyhällä sijaitseva Naava on komea rakennus, jota ei voi olla huomaamatta. Tunnelma sisällä on rauhaisa ja miellyttävä: kuuman kesäpäivän kirkkaudesta on ihana sukeltaa hetkeksi luontokeskuksen hämyisään viileyteen. Näyttelypuolella tehdään alueen luontoa tutuksi hienosti ja luovasti valoja, kuvia ja erilaisia materiaaleja hyödyntäen. Putiikissa myydään laadukkailta tuntuvia matkamuistoja ja jonkin verran myös retkeilyvälineitä. Naavan yhteydessä toimii Café Loimu, jossa tarjoillaan lounasta sekä kahvilan suolaisia ja makeita pikkuherkkuja. Naava ja Loimu ovat avoinna yhtä aikaa, vuoden ympäri kaikkina viikonpäivinä. Lisätiedot löydät tästä.

Ensikohtaaminen

Lapin aurinko porotti pistävästi kasvoille ajellessani kumpuilevaa ja mutkittelevaa tietä kohti Pyhätunturia. Komean Ukko-Luoston varjo jäi tällä kertaa varjoksi vain: olin matkalla kansallispuiston itäosaan. Autoja tuli vastaan harvakseltaan, vaikka elettiin heinäkuun ensimmäistä sunnuntaita ja sää oli mitä upein. Poroista varoittavan kolmion vieressä seisoskeli kesäkarvaan vaihtanut kanttura ja rapsutteli takasorkallaan korvantaustaansa letkeästi. Poroilla oli ollut ihana alkukesä, kun kylmä kevät oli viivyttänyt itikoiden tuloa. Nyt, itikoiden hiljalleen ilmestyttyä, sorkkajalat näyttivät hakeutuneen tienpientareille.

Rullailin auton ikkunaa auki ja tunsin nenässäni kesäisen tunturin tuoksun. Se on yhtä aikaa lämmin ja raikas ja jotenkin makea. Sellaista tuoksua ei koe muualla kuin kesäisen Lapin tunturimailla. Siitä tuntee, että ollaan Lapissa.

Kaarsin liikenneympyrän kautta Luontokeskus Naavan pihaan. Autoja oli parkissa muutamia, mutta tilaa oli vaikka muille jakaa. Pyhätunturi valvoi maisemaa lökölämpimässä kesäpäivässä paistatellen. Vilkaisin sitä, mutta tämä ei ole niitä tuntureita, joita katsoisin pitkään ja hymyillen: hiihtohissein ja rakennuksin täytetty tunturinrinne ei ole ilo ainakaan minun silmilleni. Niinpä käänsin katseeni pian pois ja yritin olla ajattelematta asiaa sen enempää, vaikka minusta tuntuikin pahalta, että ennen ilmeisesti niin pyhä Pyhä on nyt lopullisesti ihmisen omiin tarpeisiinsa valjastama.

Heitin repun selkään ja astelin Luontokeskukseen. Riensin heti ensimmäisenä putiikkiin ostamaan Pyhä-Luoston kansallispuiston kangasmerkin, jossa kuukkeli lehahtaa tulipunaisena kelopuulle kaunista, sinertävää taustaa vasten. Aurinkoinen täti myi merkin minulle ja kysyi, saisiko olla jotain muuta. Vaikka putiikissa myydään kutkuttavan ihania tuotteita aina kirjoista ja saippuoista retkeilyvarusteisiin, pyysin tällä kertaa kangasmerkin lisäksi vain neuvoja: mikä olisi minulle paras reitti?

