Salpapolku, osa 1 – Virolahti

Salpapolku on noin 50 kilometriä pitkä retkeilyreitti Virolahdella ja Miehikkälässä. Se myötäilee 1200 kilometriä pitkää linnoitusvyöhykettä, Salpa-asemaa eli Suomen Salpaa, joka alkaa Virolahdelta ja jatkuu aina Jäämerelle saakka. Tämä linnoitusketju on rakennettu sotiemme vuosina 1940–41 ja 1944 Suomen itärajan puolustamiseksi.

Ennen kuin lähdemme matkaan, on varmasti syytä hieman tarkentaa, mikä sai suomalaiset ja sen aikaisen sodanjohdon ryhtymään näin laajaan hankkeeseen sodan runtelemassa Suomessa, jossa lähes kaikesta oli pulaa.

Talvisodan syttyessä loppuvuonna 1939 Suomen ja Neuvostoliiton välille, ei voimasuhteiltaan pienellä Suomella katsottu olevan kovinkaan hyvät lähtökohdat suurta ja mahtavaa itänaapuria vastaan. Suomi kuitenkin onnistui kerta toisensa jälkeen torjumaan vihollisen, vaikka menetyksemme olivat maallemme erittäin raskaat. Yli 21 000 suomalaista kaatui, 43 000 haavoittui ja hyvin raskaaksi koimme sen, että sodan loputtua Moskovan rauhansopimuksessa Neuvostoliitto vaati itselleen alueita, joita se taistelemalla ei koskaan saavuttanut. Pelkästään Karjalankannaksella joutui lähtemään evakkoon 420 000 suomalaista.

Maidemme välille solmittiin rauha, mutta suhteet itään eivät muuttuneet yhtään vakaammiksi. Taustalla kyti vielä pelko, että naapuri ei ollut saanut haluamaansa läpi viime sodassa, vaan se oli yhä nälkäinen.

Suomi alkoi varustautua uuden sodan varalle. Kiirellisin toimenpide oli linnoittaa uusi itäraja, joka sijaitsi puolustuksen kannalta epäedullisessa maastossa.

Runsaan viikon kuluttua Moskovan rauhasta marsalkka Mannerheim teki päätöksen Salpa-aseman rakentamisesta. Salpa-asema eli itärajan maalinnoitustyöt muodostuivat kolmesta puolustuksellisesta hyvin erilaisista alueista.

Vahvimmin linnoitettiin linjan eteläosa, jonka katsottiin olevan neuvostojoukkojen hyökkäyksen pääsuunta maahamme. Järvialueella linnoitettiin lähinnä saaret ja järvien kapeikot, todennäköisimmät hyökkäysurat. Pielisjärvestä pohjoiseen ainoastaan tärkeimmät tiesuunnat päätettiin sulkea linnoittein.

Ravijoen paloasema ja Ventovuori

Puolustusaseman linnoitustyöt aloitettiin tärkeimmältä suunnalta Suomenlahden rannalta Virolahdelta. Virolahdelta mekin aloitimme Salpapolkuun tutustumisen.

Lähtöpisteeksi valitsimme Ravijoen paloaseman, jossa sijaitsee myös taukopaikka asiaan kuuluvine varustuksineen. Oikeastaan vanha ja virallinen Salpapolku alkaa kartan mukaan Majaniemeltä, mutta katsoimme Majaniemen ja Ventovuoren välisen alueen linnoiterakenteineen omaan aikatauluumme nähden olevan tarpeeton.

Ravijoen paloasema ja leiripaikka

Ravijoen paloasema ja leiripaikka

Ventovuorella ja sen läheisyydessä sen puolesta sijaitsee varsin monipuolinen kattaus linnoiterakenteita. Pienellä alueella on runsaasti teräsbetonikorsuja, louhittuja luolia, kiviesteitä, taistelu- ja yhdyshautojen jäänteitä, sekä lähistöllä sijainneen linnoittajien bensiiniaseman jäännökset, josta lähinnä on jäljellä parin bensapumpun betonijalustat.

