Kuohuuko tässä Etelä-Suomen komein koski? Latokartanonkosken kruunuja ovat myllynrauniot ja hoidettu luontopolku

➡ Luontopolku 1,5 km
🕒  0,5–1 h
🔥  Tulenteko ehdottomasti kielletty
ℹ  Lataa reitin esite (Salo.fi-sivusto, pdf)
📌 Paikka kartalla

Syvällä Perniön maaseudun uumenissa kuohuu yksi koko Etelä-Suomen näyttävimmistä koskista, ellei jopa näyttävin. Helposti lähestyttävä Latokartanonkoski ei ole pelkkä koski, vaan monipuolinen miljöö, kohokohtanaan kosken partaalla kohoavat jykevät kivirauniot. Alueella kiemurtelee luontopolku, jonka varrella olevilta silloilta on kosken kuohuja on hauska katsella.

Elettiin huhti-toukokuun vaihdetta, kun lähdin mieheni ja vanhempieni kanssa katsomaan Latokartanonkoskea. Vaikka olen kotoisin samasta kunnasta, Salosta, en ollut käynyt paikalla kuin kerran aikaisemmin, pienenä lapsena. Salosta löytyy aivan uskomattomia luontokohteita, joita paikallisten kannattaa arvostaa! Tämä on ehdottomasti yksi niistä.

Jätimme auton laajalle ja tyhjälle, osoitteettomalle P-paikalle, jonne johtava tie kääntyy Hästöntieltä varsin huomaamattomasti. Parkkipaikalla oli infotaulu karttoineen, ja metsän reunassa puunuoli osoitti taaksepäin kohti tietä, josta juuri tulimme. Tien laitaa käveltiinkin pienen matkaa takaisin, kunnes reitti sukelsi alarinteeseen jykevän kallion nenän alta.

On ihmeellistä, kuinka eksoottisilta ja ihmeellisiltä tällaiset kalliot ovat alkaneet silmiini näyttää. Korkeat, sileät kalliovuoret, joita peittävät sammalet ja jäkälät rakkakivikon sijaan – kuinka upeita ne ovatkaan! Miten en ole ennen huomannut niitä? Lapin rakkavuorilla taapertaessa alkaa arvostaa sitä, miltä tukeva silokallio jalan alla tuntuu.

Onko muuten suomessa sanaa näille Etelä-Suomen kalliovuorille? Vaaroja ne eivät ole, vuori kuulostaa vähän turhan hurjalta ja mäki tai kallio eivät minusta suinkaan kerro koko komeaa totuutta.

Jo muutaman askeleen jälkeen saavuimme kiviraunioille. Minusta ne näyttivät ihan linnan raunioilta, mutta infotaulu oli osannut kertoa, että tässä on ollut mylly. Voimakkaan kosken pauhuilla on aikoinaan pyöritetty myös muun muassa sahaa, ja onpa täällä viinaakin kuulemma valmistettu.

Isoja on täytynyt bisnesten olla, niin komea raunio nimittäin kooltaan on. Ja edelleen seinät tukevasti pystyssä, ja suorassa.

Kiviraunion toisella puolen on silta, josta pääsee kosken ylle. Katselin koskea ja kuulostelin joen viestejä. Tämä on Kiskonjoki, joka virtaa äitini kotiseuduilta, Kiskosta, Kirkkojärvestä. Joki virtaa aina Saaristomereen saakka, ja minä ainakin olen puheiden perusteella saanut käsityksen, että sen varrella on vaikka minkälaista kaunista maisemaa. Jos asuisin yhä Salossa, ottaisin Kiskonjoen oikein erityistutkintaan tutkimusretkilläni.

Joen toisella reunalla kohosi oikea kivipahta.

Sillalta oli komea maisema myös huhtikuun viimeisten päivien valossa piehtaroivalle myllymiljöölle. Koskikara, saukko tai kuningaskalastaja eivät tällä kertaa osuneet kanssamme samaan aikaan paikalle, tai sitten emme vain nähneet niitä.

Sillan vastapuolella pistopolku johdatti joen rantaan, kuohujen tasolle. Pauhu oli korviahuumaava. Samalla tunnelma muuttui, kun metsä antoi suojaa ja varjoa pistävältä valolta.

Latokartanonkosken luonto on arvokasta ja suojeltua. Jokaisen kävijän tulisi huomioida tämä omassa toiminnassaan muun muassa niin, että pysyttelee valmiilla poluilla, eikä kulje ympäriinsä tallomassa ylimääräistä. Tämä on hyvä neuvo toki aina luonnossa liikuttaessa. Alas kosken rantaan oli rakennettu komeat portaat, joten sinne oli mukava tassutella hyvällä omallatunnolla.

Alhaalta käsin katsottuna koski vaikutti entistä mahtavammalta. Oli hienoa katsella sen valkoisia pärskeitä silmien korkeudelta.

Olin reissussa toipilaana, joten emme tulleet kiertäneeksi koko luontopolkua. Toipilaille, samoin kuin vaikka lastenrattaille, jo reitin alkupää sopii hyvin ja tarjoaa mahtavia maisemia. Kynnelle kykenevien kannattaa ehdottomasti käydä kiertämässä koko 1,5 kilometriä pitkä luontopolku, sekä vielä parkkipaikalta erikseen lähtevä pistopolku Kiskonjoen rantaan. Reitit näkyvät hyvin infotaulun kartassa.

Sillanpielessä oli joku pitänyt tulipaikkaa, vaikka infotaulussa erikseen mainitaan, että tulenteko alueella on ehdottomasti kiellettyä.

Sisilisko oli parkkeerannut itsensä hiilille lämmittelemään. Aurinko varmaan lämmittikin tehokkaasti mustia hiiliä ja niiden päällä lepäävää matelijaa.

Aurinko lämmitti myös minua, niin fyysisesti kuin henkisesti. Lapin talvesta jälleen selvinneenä oli mukavaa kohdata etelän kevät.

Vielä autolle palatessamme huomioni kiinnittyi koivikkoon. Kuinka suoriksi ja hurjan korkeiksi puut Etelä-Suomessa kasvavatkaan!

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.