Taianomainen aamu Fiskarsinmäen luontopolulla Espoon Lasilaaksossa

Saavun parkkipaikalle hetkeä ennen kuin aurinko vilkuilee horisontin yläpuolella. Aamu on kirkas, tyyni ja kylmä. Nostan kamerareppuni selkään, kamera on mukavasti sen sisällä. Ideani on kävellä 1,2 kilometriä pitkän luontopolun ympäri kokonaan valon lisääntyessä, vain katsomassa, miltä kevät näyttää Fiskarsinmäen lehdossa. Vasta sitten kiertäisin polun uudestaan valokuvaten kevättä.

Reitti 1,2 km

Lähtöpiste kartalla (pieni parkkipaikka Lasilaaksontien päässä)

Ei tulipaikkaa

Bussit 166 ja 167 kulkevat Lasilaaksoon Kauklahden juna-asemalta.

Kuljen polkua myötäpäivään. Heti vasemmalla on pieni koivujen peittämä kukkula. Sen edessä on niitty, missä lehmät laiduntavat kesällä. Tänään portti on auki ja niitty tyhjä. Kävellessäni niityn ohi aitaa seuraten, näen niityn toisella puolella hennon usvakerroksen Espoonjoen suun yllä. Yksi Fiskarsinmäen luonnonsuojelualueen erikoisuuksista on, että molemmilla puolilla on Espoonlahteen virtaavia jokia. Alueen pohjoispuolella virtaa Mankinjoki ja eteläpuolella valuu Espoonjoki. Pysähdyn katsomaan usvaa ja aamun hennonväristä taivasta. Nauttiessani aamun rauhasta, havaitsen laskevan puolikuun kaukaisen talon ja metsän yllä. Riisun reppuni, otan kamerani peruszoomilla esiin ja otan kuvia rauhallisesta aamumaisemasta. Kun olen valmis, nostan reppuni selkään pitäen kameran kädessäni. Heti alussa ideani meni mönkään. Täällä on vain niin nopeasti ohimenevän kaunista, että se pitäisi saada heti tallennettua muistikortille.

Jatkan matkaani lintutornia kohti. Aurinko kurkistelee puuston läpi. Joukko hentoja pilviä piirtää viivoja taivaalla. Niityn reunalla olevien, tummanvihreiden ruohomättäiden seassa hohtaa keltaisia rentukanlaikkuja. Usvaa nousee laiskasti joesta. Aurinko maalaa puunlatvat ja -rungot edessäni oransseiksi. 

Lintujen monisäikeiset laulut täyttävät korvani. Otan kännykän taskusta ja avaan Merlin-lintujentunnistussovelluksen. Siitä löytää sekä kuvan- että äänentunnistuksen ominaisuudet. Valitsen äänen ja käynnistän tallennuksen. Appi tunnistaa pajulinnun, peipon, sinitiaisen, mustarastaan, sirittäjän, naakan, vihervarpusen ja talitiaisen. Aikamoisen monipuolinen kuoro laulaa rantalehdossa tänään.

Pääsen lintutornille auringon noustessa puiden takaa paistamaan Espoonlahden pohjukalle. Usvakeijut tanssivat lahdella. He nousevat vedestä, leijuvat ja pyörähtelevät hitaasti ilmassa, venyttelevät ylös ja haihtuvat kevään ilmaan. Matalissa auringonsäikeissä kaislojen röyhyt hehkuvat keltaoransseina. On hiljaista, tyyntä, ei ilmaa edes uskalla hengittää. Rauhan rikkoo matala, sirisevä säe ja korkeaviserryksinen kertosäe. Säe ja kertosäe seuraavat toisiaan. Etsin äänen lähdettä kaislikosta. Siellä se laulaa, ruokokerttunen. Taustalla puhallusorkesteri alkaa soida. Laulujoutsenet lisäävät kiihdyttävän taustarytmin äänellään ja siivillään. Ruokokerttunen jatkaa niiden rytmin mukaan. Erilainen bändi soittaa merenlahdessa kuin lehdossa.

Konsertin hiljentyäessä hetkeksi jatkan matkaani. Lintutornin takana on matala ja kivikkoinen Fiskarsinmäki. 2000 vuotta sitten Fiskarsinmäen laki oli vain pieni saari isossa muinaisessa Espoonlahdessa. Nykyään se nousee 20 metriin merenpinnan yläpuolelle. Pysähdyn. Edessäni polku jakaantuu kahtia. Jalot lehmukset seisovat mäellä. Niiden seassa kasvaa muutama kuusi, paju ja koivu. Vielä paljaat lehmuksenlatvat luovat vahvaa kontrastia tuoreille, keväänvihreiden koivujen jo auenneille lehdille. Käenrieskat, kiurunkannukset ja valkovuokot peittävät maata. 