Iloinen täti nappasi äkkiä kartan esille ja kertoi, että ilman muuta hänellä on minulle reittiä suositella: ensikertalaisen on ehdottomasti koettava Isokuru ja siellä soliseva Pyhäkasteen putous. Paikka on kuulemma todella vaikuttava, ja ilman muuta se olisi ykkösvalinta myös minulle. Kartalta täti näytti, kuinka voisin kiertää 10 kilometriä pitkän Karhunjuomalammen rengasreitin, jolloin Isokuru nähtävyyksineen jäisi matkan varrelle heti alkupuolella, ja takaisin palattaisiin tunturinrinnettä ja hiihtohissimaisemia myöten. Toinen vaihtoehto olisi kiertää Noitatunturin reitti, joka olisi jo lähes 15 kilometriä pitkä. Isokuru jää myös sen varrelle. Tai sitten voisin kulkea Isokurun päästä päähän edestakaisin. Täti suositti kulkemaan joka tapauksessa ainakin Karhunjuomalammelle saakka ja kehui paikan olevan todella hieno evästauon kohde.

Olin liikkeellä hieman myöhässä ja kuuma aurinko oli ehtinyt ottaa luulot pois minulta jo autossa. Niinpä päätin olla noudattamatta alkuperäistä ajatustani, enkä siis kiertäisi Noitatunturin pitkää reittiä. Myöskään Karhunjuomalammen kierroksen loppupään hiihtohissi- ja hotellimaisemat eivät houkuttaneet, joten päätin kulkea Isokurun edestakaisin samaa reittiä. Näin matkan yhteismitaksi tulisi noin 6 kilometriä.

Pujahdus salaiselle reitille

Reittipäätöksen synnyttyä siirsin vielä autoa pienen matkaa ylärinteeseen. Liikenneympyrään saapunut sarvipääsakki oli paraikaa aiheuttamassa konkeloa ja viihdykettä matkailijoille.

Luontokeskuksen tädin neuvosta jätin autoni ravintola Huttuhipun pihaan. Siihen voisi kuulemma nyt jättää, kun paikka oli suljettu. Halutessani voisin ajaa autoni myös pikkuruista hiekkatietä hieman eteenpäin ravintolan pihasta ja sujahtaa graffitein maalatun alikulkusillan ali, sieltä löytäisin toisen P-paikan.

Sillan alitse johtavaa tietä ei ollut mitenkään viitoitettu, ja minusta se näytti lähinnä kävelytieltä, joten jätin autoni ravintolan pihaan. Lähdettyäni jalan matkaan huomasin pian, että kävelytieltä näyttävä soraväylä oli tosiaan se tädin tarkoittama autotie: metsässä P-paikalla oli muutamia autoja.

Minusta oli melko hämmästyttävää, että vaikka Pyhän luontoreitit alkavat kaikki tästä samasta paikasta, ei paikkaa ollut viitoitettu mitenkään rinteen päätieltä sen enempää autoilijoille kuin jalankulkijoillekaan, eikä edes ravintolan pihasta eteenpäin kohti varsinaista P-paikkaa ollut mitään kylttiä. Tai sitten en vain huomannut. Reitit lähtevät jonkinnäköisen hiihtohissikopin takaa kuin varkain, aivan kuin ne olisivat salaisuus, jonne pitää osata pujahtaa puiden välistä. En nähnyt lähtöpaikalla kansallispuiston infotaulua tai reittikarttaa: vain pieni puinen viitta ja hieman isompi sinivalkoinen opaste viittilöivät ”Kansallispuistoon”.

Pyhän reitit lähtevät ainakin toistaiseksi tämännäköisestä paikasta. Kiersin hissikopin takaa reittien alkua etsien, mutta kyllä se lähtöpaikka sitten pian löytyi.

Sieluni silmin näin, millainen mahdollisuus tässä olisi oikein komealle kansallispuiston portille: portti voisi olla suuri ja vaikuttava, kuin taideteos itsessään, ja sellainen, että sen äärelle saattaisi joku löytää jopa aivan vahingossa! Sen alta voisi astella juhlavasti kansallispuistoon ja valita, haluaako kulkea Noitatunturin kierroksen, Karhunjuomalammen kierroksen tai Tunturiaavan luontopolun – tai käväiseekö vain vaikkapa lähimmällä kodalla tulistelemassa.

