Linnoituksia ja luontoelämyksiä Salpalinjan pyöräreitillä

Kaupallisessa yhteistyössä Cursor

Pyöräreitin pituus: 72 km

Kulkuaika: 2 päivää

Kohde kartalla.

Taso: Helpohko reitti

Lämmin syksykeli ja tämän vuoden hieno ruska siivittivät pyöräilykauden jatkoa eteläisessä Suomessa vielä lokakuun puolellekin. Kymenlaaksossa kulkevan Salpapolun vaellusreitin yhteyteen on suunniteltu uusi Salpalinja pyöräilyreitti (72 km), joka sopii oikein hyvin parin päivän retkipyöräilyyn.

Salpalinjan pyöräreitin voi aloittaa oikeastaan mistä kohtaa tahansa, mutta auton saa helposti parkkiin esimerkiksi reitin varrelle osuvien Salpalinjamuseon tai Bunkkerimuseon parkkialueille tai sitten Harjun oppimiskeskukseen. Itse starttasin syyskuun viimeisenä päivänä Bunkkerimuseon parkista. Museo on näin syksyllä auki vain pe – la, joten lähdin heti matkaan, kun museokin oli kiinni. Salpalinjan pyöräreittiä ei ole merkitty maastoon, mutta olin ladannut Cursorin kartan Google Driveeni, mistä pystyin puhelimen gps-tiedoilla seuraamaan reittiä helposti. Reitti menee osittain Salpapolkua, mutta ne pätkät olivat usein merkitty maastopyöräosuuksiksi, joten valitsin useimmiten hiekkatiereitin. Joihinkin kohtiin oli merkitty myös kolmas asfalttivaihtoehto.

Ajettuani hetken Vaalimaantietä länteen reitti kääntyi kaakkoon Vahtivuorentielle. Hiekkatie oli ihan hyvä ajaa, joskin kuoppainen. Ensiksi tiellä varoitettiin hevosista ja sitten moottorikelkoista, mutta ketään vastaantulijoita ei ollut. Alun taimikoiden jälkeen tie sukelsi havumetsään. Kartan mukaan ensimmäiset korsut pitäisi olla Vahtivuoren tulipaikan yhteydessä, missä parkkeerasin pyörän tien varteen ja jatkoin kävellen polkua ylöspäin. Aivan järjettömän isoja mustikoita oli joka puolella! Ne olivat kuitenkin jo melko mauttomia, joten ei tarvinnut harmitella ämpärin kotiin jäämistä. Seuraavaksi huomioni kiinnittivät todella suuret siirtolohkareet. Voivatko ne olla ihmisen tuohon laittamia, vai ihan luonnollisia esteitä, ihmettelin. Keittokatos löytyi mäen päältä, mutta puusto esti laajemmat näkymät Vahtivuorelta. Päätin keitellä Trangialla kahvit omenapiirakan kera, ennen kuin lähtisin etsimään korsuja.

Karttaa tutkittuani totesin, että minun olisi pitänyt olla ihan korsujen lähellä, mutta en ollut nähnyt mitään. Mitähän minun pitäisi edes etsiä? Olin etukäteen lukenut, että suurin osa korsuista on kunnostamattomia, ja niissä voi olla vaarallisia pudotuksia, teräviä rautoja ym., joten vähän hirvitti olla yksin etsiskelemässä rakennelmia. En ole käynyt armeijaa, joten siinäkään mielessä minulla ei ollut käsitystä, miten korsut voisivat olla maastoutuneet. Totesin, että kartan avulla korsujen tarkkaa sijaintia oli hankala määrittää ja luultavasti puhelimen gps-signaali näytti sijaintini väärin. Aloin epäillä, että näinköhän löydän yhtään bunkkeria koko reissulla.

Olin lukenut Retkipaikan aiemmasta artikkelista sekä Matka Salpalinjalle-oppaasta, että tulipaikan lähellä pitäisi olla joku luola ja luontonäyttämö. Lähdin polkua alaspäin suuntaan, minne oli jotakin viittoja. Huomasin, että reitin vastakkaisesta suunnasta olikin paremmat opasteet ja bongasin ensimmäiset mutkittelevat taisteluhaudat sekä ensimmäisen bunkkerin nro 82 suuaukon. Totesin, etten kyllä uskalla tuonne mennä! Jatkettuani eteenpäin vastaan tuli toinen paljon kotoisamman näköinen Rinnelaavu ja blogistakin bongaamani kalliojyrkänne kaiteineen. Kaiteen vieressä meni polku alas ja sieltä avautui maisema luontonäyttämölle: Miten hieno esityspaikka katsomoineen löytyy kalliojyrkänteen alapuoelta! Kallio on toiminut estekivilouhoksena ja pystysuorasta kalliosta näkee, että siitä on louhittu paloja. Paikka on niin vaikuttava, että olisi hieno päästä katsomaan jotakin esitystä joskus sinne! Kaikki näyttämön rakenteet vaikuttivat uusilta, ja huussikin oli ihan todella siisti! Kuulin nakutusta ihan läheltä ja palokärkihän se hakkasi puunrunkojen tyviä n. 10 m päässä minusta välittämättä. Katselin hetken sen puuhia ja lähdin sitten tutkimaan viereistä bunkkeria, johon oli viitta.