Mielenkiintoisimmat alueen kohteista lienevät vuoren sisään louhitut majoitusluolat, joissa riittää tutkimista ja kuvattavaa pitkäksi aikaa. Luoliin tutustuttaessa on syytä varata mukaan hyvä valaistus, sillä muun muassa katosta maahan lasketut putket, portaikot ja avoimet viemärit saattavat yllättää kävijän. Majoitusluola 2:n yhdessä sisäänmenon oviaukossa töröttää vielä louhijoilta kiinni jäänyt paineilmaporan terä, johon en kenenkään toivoisi törmäävän.

Varaa matkaasi hyvä valaisin.

Varaa matkaasi hyvä valaisin.

Paloasemalta kun lähtee kulkemaan kohti seuraavaa pääkohdetta eli Harjun aluetta, tulee reitin varrella vastaan erikoinen näky. Ovatko suomalaiset olleet niin hulluja,että olisivat kaivaneet panssarivaunun maahan ja vain tykkitorni olisi jätetty näkyviin?

Teräspesäke

Teräspesäke

Tavallaan tuo pitää paikkansa. Linnoitusosasto pyysi vuonna 1942 taisteluvälineosastolta lupaa saada käyttöönsä romutettavia ja modifoinnissa tarpeettomiksi käyneitä tykkitorneja. Näin syntyi teräspesäkkeeksi kutsuttu linnoiterakenne. Suurin osa pesäkkeistä on tehty venäläisistä BT-5 ja BT-7 vaunuista.

Vanha panssarivaunun tykkitorni on saanut uuden tehtävän.

Vanha panssarivaunun tykkitorni on saanut uuden tehtävän.

Harjun alue – Salpapolun uusi lähtöpiste?

Polkua kävellessä kohti Harjun oppimiskeskuskesta ei voi olla kiinnittämättä huomiota muutamaan seikkaan maastossa. Metsä suorastaan räjähtää pikkusormenpään kokoisista mustikoista ja puolukoista. Eikö täällä kukaan poimi niitä, vai onko niitä vaan niin paljon? Samoin silmään pistää siellä täällä loikkivat pienen pienet sammakot, mutta yhtään ihmistä meidän lisäksi ei tule vastaan. Vasta kun alamme lähestyä Harjun hovin kartanoaluetta tapaamme muitakin ihmisiä.

Tästä pisteestä on tulevaisuudessa kaavailtu uudistetun Salpapolun lähtöpistettä, ja mikäs sen parempi paikka voisikaan tulla kyseeseen, sillä täältä löytyy niin muonitus- kuin majoitusmahdollisuudetkin varsin komeissa ja näyttävissä puitteissa.

SAK n esikunta toimi vuosina 1940-41 nykyisen harjun oppimiskeskuksen päärakennuksessa.

SAK n esikunta toimi vuosina 1940-41 nykyisen harjun oppimiskeskuksen päärakennuksessa.

Harvalle tulee mieleen, kun katselee komeaa päärakennusta ja sen oikealle puolen kohoavaa kumparetta, jossa lipputanko nyt pitää virkaansa, että kumpareen alla on teräsbetonikorsu. Toki tämän kohtaloksi on koitunut umpeen peittäminen. Sen sijaan rakennuksen takana asianlaita ei ole samoin. Siellä pilkistää opastaulu ja jonkinlainen muistomerkki. Tämä muistomerkki on pystytetty ruotsalaisille vapaaehtoislinnoittajille vuonna 2000.

Vuonna 2000 pystytetty muistomerkki ruotsalaisille vapaaehtoislinnoittajille.

Vuonna 2000 pystytetty muistomerkki ruotsalaisille vapaaehtoislinnoittajille.

Tässä kohdin onkin taas syytä kaivaa hetkeksi historiankirjoja esiin ja lyödä faktoja pöytään.

Ensimmäiset rakentajat olivat ruotsalaisia vapaaehtoisia. 900 miehestä koostuva työjoukko Svenska arbetskåret oli tullut Suomeen jo talvisodan aikana. Rakennustyöt saatiin näin nopeasti käyntiin, kun organisaatio oli jo valmiiksi muotoutunut ja työkokemustakin kertynyt.