Matala aurinko pilkistää runkojen välistä, muttei vielä kosketa nukkuvia vuokkoja. Maa on varjossa, latvat auringossa. Nouseva aurinko värjää korkeiden lehmuksien rungot keltaisiksi, ja väri valuu hitaasti alaspäin. Kävelen lehmusten lomitse seuraten polkua. Välillä katson alas, etten kompastu kiveen tai juureen, ja välillä ylös ihaillakseni yllä olevaa jaloa latvustoa.

Kiinnitän laajazoomin peruszoomin tilalle saadakseni korkeat lehmukset mahtumaan kuvaan. Pystykuvassa ne mahtuvat, vaakakuvassa eivät ihan kokonaan. Menen alemmaksi, mutta se ei riitä. Laskeudun mäkeä vähän ja kyykistyn matalaksi. Nyt latvat kallion kivet mukaan lukien mahtuvat kuvaan. Pari lehmusta kaartuu ulospäin, niin kuin jokin iso kivi olisi ollut niiden välissä joskus ennen, puiden ollessa vielä nuoria. 

Hento valo hipaisee valkovuokkoja. Siellä täällä valkovuokkojen seassa on keltaisia kukkia samanmuotoisilla lehdillä. Keltavuokot kukkivat lehdossa myös. Otan toisen kameran makro-objektiivilla repustani. Näen keltavuokkoja ensimmäisen kerran elämässäni, ja minun on pakko ottaa lähikuva. On se niin kaunis, mutta ei ehkä ihan niin hento kuin valkoinen serkkunsa. Kuvaan keltavuokon myös laajakulman objektiivilla.

Vuokkojen lähellä kasvaa violettikukkainen pystykiurunkannus. Se on erikoisen näköinen kukka pitkällä kannuksellaan. Seinämehiläinen hoitaa kukan pölytyksen, mutta kylmänä aamuna ne nukkuvat vielä. Kasvin kypsillä siemenillä on muurahaisten suosimia öljylisäkkeitä. Muurahaiset kantavat öljylisäkkeet mukanaan ja vievät saman tien siemeniä uuteen kasvupaikkaan. Kukkakasvin nimi englanniksi on hauskalta kuulostava bird-in-a-bush, eli lintu pensaassa. 

Ennen kuin pääsen jatkamaan matkaani, huomaan teräväkärkisen keltaisen kukan, pikkukäenrieskan. Menen lähemmäksi makro-objektiivilla ja etsin sopivan kukan kuvattavaksi. Löydän yksinäisen kukan pitkän varren päässä. Sen yli kaartaa nätisti ruohonvarsi. Otan kuvan. Siirrän kameraa vähän ja otan lisää kuvia. Hyödynnän makrokuvauksen kapeaa syväterävyyttä saadakseni taustan pehmeäksi. Tyytyväisenä kuviini nousen ja jatkan kulkuani luontopolulla. 

Kävelen pari sataa metriä. Riitasointuinen laulu pysäyttää minut. Seison paikallani ja kuuntelen. Rikkinäinen laulu käynnistyy uudestaan. Satakieli on saapunut. Laulu kuulostaa siltä, että satakieli on saapunut aivan vasta. Väsynyt, epävireinen, rikkinäinen laulu on lyhyt. Satakieli ei jaksa vielä yrittää kunnolla. Se vasta avaa äänielimensä, eli syrinxin. Kohtaa se laulaa kunnolla, mutta ei tänään. Taustakuorossa laulavat mustapääkerttu, sinitiainen, pajulintu, laulurastas ja kehä kolmella humiseva aamuliikenne.

Viidoinkin pääsen Mankinjoen rannalle näläntunteen kasvaessa. Tekisi mieli syödä aamiaiseväsleivät kahvin kera. Mutta ei ihan vielä. Oikealla erotan surullisen näköisiä valkovuokkoja. Menen lähemmäksi. Muutamalla lehdellä on pikkuisia jääkiteitä, kuuraa. En odottanut kuuraa, vaikka on kylmä aamu.

Menen takaisin joen rannalle, missä rentukka kukkii kivasti. Taustalla on vanha, punainen venevaja. Jatkaessani eteenpäin näen ensimmäiset ihmiset kuvaamassa jokea ja venevajaa. Tähän asti olen ollut siellä ihan yksin lintujen ja kukkien kanssa. Heidän lähtiessään pois istun rannalla ja syön evääni venemajaa vastapäätä. Kello on seitsemän, ja olen ollut Fiskarsinmäen luontopolulla pari tuntia jo.

Hitaan ja nautinnollisen aamupalan jälkeen otan muutaman kuvan, jopa omakuvan. Aurinko paistaa kauniisti koivujen lomasta. Matalassa vastavalossa lehtomaisema on henkeäsalpaava. Joka paikassa kasvaa valkovuokkoja. Kullankauniina, raikkaana ja rauhallisena kevään aamuna ei voi kiirehtiä mihinkään. 