Näyttämön vieressä rinteessä oli betoninen oviaukko, ja jonkin aikaa rohkeutta keräten ja otsalamppuni kanssa taistellen uskaltauduin astumaan ovesta sisään. Sisällä oli isohko kallioon hakattu luola ja perällä näytti olevan pienempi huone. Katosta tippui vettä. Bunkkeri vaikutti sen verran lujalta, että uskaltauduin astumaan myös toisen pään ovesta sisään. Hieman hymyilytti korona-turvaväliohjeistus, sillä missään ei näkynyt ketään. Toisesta ovesta oikealla oli ampuma-aukko ja vasemmalla näkyi toisesta suunnasta näkemäni pieni huone. Mitään kalusteita ei ollut. Poistuttuani luolasta ilma tuntui lämpimältä ja mieli huojentui; selvisin! Totesin, että minulta vaatii suurta rohkeutta mennä yksinään tämmöisiin rakennelmiin. Päätin, että tämä riittäisi tällä erää ja seuraavaksi tutkisin Harjun oppismiskeskuksen pihapiiristä löytyvät rakennelmat.

Tie vei idylliselle peltoaukealle ja näkyviin tuli Ravijoen törmälle pystytetty panssariesterivistö. Myöhemmin tämä rivistö seurasi reittiäni monessa kohdassa ja ei voi olla ihmettelemättä sitä työmäärää, mikä moisen pystyttämiseen on mennyt tuon ajan välineillä! Tässä kohtaa panssariesteet olivat laitumen sisällä ja hetken päästä näkyviin tuli lepäilevä lammaskatras. Niin vaan nämä puolustusrakennelmat ovat osa arkielämää näin 80 vuotta myöhemmin!

Seuraavaksi kiipesin pyörälläni Harjun oppimiskeskuksen pihapiiriin, missä olikin monta kaunista vanhaa rakennusta. Opiskelijoilla oli juuri loppunut koulupäivä. Pihapiirissä näyttää toimivan kesäkahvila Kiessi, mikä oli jo harmillisesti tältä kesältä sulkeutunut. Vastapäätä oli Kiessi-museo, jonka ovi oli auki. Sisältä löytyi keräilijän hevosajoneuvokokoelma ja hieman Harjun hovin historiaa. Tännekin voisi kesäpäivänä tulla uudelleen piipahtamaan, sillä nyt piti lähteä jatkamaan matkaa. Pihasta lähdettynä huomasin yhden bunkkerin piha-alueen ulkopuolella. Olin ihastellut miljöötä niin, etten ollut muistanut katsella, oliko pihapiirissä muita Salpalinjan rakennelmia. Totesin, että bunkkeri oli täynnä vettä, joten ihmettelin vain rautaista tähystystornia, joka näytti ihan panssarivaunun tornilta.

Harjun pihapiiristä matka jatkui koivukujaa pitkin, kunnes käännyttiin vasemmalle Museotielle. Harjun hoville avautui hienot maisemat. Tästä eteenpäin reitti kulki maantien laitaa ja vuorotellen oli idyllistä hyvin hoidettua maalaismaisemaa ja erityyppisiä metsiä. Valtavia siirtolohkareita näkyi tuon tuosta. Tien varrella sirittivät edelleen heinäsirkat, ja vielä oli kukkiakin mm. kissankelloja, pietaryrttejä, ohdakkeita ja valvatteja. Oli suorastaan kesäinen fiilis! Vanhat kilometripylväät siivittävät matkaa kohti Virojokea, missä olin aikonut pitää pienen evästauon. Ennen Virojokea tulin Pyterlahdelle, mikä ilahdutti kovasti. En muuten tietäisi koko kylää, mutta J. Karjalaisen kappaleessa ”Terve Sirkka Lautamies” lauletaan Pyterlahdesta. Ilmeisesti muusikolla on kylällä kesämökki.