Kyllä, huomiota herättävä portti opastuskatoksineen sopisi tähän paikkaan hyvin. Kansallispuiston rauha alkaa kuin veitsellä leikaten, kun fribeegolf-radat ja kesälomaa viettävät hiihtohissit jäävät taakse.

Astelin metsään.

Isokurun reitti

Leveällä sorapolulla oli helppo tuntea olevansa oikealla tiellä. Joidenkin askeleiden jälkeen kohtasin myös kansallispuiston ensimmäiset oikeat opaskyltit.

Suljin silmät ja vedin nenän ja keuhkot täyteen happea: mustikankukat tuoksuivat hunajaisina tunturituulten sekoittamassa kesämetsäilmassa. Vienona tuuli pääsi puiden lomasta iholle ja piti vähäisetkin itikat loitolla.

Tunsin ihanaa pysähtyneisyyden tunnetta ja samalla palasin muistoissa muutaman vuoden taa: olin täällä isäni kanssa ruskaretkellä vain viikkoja ennen kuin muutin kotiseuduiltani Salosta Lappiin. Tuolloin ruska liekehti punaisena, taivas oli pilvistä harmaa ja kuukkelit tulivat hakemaan meiltä leipää – nämä ovat elämäni parhaita retkimuistoja, liikutuin niistä.

Nyt astelin metsän läpi yksin. Ketään ei ollut mukana, ketään ei tullut vastaan.

Kelot makasivat heleänvihreässä varvikossa pitkin pituuttaan, osa niistä kurkotteli hopeisilla lonkeroillaan vielä metsän ilmaa kosketellakseen. Osa oli dramaattisesti nostanut pystyyn juurakkonsa, osa kasvoi varpua jo itsekin. Tällä muutaman sadan metrin matkalla onnistui minun karistaa mielestäni kiireen tuntu: valoisa metsä johdatti minut piilotettuun maailmaan, jolla ei ollut mitään tekemistä hiihtohissien, kauppojen ja liikenteen kanssa.

Isokurun kota odotti minua tyhjänä.

Matka Isokurun kodalle – paikalla on sekä kota että puolikota, ja tietenkin hyyskät – on esteetöntä sorapolkua, joka sopii varmasti avustajan kanssa myös pyörätuolilla kuljettavaksi. Kodalla tilanne muuttuu olennaisesti, sillä sen reunalta laskeudutaan 200 porrasta Isokurun pohjalle. Portaiden alapäässä on T-risteys: vasemmalle lähtee reitti Tunturiaavalle ja lintutornille, oikealle taas lähdetään, kun halutaan nähdä Isokurun ihmeet.

Käännyin siis oikealle.

Leveä lankkutie johdatti minua kohti kurun ihmeitä. Heti rappujen päässä oli selkeä muistutus siitä, että Isokuru on rajoitusaluetta, eli merkityltä reitiltä ei saa poiketa. Näin on säädetty sekä luonnon hyväksi että retkeilijöiden turvaksi.

Reitillä oli hyvä askeltaa, houkutusta siltä poikkeamiseen ei tullutkaan. Leveällä puutiellä saattoi vaikka sulkea silmät ja aistia ympäristöään hetken pelkän kuulon ja tuoksujen avulla, kurussa liikkuvan ilman helliessä ihoa. Ympärillä näkyi metsää ja kivikkoa sekä kurun massiivisina kohoavat reunat, joiden pohjalla oli salaperäistä astella.

En ole kesäkuuman ystävä, joten kurun varjoisa metsäosuus tuntui miellyttävältä pakopaikalta helteisen kesäpäivän keskellä. Ihmettelin tovin, onko koko kuru yksin minun: muista kulkijoista ei ollut merkkiäkään.

Pian huomasin saapuneeni paratiisiin.

Peilityyni lampi lepäsi kurun pohjalla ja antoi metsän peilata itseään kristallinkirkkaan vetensä pinnalta. Pohjalla ikiaikaisessa rauhassa ja hiljaisuudessa levittäytyi kivenmurikoiden matto, ja niitä olivat ihmiset muistaneet kolikoilla.