Työpanostakin merkittävämpää oli ruotsalaisten materiaalinen panos puolustusaseman rakentamiseen. Ruotsi lahjoitti Suomen valtiolle mukanaan tuomansa työkoneet, sekä 20 000 000 kruunua.
Summa oli lähes puolet Suomen ja Ruotsin silloisen vuosittaisen kaupan arvosta. Näillä varoilla saatiin Ruotsista hankittua lisää työkoneita ja rakennusmateriaaleja, joita Suomesta ei ollut saatavilla.

Harvemmin tuota asiaa otetaan esiin, kun puhutaan maamme auttamisesta. Useammin esiin nousee Saksan apu. Linnoitustöissä oli myös mukana muutama sata norjalaista, mutta sodan edetessä heitä tarvittiin tarpeellisemmin kotimaassaan.

Itseasissa Harjun alue toimi ruotsalaisten vapaaehtoisten työjoukkojen SAK:n esikuntana ja keskeisenä tukikohtana. Alueella sijaitsi myös keskuskorjaamo, varastoja ja tietenkin putka.

Muistomerkin alla sijaitsee teräsbetoninen 45 mm:n panssarintorjuntatykin ja konekiväärin korsu. Korsu kantaa numeroa 15. Jotenkin olen muistavinani, että korsujen numerointia ei ole pystytty selittämään. Mihin numerointi perustuu? Korsuun johtavat puiset, kaiteelliset portaat. Valoa tarvitaan täälläkin matkaan, vain museoiduilla alueilla korsuissa on valaistus joka toimii.

Korsu 15 sijaitsee Harjun alueen pihapiirissä.

Korsu 15 sijaitsee Harjun alueen pihapiirissä.

Harjun alueelle tehtiin lähes kymmen teräsbetonikorsua sekä kiviestettä, taistelu- ja yhdyshautaa ja piikkilankaestettä.

Vahtivuori ja Pääkaupunginkallio

Oma matkamme jatkui Harjulta kohti edessä siintävää Vahtivuorta. Reitti kulkee läpi hevoshakojen, jossa pollet kummastelivat matkassamme olevaa pientä koiraa. Oppilastytöt toivottivat hevosia harjatessaan hyvää päivänjatkoa.

Harjussa annetaan hevos- ja puutarhatalouden ammatillista koulutusta.

Harjussa annetaan hevos- ja puutarhatalouden ammatillista koulutusta.

Kaikkialla meitä kuitenkin seurasi hiekkatien laidassa panssariesteaita. Työmäärän on täytynyt olla järjetön, kun noita on ladottu useaan riviin pitkin saloja, soita ja korpia. Itse ihastelin etäämpänä pelloilla soljuvaa viljaa, en voinut olla siteeramatta itsekseni Tuntemattomasta sotilaasta Vänrikki Koskelaa:

“Näyttää tulevan hyvä sato, mutta taitaa vaan jäädä korjaamatta. Ei heilu tänä vuonna viikate pelloilla – ei, ne jyrätään.”

Monin paikoin reitti on pyörällä tai jopa autolla ajettavissa.

Monin paikoin reitti on pyörällä tai jopa autolla ajettavissa.

Vahtivuorta lähestyttäessä hiekkatie erkaantuu rinteeseen johtavaan polkuun. Hetken noustuamme vasemmalle jää viitta, korsu 17. Otamme askeleemme siihen suuntaan, kunnes meidät pysäyttää kirjaimellisesti aita ja kalliokieleke.

Paikalla on opaste, joka kertoo meidän saapuneen estekivilouhokselle, jota kivimiehet ovat kutsuneet Pääkaupunginkallioksi. Tämä kivimäki tai -louhos on tiettävästi Virolahden suurin. Sen voi helposti uskoa, sillä pystysuoran kallion rinta on yli 14 metriä korkea ja pituutta kertyy noin 50 metriä.

Pääkaupunkikallio.

Pääkaupunkikallio.

Louhoksen eteläreunalla laskevat puiset portaat kohti Vahtivuoren toista suurta rakennelmaa. Vahtivuoren luola, johon johtaa kaksi sisäänmenoaukkoa, on tarkoitettu 80 hengelle ja sillä on pituutta jopa 32 metriä. Majoitustunnelin kyljessä on vielä konekiväärikammio, johon johtaa pienet portaat.

Luolastoon johtaa kaksi sisäänmenoaukkoa.

Luolastoon johtaa kaksi sisäänmenoaukkoa.