Virojoen taajamassa pysähdyin hetkeksi käteistä nostamaan varmuuden vuoksi, mutta ruokakauppaan ei ollut tällä kertaa tarvetta poiketa. Kahvilakin (Harry´s River Cafe) olisi ollut, mutta kello oli niin paljon, ettei se ollut enää auki. Bongasin myös moottorikelkkoja myyvän liikkeen, mikä selittää alkumatkassa olleen varoituskyltin. Ilmeisesti Kaakkois-Suomessa on vielä riittävästi lunta talvisin moottorikelkkailuun. Keskustan jälkeen matka jatkui pikkupätkän Vaalimaantien vieressä pyörätietä ennen viimeistä Miehikkälään kääntyvää tieosuutta. Reittikartalle oli merkitty Mattilantien varteen pari pallokorsua, joita päätin käydä tutkimassa. Korsut löytyivät suhteellisen helposti, kun metsässä seurasi polkua. En kuitenkaan uskaltautunut sisälle, koska ne vaikuttivat huonokuntoisilta. Asutusta oli myös sen verran lähellä, että piti varoa, ettei kävele kenenkään pihapiiriin. Päätin pitää kivellä pienen evästauon.

Seuraavia korsuja en lähtenyt etsimään, mutta sitten bongasin pallokorsun aivan tien vieressä vasemmalta puolelta! Korsun naamiointi oli tuhoutunut, joten pyöreä kupoli oli selvästi nähtävissä. Valitettavasti sijainti tien vieressä oli johtanut siihen, että korsu oli täynnä roskapusseja, enkä viitsinyt mennä sisälle.

Seuraava nähtävyys oli kartan perusteella Vaalimaanjoen Kotolankoski, mikä olikin oikein nätti paikka. Siinä olisi ollut paljon parempi evästaukopaikka, kuin missä olin taukoillut. Kosken jälkeen tie muuttui hiekkatieksi ja kulki Kotolan kylän läpi. Miten ihana asuinpaikan nimi!

Tie seuraili Vaalimaanjokea, joka välillä pilkahteli peltojen keskeltä. Joutsenparvikin näkyi pellolla kokoontuvan. Ilta alkoi jo hämärtymään, ja täytyi pitää yllä polkuvauhtia, että ehtisin perille majapaikkaani Miehikkälän keskustan liepeille. Syys-lokakuun vaihteessa täytyy tosiaan ottaa huomioon, että pimeä alkaa tulla jo seitsemän maissa. Lopulta Miehikkälän kirkonkylä tuli näkyviin!

Majapaikka löytyi ohjeiden mukaan kirkon naapurista. Kyläsepän maja oli vuokraajan pihapiirissä erillinen kahden hengen majoitusrakennus, missä oli pienoiskeittiö, wc ja suihku. Aivan sopiva majapaikka tällaiselle yhden yön pyöräreissulle! Reitti on mahdollista suunnitella myös niin, että yöpyisi teltassa jollain reitin varrella olevalla laavu/nuotiopaikalla. Nämä sijaitsevat reitin länsiosassa, joten silloin matkaan kannattaisi lähteä Salpalinjamuseolta. Olin alun perin ajatellut ottavani teltan mukaan, mutta kun en saanut varusteita mahtumaan pyörän kyytiin, päätin varata majoituksen. Majoitusvaihtoehtoja näyttää reittikartan perusteella olla useammassa paikassa, joten valinnanvaraa löytyy.

Aamupalan laiteltuani starttasin kohti Salpamuseota, jonne oli matkaa vain kolme kilometriä Miehikkälän keskustasta. Päätin oikaista Taavetintietä pitkin ja jättää reittikarttaan merkityn Myllylammen kiertämisen väliin. Heti alkuunsa oli ylämäkeä ja edellisen päivän 40 km polkeminen tuntui jaloissa. Kiivettyäni museon pihaan ihmettelin hiljaisuutta ja todellakin; nyt oli lokakuun ensimmäinen päivä, ja museo ei ollut enää viikolla auki! Tämä oli oma mokani, kun en ollut älynnyt kuun vaihtumista. Ikkunasta näin, että henkilökuntaa oli paikalla ja oveen kolkutettuani sain ystävällisesti kuitenkin ulkoalueiden kartan ja luvan kiertää siellä niissä paikoissa, jotka eivät olleet lukossa. Olin ajatellut, että museolla voisin turvallisesti käydä kunnostetuissa korsuissa ihmettelemässä, mutta nyt täytynee selvästikin tulla uudemman kerran Kaakkois-Suomeen retkelle. Sen verran vaikuttunut olen Salpalinjan linnoituksista. Kiertelin aurinkoisessa säässä taisteluhautoja, kävin ilmavalvontatornissa, ihmettelin panssariesteitä ja tykkejä. Mietin sitä tilannetta, miten systeemi olisi toiminut, jos vihollinen olisi lähestynyt Taavetintietä. Olisiko se saatu pysäytettyä? Kiertelyyn vierähti sen verran aikaa, että päätin laitella lounaan Trangialla museon nuotiopaikalla.

