Onnelliset Olhavanvuorella – salahäät luonnon helmassa

Teksti: Nelli Leppänen, kuvat: Metta Kilpinen

Häitä ei ole pakko juhlia aina perinteisen kaavan mukaan. Pramean kirkon ja satapäisen vierasjoukon sijaan naimisiin voi mennä rauhaisasti metsän ympäröimänä. Tämä on tarina lokakuulta 2020, kun sanoimme mieheni kanssa ”tahdon” Repoveden kansallispuistossa.

Harvoin luontoon lähtiessä mahanpohjassa kutittelee villisti ilakoiva perhosparvi. Päällisin puolin kaikki on kuitenkin niin kuin tuiki tavallisella päiväretkellä: pipo päässä, villapaita yllä ja maastotossut jalassa. Sitten vain reppu selkään ja menoksi!

Suuntaamme askeleemme Saarijärven parkkipaikalta kohti Repoveden kansallispuiston kenties komeinta kohdetta, Olhavanvuorta. Reitti on selvä, koska olemme käyneet täällä kerran jos toisenkin.

Olhavanvuori lienee tuttu paikka myös monelle muulle retkeilijälle – ja etenkin kiipeilyä harrastaville. Onhan kyseessä yksi Suomi-kiipeilyn pyhätöistä. Jopa 50-metrinen kallionseinämä kohoaa jylhänä ja pystysuorana tummana kimmeltävästä Olhavanlammesta. 

Tämän parempaa paikkaa ei voisi toivoa yhdelle elämämme tärkeimmistä hetkistä. Nautimme molemmat luonnossa seikkailusta, ja mieheni on alun perin johdattanut minut kiipeilyn pariin.

Kun olemme kävelleet soraista Kivisilmäntietä tovin aikaa, koukkaamme havumetsän siimekseen sukeltavalle polulle. Vastikään vuoden täyttänyt Myy-koiramme johdattaa viisihenkistä seuruettamme. Mukana ovat meidän lisäksemme pappi sekä ystäväpariskuntamme.

Jatkamme rupatellen pitkin mutkittelevaa polkua. Hikinoro alkaa valua selkää pitkin. Päivästä kehkeytyy yllättävän lämmin lokakuiseksi lauantaiksi. Karvakuono sen kuin haistelee varvikkoa ja heiluttelee häntäänsä. Vähänpä arvaa, mikä tämän retken todellinen tarkoitus olisi.

Hetkisen kuluttua maisema alkaa aueta edessämme, kun auringonvalo häikii puiden lomasta paljastaen Olhavanvuoren päältä lankeavat värikkäät maisemat. Ruska on jo tehnyt hyvän matkaa tuloaan, sillä lehtipuiden sormet välkkyvät kullankeltaisina iltapäivän paisteessa.

Mikä sää meille sattuikaan! Voisihan tähän aikaan vuodesta vihmoa myös kaatamalla vettä ja puhaltaa syysmyrskyn lailla.

Asetumme sopivaan paikkaan honkien reunustamalle mättäälle. Terrierityttömme saa odottaa puun juurella herkkuluutaan jyrsien. Kuoritakkia ei enää tarvitse. Villapaita riittää vallan hyvin.

Pappi kaivaa repustaan puhtaan valkoisen alban ja kietaisee sen ylleen. Ei taida olla hänellekään ihan mikä tahansa vihkitilaisuus: alttarin virkaa hoitaa paljas kalliolämpäre, ja urkujen sijaan vieno tuuli humisee havupuiden vihreissä latvoissa.

Kaikki alkaa olla valmista. Aurinko tervehtii lämpimästi – kuin tietäen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Vaikka jännitys kihelmöi sormenpäissä asti, metsän sylissä mieli saa levätä.

Pappi siteeraa osuvasti kansalliskirjailijaamme Aleksis Kiveä. Onnelliset-runon säkeet painuvat mieleemme. Onhan nyt Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä.

Mä kiireelle korkean vuoren
nyt astelen raikkaassa tuules;
mun toivoni aamusen koin,
mun kultani kohtaan siellä,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.

Aleksis Kivi

Lopulta lausumme toisillemme ne tärkeimmät sanat.

Päivämääräkin on osuvasti sellainen, joka ei hevillä unohtuisi: 10.10.2020. 

Muutama kiipeilypoppoo todistaa toimitustamme etäämpää, vaikka emme sitä saman tien hoksaakaan. Vasta kun pakkaamme kimpsut ja kampsut kasaan, tuntemattomat kasvot hihkaisevat onnentoivotukset. Kepeä ja onnekas olo saa hymyn karehtimaan punaposkisilla kasvoilla. 

Mutta mikä olisikaan parempi tapa juhlistaa poikkeuksellista retkeä kuin makoisat lettukestit nuotiolla? Niinpä tallustamme Olhavanvuorelta alas Olhavanlammen nuotiopaikalle. Jokunen muukin on näköjään keksinyt nauttia ruskan väreissä kylpevästä viikonlopusta.

Tulen loimottava liekki luo hehkuvaa lämpöä ympärilleen, kun paistamme pannulla ensimmäiset pitsireunaiset räiskäleet. Kippistämme lehtikuohuvalla ja naurahdamme yhteen ääneen. 

Jos jokin retki voi jäädä ikuisesti mieleen, tämä on juuri sellainen. Ja kaikille muille paitsi meille se oli vielä tuolloin salaisuus.