Viimeistä leposijaansa lammen pohjalla piti myös kuusenranka.

Puupolku mateli lammen rantaviivaa. Nojasin kaiteeseen ja katselin veteen. Kirkkaan veden tuijottaminen hiljaa ja rauhassa on yksi elämän suurista nautinnoista. Katse etsii vaistomaisesti liikettä veden pinnalta ja pohjasta. Yksikään vesipisaran, pohjasta nousevan kuplan tai pinnalle putoavan lehden aiheuttama väre ei jää huomaamatta. Se on täydellistä hiljentymistä, täydellistä keskittymistä, täydellistä läsnäoloa.

Polun jatkuessa vesi oli vierellä pitkän aikaa: välillä se solisi vilkkaana eteenpäin, paikoin taas se oli kerääntynyt rauhaisiksi lammiksi. Kaikkialta vesi oli kirkas, vain välillä siitepöly peitteli vienosti sen pintaa.

En ollu koskaan ennen nähnyt tällaista maisemaa. Taivaan turkoosiksi maalaama kirkas vesi, kurun vuorimaiset jyrkät reunat ja metsän vehreys eivät muistuttaneet Suomea. Olen noussut Saanalle ja Pallakselle, sukeltanut Naruskan metsiin ja kulkenut Ailiggaalla, mutta koskaan en ole kokenut tällaista salaisen paratiisin suojaisaa, vehreää tunnelmaa kuin nyt Isokurussa. Jostakin mieleeni tuli Slovenia. Silti olin onnellisen tietoinen siitä, että olen koto-Suomessa: Lappi on ajanut minusta pois kaipuun kaukomaille.

Hiljalleen metsän suoja alkoi jäädä taa ja maisema avartua. Ympärillä paljaat rakkajyrkänteet kasvoivat, laajenivat ja tulivat yhä korkeammiksi. Oli vaikea uskoa ja ymmärtää kaikkea sitä, mistä silmät kantoivat viestiä aivoihin.

Muinaisaikojen jähmettyneet aallot erottuivat laattamaisista kivistä epäuskottavan hienosti.

Edelleen aina paikoin aukeni vierellä kirkas vesi.

Matkan päästä oli kurun todellisen supernähtävyyden aika. Reitin pujotellessa eksoottisten vesi- ja kivimaisemien lomassa kantautui korviini pian läpitunkeva veden solina. Pienen metsäsaarekkeen pohjaa myöten kirkas vesi juoksikin minua vastaan iloisesti pulisten, laskeutuen jälleen yhteen kirkkaaseen vuoristolampeen. Mistä tuo vesi oli peräisin, sitä ei tarvinnut kauaa ihmetellä. Kohotin katseeni ja näin, kuinka suuren lammen takana, pystysuorassa kalliojyrkänteessa Pyhäkasteenputous laskeutui yläilmojen metsistä lampeen.

Lammen rannalle oli rakennettu näköalatasanne penkkeineen. Tasanteelle johdatti hauska kivilaattojen polku. Istahdin penkille ja sain seurakseni muutaman sääsken. Lapissa ei kesäisin tarvitse juuri koskaan istuskella yksin.

Olin kuullut puhuttavan, että Pyhäkasteenputous olisi hieno, mutta mitään tällaista en ollut osannut odottaa. Tarkoituksella en ollut etsinyt siitä kuviakaan etukäteen. Koko retkeni ajalta tämä oli kahdesta mykistävimmästä maisemasta toinen – toinen oli vielä edessä, mutta siitä minulla ei ollut tässä vaiheessa vielä mitään aavistusta.

Istuin hyvän tovin ja kuuntelin kauempaa kantautuvaa putouksen kohinaa, sekä vierestäni kuuluvaa kyllaisempää veden solinaa, kun lammesta eteenpäin matkaansa jatkanut vesi juoksi vuolaana metsänpohjan juurten ja kantojen lomassa.