Haluaisin saada kuvan koreasta Mankinjoesta, missä keväisen vihreisiin pukeutuneet rantapuut heijastuvat joen sileään pintaan. En vain löydä sopivaa aukkoa tiheässä rantalehdossa. Yksi leppä kasvaa rannasta melkein suoraan joen yli, sitten se kaartuu ylös. Se houkuttelee. Lasken reppuni mennäkseni katsomaan näkymää puun luota. Paksu, tukeva runko vetoaa minua makaaman sen päällä. Otan kameran 105 mm:n objektiivilla käsiini. Sen on liian pitkä. En saa kaikkea mitä haluan mahtumaan kuvaan. Toisella kamerallani on 14–24 mm:n objektiivi. Se on liian laaja. Mietin, kumpi olisi sopivampi, 24–70 mm vai 70–200 mm. Päätän kokeilla 70–200 mm:n telezoomia. Kuvauspaikkani rungon päällä ei ole tasaisin, jota olen käyttänyt. Minulla on koko ajan tunne, että voisin kieriä taaksepäin ja tippua alas. Pysyn rungolla kuitenkin. Matala aurinko valaisee vastarannan puiden nuoria lehtiä, omalla puolellani olen varjossa. Joen peilipinta heijastaa kaiken. Silloin tällöin pikkukalojen tulo pinnalle rikkoo peiliä. Virran tai veden liikettä joessa ei näy.

Vaikka voisin levätä puun päällä koko aamun, nousen jatkamaan kierrostani. Ei ole pitkä matka parkkipaikalle enää. Ennen parkkipaikkaa käännyn oikealle ja aloitan kierroksen uudestaan. Haluaisin mennä katsomaan, ovatko valkovuokot heränneet auringossa. Jotkut kukat ovat auenneet, monet lepäävät vielä terälehdet roikkuen alaspäin. Silti en voi vastustaa ottamasta kuvia valkovuokkojen peittämästän metsänpohjasta. Silmissäni näin vihreän meren valkoisilla linnuilla. Kuvassa näen paljon yksittäisiä valkovuokkoja ja niiden lehtiä. Vielä en ole onnistunut saada samanlaista valokuvaa kuin miltä silmien aivoihini piirtämä näkymä näyttää. Ehkä jonain päivänä.

Valo on aika kova auringon noustessa korkealle. Kävelen takaisin parkkipaikalle. Sivulla kiiltää jokin. Käännän päätä nähdäkseni, mikä kimmeltää kuin tuhannet timantit. En näe timanttiakaan, vaan jotain kallisarvoisempaa. Aamukaste rantaniityllä kimaltaa auringossa. Kun aloitin kierrokseni, niitty oli varjossa ja ruoho tummanvihreää. Helottava aamukaste houkuttelee, jopa kerjää minua kuvaamaan sitä. Minun on vain pakko mennä katsomaan lähemmäksi. Makro-objektiivin avulla siirryn toiseen maailmaan. Uusi maailma on kuin toinen, lyhytaikaisten vesihelmien ulottuvuus, missä vihreät rungot nousevat valomerestä. Siellä täällä pitkät kuonot kohoavat saarekkeina vihreästä merestä. Menen lähemmäksi. Nyt näen yksittäisiä varsia. Niiden päissä roikkuu arvokkaita vedenhelmiä. Vesipisarassa maailma näyttää kääntyneen ylösalaisin. Nurinkurisessa helmien maailmassa aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta niityn alapuolella. Astuinko huomaamattomasti salaisen portin läpi toiseen maailmaan tai maailmankaikkeuteen? Ehken, mutta olen ainakin ihan eri ulottuvuudessa, makrokuvauksen ulottuvuudessa.

Nousen hitaasti. Housuni ovat märät, selkäni jäykkä. Venyttelen, katson kelloani. Hupsista, nyt oikeasti minun pitäisi olla jo kotona. Tuntui, että olin helmien maailmassa vain hetken, mutta puoli tuntia meni. Ehkä siellä aika kulkee hitaammin, sen olen huomannut ennenkin. Toisaalta se voi hyvin olla, että koko Fiskarsinmäen luonnonsuojelualueella aika kulkee hitaammin, koska en voi uskoa, että olen ollut täällä neljä tuntia. Polku on vain 1,2 kilometrin pituinen. Kyllä, Fiskarsinmäen luonnonsuojelualue Espoon länsilaidassa on lumoava, taianomainen paikka, missä aika selvästi kuluu hitaammin kuin muualla Espoossa.

Lue lisää:

Espoonlahti, Luontoon.fi