Katto on metallilevyverhoiltu, tällä on asekammioissa pyritty estämään kivi- ja betonipölyn laskeutuminen aseisiin. Pöly haittaisi niiden toimintaa. Konekiväärikammion kyljestä pääsee myös ulos, jossa pudotusta helpottamaan on tehty pienet portaat. Kallion laella, mäkimansikoiden keskellä, kohoaa puolipallon muotoinen, osin vihollisen tulosuuntaan naamioitu tähystyskupu.

Korsu 17, kallioon louhittu majoitustunneli ja konekivääriasema.

Korsu 17, kallioon louhittu majoitustunneli ja konekivääriasema.

Metsämansikoita ja tähyskupu.

Metsämansikoita ja tähyskupu.

Rinnettä noustaessa takaisin polulle, vastaan tulee vielä erinäisiä kekoja purettua piikkilankaestettä ja kallioon louhittua juoksuhautaa. Termi on muuten ensimmäisestä maailmansodasta. Nykyään puhutaan taisteluhaudasta.

Polun vieressä on vielä rinteen päällä teräsbetoninen tulenjohtokorsu, jossa mahdollisesti olisi räjäytetty kaksi tykistön kranaattia. Sirpaleiden jäljet pitäisi näkyä yhä seinissä.

Seinissä mahdollisia kranaatin sirpaleiden jälkiä.

Seinissä mahdollisia kranaatin sirpaleiden jälkiä.

Vahtivuorelta löytyy myös tulentekopaikka laavuineen, mutta päätimme ohittaa sen ja jatkaa matkaa kohti korsua 144, joka sijaitsee Ylä-Pihlassa. Palasimme takaisin hiekkatielle, josta erkaannuimme vuorelle. Nyt matka jatkui taas hiekkatietä pitkin aina Mäkipirtintielle asti, jonka varrella aivan tien kupeessa kohteen pitäisi löytyä.

Korsu 144

Ja sieltähän se lopulta löytyikin. Tarkalleen paikasta, johon Museovirasto oli sen merkinnyt.

Salpapolkuun ja sen rakenteisiin perehtyen olimme päättäneen käyttää apuna Museoviraston linnoiteinventointia, koska alueen omat kartat esittelivät vain muutamia kohteita maastossa. Näin saimme myös ennalta selville, mitä meitä paikan päällä mahdollisesti odottaisi.

Nyt edessämme siintävä korsu pitäisi olla kaksikerroksinen. Siihen on ollut tarkoitus sijoittaa panssarintorjuntatykki yläkertaan ja konekivääri alhaalle. Korsun katolla on varoituskyltti putoamisvaarasta. Asian ymmärtää, kun kävelee korsun katon reunalle. Pudotusta kertyy useita metrejä suoraan alas.

Virolahden Paskomäestä löytyy korsu 144.

Virolahden Paskomäestä löytyy korsu 144.

Poikkeamme vielä sisällä, mutta pystymme vain tutustumaan korsun alempaan kerrokseen. Yläkerrokseen reitti on poikkaistu, tutustuminen vaatisi mukaan köydet tai tikkaat. Kenties näin on jopa hyvä, että kaikkialle ei pidäkään päästä, koska rakenteet saattavat olla hauraita ja loukkaantumisen vaara jopa ilmeinen.

Korsuun johtaa pitkät portaat alas maan sisään.

Korsuun johtaa pitkät portaat alas maan sisään.

Korsusta poistuttuamme törmäämme reitin varrella nelihenkiseen ryhmään, joka tiedustelee, olemmeko kuvailemassa alueen korsuja. Näin todellakin on, ja samalla tulee esiin, että ryhmää vetää itse Salpalinjan salojen asiantuntija, kartoittaja ja meidänkin tarinamme innoittaja Kari Taimisto. Itse asiassa meidän pitikin ottaa häneen yhteyttä reitin varrella, mutta näinhän tämä meni jopa paremmin, kuin usein itselläni lottoarvonnassa.