Minulla oli retkieväänä vettä, ja otinkin muutaman hörpyn ennen kuin jatkoin matkaani kohti Karhunjuomalampea. Olin henkisesti varautunut siihen, mitä tuleman piti: Luontokeskuksen aurinkoinen täti oli huomauttanut, että näillä kohdin olisi 400 rappusen nousu. Eikä aikaakaan, kun sillä tiellä oltiin.

Astelin portaita ylös hitaasti, minulla ei ollut innostusta läkähdyttää itseäni niissä. Ylös nousemisessa on aina se hyvä puoli, että vaikka nousu tuntuisi raskaalta, rientää tunturituuli melko nopeasti avuksi oloa helpottamaan.

400 askelta eivät tuntuneetkaan pahoilta, kun hitaasti askelsi. Nousu tälle Uhriharjulle toi minut jälleen aivan uudenlaiseen maisemaan, ja harjun päällä jatkui valoisa metsäpolku, jonka molemmin puolin putosivat valtavat rotkot alas kaukaisuuksiin.

Uhriharjun näköalapaikalla oli puinen terassi, josta pudotus alas oli pystysuora. Alhaalla pohjalla hohti suo kuin oranssi maa-aurinko. Taaempana näkyi Noitatunturin synkkä siluetti.

Istahdin penkille. Muutama muukin retkeilijä siinä tuli ja meni, pari vain räpsi pikaisesti kuvat ja jatkoi tohinalla matkaansa.

Minä join hiljalleen vettä ja katsoin maisemaa.

Enää pienen matkan päässä oli Karhunjuomalampi. Otso ei ollut siellä, ihmisiä kyllä. Jo metsässä ennen saapumistani leijaili nenääni makkaran tuoksu.

Karhunjuomalammella on päivätupa ja tulipaikkoja. Lammen rannassa on laituri. Kyltti kieltää sekä ihmisiä että koiria uimasta lammessa, eikä siinä saa myöskään pestä astioita.

Lammen vesi oli kirkasta ja minun silmiini se näytti hyvin kauniilta, tavalliselta metsälammelta. En voinut jäädä sitä kovin rauhassa fiilistelemään, sillä laituri oli pieni ja sinne oli tunkua enemmänkin. Ehdin kuitenkin kuikuilla sen päästä alas kohti pohjaa ja leikittelin ajatuksella sukeltaa lammen uumeniin, pakoon päivän kuumuutta ja kirkkautta. Minusta varmaan nousisi höyry kuin veteen paiskettavasta kiuaskivestä.

Karhunjuomalampi on risteyskohdassa, josta voisi jatkaa Noitatunturille, Pyhän hotellille tai vaikka Luostolle. Minä kuitenkin suuntasin takaisin samaa reittiä kuin olin tullutkin, palaten näin ennemmin kurunpohjan satumetsän varjoihin kuin että olisin lähtenyt kohti tunturirinteen hiihtohissejä. Hiihtohissit herättävät minussa voimakasta antipatiaa.

Palatessa loin vielä katseita Noitatunturille. Palaaminen samalle näköalapaikalle eri suunnasta sai minut löytämään maasta pullonkorkin ja servietin. Noukin ne taskuuni, toivoen, että kurun jumalhenget tulisivat siitä minulle suopeiksi.

Paluumatkalla vastaantulijoita oli jo enemmän. Muutama ulkomaalainen vanhempi pariskunta, suomalaisia lapsiperheitä sekä muutama himourheilija. Jostain syystä kunnon urheilusuoritusvarusteisiin sonnustautuneet liikkujat vaikuttivat äkäisiltä. Tekeekö suorittaminen pahantuuliseksi jopa tämänkaltaisessa kohteessa? Leppoisilla sunnuntaikävelijöillä sen sijaan oli kasvoillaan leveä hymy ja askeleissa rauhaisan letkeä rytmi.

Saavuttuani takaisin autolle ajelin vielä uudelleen Naavan pihaan ja ilahduin suuresti huomatessani, että Luontokeskuksen ravintola oli vielä tunnin ajan auki. Tilasin tiskiltä vaniljapehmiksen salmiakkikastikkeella ja asetuin varjoisaan paikkaan ikkunan ääreen herkuttelemaan. Oli mahtavaa kruunata retki viilentävällä jäätelöllä.

