Matalia rantoja ja kolkkoa sotahistoriaa – kuvauksellinen 120 mm:n kierros johtaa Örön saaren pohjoiskärkeen

Örön linnakesaari on hieno ja omalaatuinen retkipaikka, joka kuuluu Saaristomeren kansallispuistoon. Kansallispuistokohteeksi Örön tekee erityiseksi se, että saarella on paljon rakennuksia ja jopa teitä. Sekä tietenkin merkittävä sotahistoria, jonka kasvot näkyvät yhä tänä päivänä saaren lähes joka kolkassa. Teimme yhden yön retken Örön saarelle toukokuun puolivälissä, lähtien reittiveneen matkaan Kasnäsin satamasta.

Rengasreitti 5,1 km

Lähtöpiste kartalla

Ei tulipaikkaa

Retkipaikassa on jo aiemmin esitelty toinen Örön rengasreiteistä, 6” kierros. Siinä missä edellä mainittu johdattaa saaren eteläkärkeen, nyt esiteltävä 120 mm:n reitti vie pohjoiskärkeen. Pienen matkaa reitit kulkevat myös samaa matkaa.

Olimme varanneet viisihenkisen seurueemme majapaikaksi Impilinna-nimisen mökin, ja molemmat saaren rengasreiteistä alkavatkin melkein sen kulmalta. Vain pienen matkaa kuljimme tietä eteenpäin luoteeseen, kunnes edessämme olivat opastaulut karttoineen, ja varsinainen rengasreitti alkoi. Lähdimme kiertämään sitä suosituksen mukaan vastapäivään. Ensin läpi paahteisen niityn ja ohi vielä muutamien majoitusrakennusten, kunnes viitta ohjasi nousemaan ensimmäiselle näköalakalliolle Storvikenin lahden suulla.

Storviken on maankohoamisen johdosta kuroutumassa umpeen ja jättämässä jälkeensä kluuvijärven. Vierailumme aikaan vesi oli hyvin matalalla, joten tämä korostui entisestään. Tyynellä vedellä näin lapasorsapariskunnan, muuta muutoin oli vesillä hiljaista. Polku kiersi Storvikenin ympäri laidunalueella, jonka portit olivat vielä auki, koska eläimet eivät vielä olleet saarella. Ilmeisesti tänne tuodaan ylämaankarjaa kesemmällä. Viralliset reitit kulkevat kuitenkin aina osittain laidunmailla, joten niillä on sallittua kulkea porteissa olevia sääntöjä noudattaen. Esimerkiksi pyörällä ei laitumille saa mennä, vaikka kävellen reittiä saakin seurata.

Laitumella kasvoi vankkaa puustoa, mikä soi meidän kulkea varjossa varsin kuuman auringon alla. Reitin poiketessa lähelle kohtaa, jossa Örön kaksi kuulua tietä – Lyhyt ikävä ja Pitkä ikävä – haarautuvat, me poikkesimme katsomaan ampumarataa. Isäni oli mukana ja kertoili armeija-aikaisia tarinoitaan täältä, kas kun saari oli pitkään puolustusvoimien käytössä ja hänkin vietti täällä kuukausia armeija-aikanaan. Nyt ampumarata oli hiljainen, ilmassa tuoksuivat karrelle kärähtäneen kanervikon ja meren rannalta kantautuvan, kuivuneen levän tuoksu.

Palasimme reitille ja jatkoimme matkaa. Kuljimme halki metsän, joka oli kuin paraskin sisämaan salo – Örö on hyvin puustoinen saari! Ei siellä metsän sisässä olisi uskonut, että ollaan ulkosaaristossa. Paksut, kilpikaarnaiset männyt ovat aina ilo silmälle ja niitä soisi olevan maassamme enemmänkin, mutta tehometsätaloudessa niitä ei pääse kyllä syntymään. Onneksi on tällaisia keitaita, kuin Örö ja muut kansallispuistoalueet, vielä olemassa.

Jälleen viitta ohjasi nousemaan näköalapaikalle. Turkoosi merenranta näytti kirkkaasti pohjan kauas siniseen mereen. Tykki vartioi maisemaa kalliolla.