Vaihdamme kuulumisia ja mietteitä, sekä saamme hyviä neuvoja sekä vinkkejä kohteista, joissa ehdottomasti kannattaa matkalla poiketa. Yhdessä hämmästelemme reitin hiljaisuutta, vaikka kesälomakausi on vielä meneillään. Erääksi syyksi toteamme reitin rakenteen, koska se on yksisuuntainen. Jos mielii tutustua siihen paloina, on palattava aina takaisin, jolloin matka tuplaantuu. Tulevaisuudessa olisikin tarkoitus muodostaa reitistölle rengasmaisia päiväretkitaipaleita, selkeyttää reitistöä, saada lisää taukopaikkoja sekä tuoda esiin uusia mielenkiintoisia linnoitekohteita.

Saamme matkaamme vielä tulostetun kartan, johon alueen kaikki mielenkiintoiset rakenteet on merkattu, toivotamme hyvää päivänjatkoa, koska kumpaakin retkikuntaa painaa aikataulu.

Hyvä varustautuminen on korsuihin tutustuttaessa kaiken A ja O.

Hyvä varustautuminen on korsuihin tutustuttaessa kaiken A ja O.

Virolahden mainio Bunkkerimuseo

Seuraavaksi otamme suunnaksi Virolahden Bunkkerimuseon.

Bunkkerimuseon alueelle tultaessa paikoitusalueelta käsin pistää silmään ensin tien oikealle puolen ladottu 4-rivinen panssarieste. Jokaista kiveä varten on pitänyt kaivaa 50 senttiä syvä kuoppa, johon kiven on pitänyt upota 30–40 senttiä, ja pinnalle jäädä vielä runsas metri tavaraa. Ja tätä jatkuu lähes katkeamattomasti satoja kilometrejä. Tuolloin on varmaan viimeistään syntynyt käsite suomalainen sisu. Polun toisella puolen tulijoita tervehtii sinivalkoinen vartiokoppi.

Museon piha-alueen täyttää erinäinen tykkien rivistö ja korsun imuvalumuotti. Päätämme astua sisään ja kuitata sisäänpääsymaksun. Katsomme elokuvan ja tutustumme sisänäyttelyyn ennen kuin lähdemme ulkoalueisiin tutustumaan.

Museon alueella on hyvä kattaus useista eri linnoiterakenteista. Näin saa selkeän käsityksen siitä, millaisia rakenteiden pitäisi oleman myös maastossa, jos ne olisi saatu valmiiksi tai kestäneet sään armoilla. Mielenkiintoiseksi tutustumisen tekevät myös korsuissa olevat aseet ja muu kalustus, joka luonnontiloissa olevista kohteista puuttuu liki täysin.

Museon perusnäyttelyyn kuuluvat sisänäyttely, Salpalinjan historiaa valottava lyhytelokuva (kesto 15 min) sekä ulkomuseoalueella sijaitsevat linnoituskohteet ja tykkipuisto.

Museon perusnäyttelyyn kuuluvat sisänäyttely, Salpalinjan historiaa valottava lyhytelokuva (kesto 15 min) sekä ulkomuseoalueella sijaitsevat linnoituskohteet ja tykkipuisto.

Museo on osa sodanaikaista puolustusasemaa, joka ulottuu Suomenlahdelta Sallaan ja kenttälinnoitettuna aina Jäämerelle asti. Puolustusasemaa voidaan syystä kutsua Suomen suurimmaksi rakennelmaksi.

Museo on osa sodanaikaista puolustusasemaa, joka ulottuu Suomenlahdelta Sallaan ja kenttälinnoitettuna aina Jäämerelle asti. Puolustusasemaa voidaan syystä kutsua Suomen suurimmaksi rakennustyömaaksi.

Alueella on myös kunnostettua taisteluhautaa, joka on puilla vahvistettu ja osin katettu. Näin taisteluhaudat on voitu naamioida helposti ilmahyökkäyksien varalta. Moni varmasti ihmettelee, miksi kummassa taisteluhaudan yli menevät poikkipuut on tehty niin matalalle – juuri siksi, että on pakko kulkea kyyryssä.

Etäämpänä vastaan tulee panssarintorjuntatykin 75/40 (Rommel) avoasema. Tykin ampumasektori on suunnattu Suursuon suuntaan. Tykin oikeaan sivustaan jää teräsbetoninen 45 mm:n panssarintorjuntatykin ja konekiväärin korsu. Korsun ampuma-aukoista ja suojamuurista voi päätellä oletetun vihollisen hyökkäyssuunnan. Koska konekiväärien ampumasektorit eivät olleet suoraan oletettuun hyökkäyssuuntaan, aseiden tarkoitus oli antaa suojaava tuliseinämä omien ja vihollisen väliin.