Reitti kääntyi museolta Rakolantielle ja nyt alkoi kiva pätkä! Tie oli ihan sileä hiekkatie ja se mutkitteli milloin upeilla mäntykankailla, jyhkeän synkissä kuusikoissa ja välillä idyllisillä peltoaluilla. Lisäksi taisteluhautoja ja panssariesteitä näkyi vähän väliä. Ajellessa tunsi kulkevansa historiallisten tapahtumien jäljillä. Mietin, että onkohan Salpalinjan rakentajia vielä elossa? Ovatko he tunteneet ylpeyttä näin suurten linnoitusten rakentamisesta? Betoniset korsut ovat suhteellisen hyvässä kunnossa, sillä puolustusvoimat ovat pitäneet linnoitteita osin kunnossa 1980-luvulle saakka. Salpalinjamuseon mukaan 1200 km pitkä Salpalinja on yksi vahvimmista ja parhaiten säilyneistä toisen maailmasodan aikaisista linnoitusketjuista Euroopassa.

Reitti meni tällä osuudella monessa kohtaa Salpapolun kanssa samaa reittiä. Olin lukenut oppaasta, että Jermulassa olisi jotakin nähtävää ja päätin jo pelkän nimenkin perusteella poiketa katsomaan, mitä kyltin suunnasta löytyisi. Matkalla oli viitta korsuille, mutta jatkoin perälle asti, mistä löytyi parkkipaikka. Oikealle jatkui tie, ja sieltä löytyi ensin kota ja sitten Jermulan mökki, joka oli sotaveteraanien käytössä sekä laavu. Tulipaikalla oli betonista tehdyt hahmot, pariskunta ja koira tulilla, mutta ketään eläviä ei näkynyt missään. Kyltin mukaan laavulla saisi Salpapolun vaeltajat yöpyä. Luulisi, että pyöräilijöilläkin on lupa, nyt kun uusi reitti menee paikasta ohi. Pihassa oli myös kaivo ja rannasta löytyi pitkä laituri. Säikähdin, kun aivan muutaman metrin päästä rannasta lähti haikara lentoon! Palatessani kävin parkkipaikalta Retkipaikan aiemman jutun ohjeilla vielä etsimässä korsun 310/443. Kurkkasin vain vähän ovelta, sillä yksin jälleen hirvitti mennä sisään. Oven lähellä oli jopa infotaulu. Pyöräillessäni takaisin reitille huomasin rinteessä ylempänä kivillä naamioidun ampuma-aukon ja kiipesin vielä katsomaan sitä. Minähän jo aloin osata etsiä linnoitteita maastosta!

Ruska loisti komeana auringon paistaessa kesäisesti. Viljapellot olivat kaikki jo puitu – onneksi, sillä talvi alkaa lähestyä. Käännyttyäni Vuolteentielle reitti ylitti jälleen kauniin pikkujoen, Turanjoen. Salpamuseolta lähtien pyöräilyreitti menee välillä pitkiäkin matkoja samaa matkaa Salpapolun kanssa. Vuolteentielläkin oli hienoja metsäpätkiä ja korsuja oli jopa aivan tien vieressä. Pyyhinlammen rannassa olisi ollut taukopaikka, mutta Retkikartasta tutkittuani totesin, että sinne poikkeaminen olisi tarkoittanut mennen tullen ylämäkiä, joten päätin siirtää kahvitauon myöhäisemmäksi. Tämän päivän osuus oli muutenkin selkeästi mäkisempi ja kilometrin alkoivat painamaan. Tämän jälkeen olisi ollut vasemmalle maastopyöräpätkä, jonka varrella olisi ollut Soikonvuoren keskeneräinen luola, jonka olin lukenut olevan hieno. Totesin, etten ehkä uskalla yksin mennä luolaan, ja päätin jättää sen tällä reissulla väliin. Metsäosuuden jälkeen reitti kulki idyllisen Mässelinmäen kylän läpi.