Mitä Pyhä-Luostolla voi nähdä ja tehdä eri vuodenaikoina?

Pyhätunturi ja Ukko-Luosto ovat molemmat vain osittain kansallispuiston alueella. Näin ollen niiden rinteillä voi nähdä ja kokea paljon sellaistakin, mikä kansallispuistossa ei ole mahdollista: voit tutustua vaikkapa moottorikelkkailuun joko kevään kisatapahtumissa tai lähtemällä itse safarille. Seudulta löytyy myös poro- ja huskypuistoja: voit päästä taskurahalla vaikkapa ruokkimaan ja silittelemään söpöjä kesyjä poroja, jotka tulevat juosten tykö.

Molempien tunturien rinteiltä löytyy laskettelumahdollisuuksien lisäksi frisbeegolf-radat. Aktiviteettien lista Pyhä-Luostolla on Lapin olosuhteissa täydellinen: halutessasi pääset luistelemaan, kalastamaan, melomaan, läskipyöräilemään tai vaikka kallio- tai jääkiipeilemään. Lumikenkiä voit vuokrata sekä Pyhältä että Luostolta, ja alueelle on perustettu aivan erityisesti lumikenkäilyyn suunniteltuja reittejä.

Seudun tunnetuimpia nähtävyyksiä on Ametistikaivos, jossa voi itse käydä – rahaa vastaan toki – etsimässä Lapin ametisteja. Kaivokselle saapuminen on seikkailu jo sinällään, sillä auton saa lähimmillään 2,5 kilometrin päähän itse pelipaikasta, loppumatka taivalletaan latupohjaa pitkin. Kävijöiden suosikki on myös piskuinen sesonkiajan latukahvila Torvisen maja, jossa ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä, mutta jonka tunnelmalle vain harva paikka vetää vertoja.

Sekä Luostolla että Pyhällä on tarjolla runsaasti erilaisia majoitusvaihtoehtoja, kauppoja, ravintoloita ja välinevuokrausta. Majoitusvaihtoehtoja löytyy aina camping-alueesta kylpylä-hotelliin ja revontulikotiin.

Osa varsinkin ravintoloista on auki vain sesonkiaikaan, eli aivan sokeasti ei kannata luottaa siihen, että aina pääsisi helposti ruuan ääreen. Aukioloajoista on usein sekavaa tietoa netissä eri sivustoilla: talvella yritimme päästä syömään paikkaan, joka FB-sivujensa mukaan oli auki, mutta naapuriravintolasta saimme tietää, että ravintola oli sulkenut jo viikkoja aikaisemmin, kun brittien sesonki oli päättynyt.

Pyhätunturin majoitus- ja aktiviteettitarjonnan löydät tästä ja Luoston tästä.

Ajatukseni

Pelkkä muutaman kilometrin käynti Isokurussa piti sisällään kaiken, mitä täydelliseltä retkeltä voisin odottaa: kirkasta solisevaa vettä, suojaisuuden tuntua, metsän tunnelmaa ja tuoksua, jylhiä maisemia sekä uskomattomia näköaloja.

Ensimmäinen kunnon vierailuni Pyhä-Luostolle mullisti käsitykseni puistosta aivan täysin. Toki en ollut odottanutkaan puiston olevan mitäänsanomaton, vaikka aina ensimmäiseksi näkimiin osuvat laskettelurinteet ovatkin minulle tunnelmanlatistaja. Olin ehkä ajatellut sen olevan tavallinen tunturipuisto. Isokurun eksotiikasta en olisi osannut edes unelmoida.

Suosittelen heti ensi kesän lämmössä nappaamaan myös uimapuvun hollille ja pulahtamaan retken päätteeksi Lapin viilentäviin vesiin! Uimaranta löytyy ainakin Pyhäjärveltä sekä Luoston Aarnilammelta, upeista tunturimaisemista.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.