Kierrämme ja tutkimme vielä samalla museoalueen muutkin teräsbetonikorsut ja kantalinnoitteet. Museoalueen opasteet ovat erinomaiset ja valaisevat hyvin kunkin kohteen tarkoitusta ja sen rakennetta. Museossa vierähtää helposti 2–3 tuntia, jos käväisee, lukee ja tutkii jokaisen kohteen, sekä käy vielä sisätilojen näyttelyt.

Seinät on maalattu valkoiseksi lisämään valoisuutta.

Seinät on maalattu valkoiseksi lisämään valoisuutta.

Pst-tykki on saanut lempinimen saksalaisen sotamarsalkan mukaan Rommel.

Pst-tykki on saanut Rommel-lempinimen saksalaisen sotamarsalkan mukaan.

Korsuissa voi kohdata hämähäkkejä, lepakoita tai perhosia. Niitä ei pidä kuitenkaan häiritä esim. kirkkailla valoilla.

Korsuissa voi kohdata hämähäkkejä, lepakoita tai perhosia. Niitä ei pidä kuitenkaan häiritä esimerkiksi kirkkailla valoilla.

Samalla taivas alkoi repeillä ja sadepisarat vain suureta. Alkuperäinen tarkoituksemme oli ensin poiketa Matsun laavulla evästämässä ja sen ympäristön korsuilla.Valitsimme kuitenkin suunnaksi pohjoisen, sillä tarkoituksemme olisi päästä vielä illaksi Soikonvuorelle asti.

Bunkkerimuseon alueelta poistuttuamme vastaan tuli todella hyvätasoinen taukopaikka. Vastaavanlaista varustetasoa tuskin löytyy mistään. Täällä oli jopa tulitikut paikalla, ja uuden karhea räiskälepannu naulassa. Nyt vain tarvittaisiin niiden käyttäjiä ripeästi tänne.

Leiripaikka Bunkkerimuseon läheisyydessä.

Leiripaikka Bunkkerimuseon läheisyydessä.

Evästettyämme jatkoimme taivallusta hyväkuntoista hiekkatietä pitkin. Reittiä olisi tällä osin voinut taivaltaa vaikka henkilöautolla.

Maastopyörä kävi matkalla useasti mielessä, sillä matkalla ei ole montaakaan kohtaa, jossa pyörällä ei selviäsi. Olisikin hienoa, jos reitti varustettaisiin pyörävuokrauksella. Silloin pidempiä etappeja voisi taittaa nopeammin. Museoilla voisi olla vaikka pyöräparkki, johon pyörän saisi jättää. Näin voisi tehdä pidempiäkin päiväretkiä reitin ollessa yksisuuntainen, ja tarvittaessa olisi helppo huristella takaisin lähtöpisteeseen, kun vaihtoehtoisesti taivaltaa jalan samaa reittiä takaisin.

Tähystyskuvulta teräsbetonikorsuun

Karttamme osoitti, että metsän katköihin jäi useampi korsu. Piipahdimme muutamassa, mutta sateen kastelemat ryteiköt eivät nyt vetäneet vertoja toistaiseksi kuiville jalkineille ja osin kuiville vaatteille.

Sorakuopan reunalla törmäsimme jonkun suuremman hirvieläimen maallisiin jäännöksiin, olipa joku nostanut muutamia luita puiden oksille asti koristeeksi.

salpalinja-16

Pienen matkaa taivallettuamme oli hyvä, ettemme kompastuneet tähystyskupuun. Niin hyvin oli luonto naamioinut sen ajan saatossa, että pitäisi olla varsinainen salapoliisi, jotta olisi kuvun havainnut.

Naamioitu tähystyskupu.

Naamioitu tähystyskupu.