Vähän ennen moottoritien alitusta hakkuuaukean reunalla oli betoninen korsu 153, joka näytti niin lujatekoiselta, että uskaltauduin menemään sisälle. Ampuma-aukko osoitti suoraan moottoritielle. Mietin, että sota-aikana alueella oli ollut vain vähän teitä, joita pitkin vihollinen olisi päässyt etenemään Suomen sisämaahan, ja kaikille niille oli mietitty kohdat, mistä ne saadaan tarvittaessa katkaistua. Nyt Venäjälle menee valtava moottoritie! Mutta niinhän se pitää olla, että naapurivaltiot käyvät rauhallisesti kauppaa keskenään ja elävät omaa elämäänsä.

Kartan mukaan heti kohta moottoritien alituksen jälkeen piti olla laavu, missä päätin pitää viimeisen kahvitauon. Luin opastauluista, että moottoritien alta oli räjäytetty jokin bunkkeri. Salpalaavu osoittautui lähes tuliteräksi puolikodaksi, joka oli sijoitettu aivan betonibunkkerin viereen! Aurinko oli jo painumassa metsän taakse, kun keittelin kahvit ja söin viimeisen palan omenapiirakkaa. Kota on tosi nätti, mutta hassusti sijoitettu lähelle moottoritietä, joten liikenteen äänet kuuluvat selvästi kodalle. Lähellä näytti olevan iso parkkipaikka ja Bunkkerimuseon opasteita, jonne matkaa ei ollutkaan enää kuin 2,5 km. Viimeinen pyöräilypätkä menikin tuliterää asfalttitietä, joka lienee rakennettu moottoritien valmistuttua. Rinnalla olisi mennyt myös Salpapolkua menevä maastopyöräosuus, joka olisi varmaan ollut mukavampi, mutta minun pyörällä ja kantamuksilla se ei olisi ollut hyvä idea.

Kaksi päivää vierähti mukavasti Kaakkois-Suomen ruskamaisemia ihaillessa ja Salpalinjaa tutkiessa. Salpalinjan pyöräreittiä voi suositella retkipyöräilijöille, eikä tarvitse olla mikään sotahistorian harrastaja reitille lähteäkseen. Linnoitteet ovat toki tämän reitin suurin nähtävyys, ja niitä katsellessa alkaa kyllä miettimään sota-aikaa. Reitti vaatii hieman seikkailuasennetta, sillä sitä ei ole merkitty maastoon ja karttaa pitää lukea. Salpalinjan linnoitteistakin vain pieni osa on merkitty maastoon ja niiden etsimiseen kuluu helposti enemmänkin aikaa. Turvallisuusasiat kannattaa myös ottaa huomioon. Suurta osaa korsuista ei ole kunnostettu, joten niihin mennään omalla vastuulla. Hyvä otsalamppu (ja varalamppu) pitää olla mukana. Suosittelen lämpimästi ottamaan myös kaverin mukaan, sillä yksinään riskit kasvavat ja ainakin itseltäni vaadittiin suurta uskallusta tutkia korsuja yksin. Toki kesäaikaan tai viikonloppuisin alueella on varmasti enemmän kulkijoita kuin arkena sesongin ulkopuolella. Jos nauttii omasta rauhasta, niin sitten arkipäivät lienevät oikein suositeltava vaihtoehto. Lisäksi kannattaa etukäteen tarkistaa myös museoiden aukioloajat, sillä niistä saa ehdottomasti lisäarvoa ja tietoa reissulle. Itselläni ainakin aihe jäi sen verran mieltä kaihertamaan, että toinen visiitti alueelle pitää tehdä tulevaisuudessa!

[googlemaps https://www.google.com/maps/d/embed?mid=1kfVG6zGLVVgKoBLGO9JhEIOzHnvZPGAT&w=640&h=480]

N=6715373.363, E=532543.197

Lisätietoja:

Reittikartta
Salpalinjamuseo

Virolahden bunkkerimuseo

Retkipaikan aiempia juttuja:
Salpapolku, osa 1 – Virolahti
Salpapolku, osa 2 – Miehikkälä
Salpalinja – viimeinen este

Lisätietoa löytyy myös kirjasta:

Oinonen, Armi & Tolmunen, Arvo (2005), Matka Salpalinjalle: opas itsenäisen Suomen tärkeimmälle puolustuslinjalle


Juttu on toteutettu Bizcycle-hankkeen / Kaakkois-Suomi-Venäjä CBC -ohjelman puitteissa. Ohjelmaa rahoittavat Euroopan Unioni, Venäjän Federaatio ja Suomen Tasavalta

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.