Pyhä-Häkin kansallispuisto, Saarijärvi

No nyt on käsillä sellainen retkipaikka, jonka kuvaamiseen eivät oikein sanat ja kuvat tahdo riittää, mutta koetetaanpas sentään. Olen käynyt tässä vanhassa metsässä kahdenkymmenen vuoden kuluessa yhteensä seitsemän kertaa, ja pois lähtemistä on joka kerta tehnyt mieli viivyttää. Tällaista ikimetsän tunnelmaa en ole kerta kaikkiaan tavoittanut missään muualla.

Kävin ensimmäisen kerran Pyhä-Häkin kansallispuistossa alkusyksyllä 1993. Olin muistaakseni saanut idean visiittiin tuonaikaisia kansallispuistoja esitelleestä kuvateoksesta, ja Pyhä-Häkki nyt sattui olemaan sopivan lähellä ja näppärästi maantien varrella.

Metsissä samoilua ja valokuvien näppäilyä filmille olin harrastanut jo jonkin verran, mutta en ollut tuolloin vielä lainkaan niin paatunut maastossa liikuskelija ja tuhansien maastotöissä otettujen digikuvien marinoima kuin nykyään. Muistan yhä sen tunteen, kun ajelin pikitietä Saarijärveltä pohjoiseen ja näin ensi kerran Pyhä-Häkin metsän villin epätasaisen siluetin nousevan puiston rajalla korkealle nuoren mäntytaimikon yläpuolelle. Tiheä ja hämärä kuusikko työntyi muurin kaltaisena lähes kiinni puiston halkaisevaan tiehen, ja jättiläismäiset männyt nostelivat leveitä latvuksiaan tien molemmin puolin. Niskakarvathan siinä nousivat pystyyn.

Saarijärven ja Viitasaaren välinen maantie kansallispuiston kohdalla.

Saarijärven ja Viitasaaren välinen maantie kansallispuiston kohdalla.

Sittemmin nuo alkukantaiset väristykset ovat luonnollisesti hieman laimentuneet (ja taimikkokin puiston rajalla on kasvanut), mutta aina on ollut yhtä juhlallista saapua nykyajan sirpaleisten ja käsiteltyjen metsäkuvioiden maailmasta ikään kuin toiseen mahdolliseen todellisuuteen, lähes koskemattomaan suomalaiseen aarniometsään.

On aika huimaavaa ajatella, että suurin osa Suomen metsistä saattaisi todella näyttää tällaisilta, jos niitä ei olisi jo parinsadan vuoden ajan käsitelty aina vain tehokkaammin ottein. Ensimmäisen Pyhä-Häkissä käynnin jälkeen tavalliset talousmetsät eivät näyttäneet pitkään aikaan yhtään miltään, ja metsässä kuljeskelusta ja kuvaamisestakin oli mennä maku kokonaan pois.

Keloja ja liekopuita kuusimetsän pohjalla.

Keloja ja liekopuita kuusimetsän pohjalla.

Pyhä-Häkin kansallispuistohan on varsin pieni, vain 13 neliökilometrin kokoinen, mutta se onkin sitten ”koko eteläisen Suomen huomattavin ikimetsä”. Yli 250 vuoden ikäisiä mahtavia mäntyjä ja satojen vuosien ikäisiä keloja on kaiketi enemmän ja tiheämmässä kuin missään muualla eteläisessä Suomessa.

Pyhä-Häkkiä vanhempia metsiä on kyllä Pohjois-Suomessa, mutta nekin ovat vain harvoin yhtä näyttävän näköisiä.

Pyhä-Häkin metsän säilyminen lähes luonnontilaisena lienee suurelta osin johtunut sen hankalasta sijainnista syrjäisellä, vähävetisellä ja soisella vedenjakajalla – tukkeja oli vaikea kuljettaa rintamaille eikä maasto oikein soveltunut viljelyynkään. Metsä oli ja pysyi kruunun omistuksessa, ja sitä harvensivat ainoastaan aika ajoin riehuneet myrskyt ja metsäpalot.

Metsäpalon vaikuttava muisto kelon tyvellä.

Metsäpalon vaikuttava muisto kelon tyvellä.

Nykyisen kansallispuiston huomiota herättävän vanha ja runsaspuustoinen ydinalue sai rauhoitetun säästömetsän statuksen jo vuonna 1912. Pyhä-Häkki oli ehdolla kansallispuistoksi heti ensimmäisessä puistojen perustamisvaiheessa niinkin varhain kuin 1938, mutta puisto perustettiin kuitenkin vasta sotien jälkeen vuonna 1956 yhdessä kuuden muun kansallispuiston kanssa. Kansallispuistoa laajennettiin vuonna 1982, jolloin siihen liitettiin lännessä Kotanevan laajahko suoalue ja ydinaluetta nuorempia ja käsitellympiä reunametsiä. Pari pientä lisäystä on tehty vielä tämän jälkeenkin.

Metsän yksityiskohtia Mastomäen polun varrella.

Metsän yksityiskohtia Mastomäen polun varrella.