Öröstä linnakesaaren tekivät venäläiset aikana, jolloin halusivat suojata Suomenlahden pohjukassa olevaa Pietaria. Kun sitten tuli aika luovuttaa saari suomalaisille Suomen itsenäistyttyä, tekivät lähtijät siellä sabotaasia nakkelemalla todennäköisesti mereen esimerkiksi tärkeitä tykkien osia. Lisäksi saarella on käyty yhden jos toisenkin ohikulkijan toimesta haalimassa kaikenlaista irtotavaraa aikana, jolloin linnakesaari oli tyhjillään ja ilman vartiointia.

Reitti ohjautui Pitkälle Ikävälle ja jatkui kohti saaren pohjoiskärkeä kauniin puuston ympäröimänä. Olisipa hienoa nähdä alla oleva osuus kesävehreällä!

Oikealla puolella avautui kaunis laguunimainen pieni lahti. Pian tämän jälkeen löysimme pienen sataman laitureineen, ja siellä oli myös vanha puhelinkoppi.

Reitin varrella ei ole tulipaikkaa, mutta ennen pohjoisinta kärkeä on sentään suloinen, punainen huussi. Pohjoiskärjessä on myös monenlaisia linnakerakenteita, joihin on mahdollista ja ilmeisen luvallistakin tutustua, koska ne on viitoitettu ja vain putoamisvaaran ehkäisemiseksi on tietyt kohdat aidattu. Bunkkereissa on synkkää ja kosteaa, hellepäivänä ne tarjoavat viilennystä, mutta kysyvät myös uskallusta sekä etenkin varovaisuutta. Jonkinlainen valonlähde on ehdoton, jos niissä aikoo käydä sisällä. Me tutkimme huussin vieressä olevia rakenteita sekä toisaalta alla näkyviä, saaren pohjoisimmasta kärjestä (Norra Udden) löytyviä linnoituksen osia, joihin rengasreitiltä johti lyhyt pistoreitti.

Pistoreitiltä takaisin huussille palattuamme jatkoimme rengasreittiä eteenpäin. Samassa vaihtui saaren puoli: tähän saakka olimme kulkeneet itäpuolta pohjoiseen, nyt matka vei länsirantaa etelään. Tässä kohtaa maisema toi elävästi mieleen Jurmon kauniit rannat katajineen ja kanervineen. Yleisesti ottaen kuitenkin Jurmossa on valtavasti enemmän kiviä ja Örössä puolestaan valtavasti suurempia metsiä, joten mitkään kaksoset nämä saaret eivät todellakaan ole. Linnuntietä saarilla on välimatkaakin 40 kilometriä.

Länsirannan panssariesteet toivat mieleeni kuvat Ukrainan kaduilta. Kolkko muistutus sodasta täällä paratiisimaisen saaristoluonnon keskellä, ja erityisen karulta tuntui, että vaikka täällä nämä esteet saavat ruostua sijoilleen rauhassa unohdettuina, Ukrainassa vastaaville on aktiivista käyttöä.

Matkan varrella olevilta korkeilta kallioilta oli kauniita näköaloja kirkkaaseen mereen. Kesätuuli keinutteli meren pintaa hyvin leppeästi ja sai veden soittelemaan suloista liplattelevaa äänimaailmaa yhdessä rantakallioiden ja -kivien kanssa.

Tuulenpieksemä koivu kiinnitti huomioni. Ei ole vaikea päätellä, mistä suunnasta täällä yleensä tuulee. Tämän paikan vieressä kalliolla oli myös pöytäryhmä evästelyä tai muuten vain istuskelua ja lepäilyä varten.

Loppumatkaksi reitti sukelsi jälleen ihan kunnon metsään, ja metsäpolun seuraaminen tuntuikin hauskalta kontrastilta heti avomerimaiseman päälle. Metsässä oltiin paikoin niin syvällä, ettei meri näkynyt edes puiden välistä. Aurinko sentään pääsi pilkistämään ja ylettämään valonsäteitään metsänpohjaan siellä täällä. Yhtäkkiä putkahdimme takaisin ampumaradalle, ja loppumatka takaisin aloituspisteeseen kuljettiin ensin ampumaradan reunaa, sitten tietä pitkin ja yhtä matkaa 6” kierroksen kanssa.

Örössä on – lähellä rengasreittien lähtö- ja paluupistettä – myös kansallispuiston telttailualue oheispalveluineen. Kannattaa tutustua Metsähallituksen karttaan (pdf), siitä saa hyvän käsityksen saaren palveluista. Telttailualueen ja maksullisten majoituspalveluiden lisäksi saarella on mm. vierasvenesatama ja ravintola.