Pyhä-Häkin kansallispuistossa vieraillessani olen ehtinyt kierrellä eri puolilla puistoa, polkuja pitkin ja paljon polkujen ulkopuolellakin, mutta olen huomannut, ettei lopulta tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan – komein metsäalue löytyy heti puiston opastuspaikan takaa Mastomäeltä (tämän jutun kuvat ovat digikuvia Mastomäen maastosta vuodelta 2008).

Pyhä-Häkin opastuskeskuksen portti ja pysäköintialue.

Pyhä-Häkin opastuskeskuksen portti ja pysäköintialue.

Mastomäen hienointa maisemaa ovat valoisat, kilpikaarnaisia ja palokoroisia jättiläismäntyjä kasvavat kankaat, mutta alueella on myös runsaasti tiheää vanhaa kuusikkoa. Kaikkialla osuvat lisäksi silmään hopeanharmaat kelot ja sammalen peittämät, ruskeaksi lahonneet liekopuut.

Metsästä saa hyvän kuvan aika vaivattomasti Mastomäkeä kiertävältä 3 kilometrin pituiselta luontopolultakin, mutta jos kaipaa reippaampaa vaellusta ja avarampia suo- ja lampimaisemia, voi käydä kiertämässä myös Kotanevan 6,5 kilometrin pituisen lenkin.

Itse olen toisaalta hahmottanut metsän parhaiten oikeastaan vasta sitten, kun olen poikennut valmiilta poluilta ja suunnistanut maastossa oman pääni mukaan.

Polku Mastomäen pohjoisosassa.

Polku Mastomäen pohjoisosassa.

Eräs parhaiten muistiin jääneitä tuokioita oli kävely viileässä ja hämärtyvässä elokuun illassa, kun sukelsin pimeästä metsästä Mastomäen juurella olevalle yhä valoisalle pienelle nevalle ja löysin metsänreunasta muhkean kokoisia lakkoja.

Istuin pitkään suon reunalla, hörpin välillä termoksesta kuumaa kahvia, natustelin sämpylää ja katselin vastapäisessä rinteessä kohoavaa, vähitellen mustaksi muuttuvaa vanhan metsän siluettia. Korkeat naavaiset kuuset, pyöreälatvaiset petäjät ja luurankomaiset kelot kohosivat voimakkaan keltaiseksi ja punaiseksi värjäytynyttä iltataivasta vasten, ja hiljaisuus oli lähes täydellinen.

Tältä vuoden 1995 kaksipäiväiseltä retkeltä en muuten ottanut lainkaan kuvia vaan kirjoitin tunnelmat ”matkaraportiksi” – ehkä muistankin tilanteen niin hyvin juuri siksi.

Keloutuneen metsän reunustama suolaikku Mastomäen polun keskellä.

Keloutuneen metsän reunustama suolaikku Mastomäen polun keskellä.

Mastomäen eteläpuolelta polun varresta löytyy vielä yksi tunteiden nostattaja: vanha Iso Puu, jonka elämänliekki sammui syksyllä 2004. Petäjän paksu kaarna on jo varissut alas ja vankka runko on keloutumassa. Ensimmäiset vuosirenkaansa vuonna 1518 kasvattanut ja lopulta metsän ehkä suurimmaksi kasvanut puu ylsi siis 486 vuoden kunnioitettavaan ikään, ja luultavasti se pysyy pystyssä vielä hyvän aikaa. Ehdin nähdä sen kymmenen viimeistä elinvuotta, ja pidän sitä ainakin itse aika asiallisena luontosuhteena. Joka tapaamisella piti ainakin tarkistaa, etteivät käsivarret olleet taaskaan lähelläkään yltää rungon ympäri.

Uudeksi Isoksi Puuksi valittu mänty saman polun varrella on vasta vuonna 1641 syntynyt solakka nuorukainen, jolla on matkaa vanhan mestarin mittoihin vielä muutamia kuutiometrejä. Mutta antaahan ajan kulua.

Vanha Iso Puu keloutuu.

Vanha Iso Puu keloutuu.

Olen usein jälkeenpäin katsellut Pyhä-Häkissä ottamiani kymmeniä valokuvia ja miettinyt, miksi ne pystyvät vain hyvin harvoin tavoittamaan todellisen vaikutelman metsästä. Yksityiskohdissaan kuvat saattavat olla suunnilleen kohdallaan, mutta kokonaisuudesta jää aina jotain puuttumaan. Vaikka kuvia kuinka sommittelisi ja rajaisi, ei niistä voi koskaan täysin käsittää isojen puiden kokoa ja muotoa, metsän peittävyyttä ja tilan tuntua, valojen ja varjojen liikettä, tikkojen ja tiaisten ääniä eikä vanhalle metsälle ominaista lahoavan puun tuoksua. Taitaa olla niin, että Pyhä-Häkistä ei saa kunnollista kuvaa muuten kuin menemällä paikan päälle ja avaamalla kaikki aistimensa ammolleen.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6969806  E 423051
Lisätietoa Luontoon.fi -palvelussa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.