Lähistöllä täytyi siis olla teräsbetonikorsu. Pian korsuun johtava suuaukko löytyi rinteestä. Sisään mennäkseen pitäisi laskeutua todella pitkät ja pahaenteisen näköiset, liukkaat ja maa-aineksen peittämät portaat. Keväällä kohde olisi melkoinen itsemurhayritys, jos portaikossa sattuisi olemaan jäätä. Saisi kerralla kunnon selkä- ja kallonpohjahieronnan.

Varovainen kannattaa toki aina olla alas johtavissa portaissa ja rinteissä kautta koko Salpapolun korsuihin tutustuessa. Monessa paikassa varoitetaankin , että ”sisäänmeno täysin omalla vastuulla.” Sen vastuun nyt lunastimme ja laskeuduimme alas tutkimaan kohdetta.

salpalinja-11

Korsusta selvittyämme reitti muuttui enemmän poluksi, joka johdatteli suoalueen lävitse. Arvatenkin panssariestekivet seurasivat katkeamattomana linjana taivallustamme vieressämme. Suo-osuudella saimme myös uusia tuttavuuksia seuraksemme. Hirvikärpäset ja paarmat olivat haistaneet kosteat ja hikiset vaatteemme. Niitä tässä nyt eniten kaivattiin, ripeksivän sateen seuraksi.

Soikonvuoren erikoinen luola

Polun varrelta onnistuimme keräämään miltei muovipussillisen kanttarelleja, ja nyt ei tarvinnut edes poiketa polulta niitä etsimään. Illalla saavuimme lopulta päivän viimeiselle kohteelle Soikonvuoren luolalle.

Panssariestekivien muuri jatkuu tasaisena rivinä maastossa.

Panssariestekivien muuri jatkuu tasaisena rivinä maastossa.

Kallioon on louhittu keskeneräinen majoitustunnelin ja kahden konekivääriaseman korsu. Majoitustunneli on tarkoitettu 80 hengelle. Alkuperäinen sisäänkäynti on tarkoitus olla kallion laella. Nyt keskeneräinen kuilu on täynnä hiekkaa. Vieressä on liki kymmenen metriä syvä pystysuora kuilu, johon olisi ollut tarkoitus sijoittaa suojaputkeen asetettu tulenjohtoperiskooppi ja tähystyskupu.

Louhittujen tunneleiden yhteispituus on 85 metriä. Tunnelia on ilmeisesti pidetty myös joukkosidontapaikkana tai sairaalana.

Luolaan tutustuttaessa silmään ei voi olla pistämättä satojen tuikkukynttilöiden jätteet. Steariinia on valunyt kauttaaltaan, värjäten luolan pohjan ja seinät valkoiseksi. Luolaston perällä hämmennystä ei yhtään laimista suuri, puinen risti. Mitä ihmettä täällä on touhuttu, ja miksi roskia ei ole osattu kerätä pois?

salpalinja-50

Pienellä netin selaamisella asia alkaa valjeta. Luolassa järjestetään vuosittain ennen heinäkuun puoltaväliä Soikonvuoren vesper, kynttiläkirkko, jonne muun muassa Virojoelta järjestetään noin 10 kilometrin polkupyörävaellus. Varmaan vaikuttava näky, kun kaikki kynttilät palavat yhtä aikaa. Toki niistä erittyvä kuumuus on taas toinen asia. Muinoinhan kaivosmiehet laajensivat käytäviä tulella, jonka päälle heitettiin kylmää vettä.

Luolassa kenties olisi hyvä olla kypärä päähän -varoitus , sillä seinistä ja katosta saattaa lohjeta suuriakin paloja. Salpapolkuun tutustuessa ei missään nimessä kannata jättää Soikonvuoren luolaa kuitenkaan väliin, on se niin vaikuttava kokonaisuus roskaisuudesta huolimatta.

salpalinja-47

Tässä kohdin iltaa katsoimme päiväretkemme tulleen vaiheeseen, jossa yöpuu alkoi väistämättä kutsua. Olimme mielestämme saaneet Virolahden-puoleisen osuuden Salpapolusta kahlattua niiltä osin läpi, jossa katsoimme olevan alueen toisistaan erilaisimmat linnoitekohteet. Koko reitin kahlaaminen ja kohteissa käynti vaatisi useiden päivien rupeaman, tai jo aiemmin mainitsemani polkupyörän helpottamaan matkaa.

Salpapolku tarjoaa hyvin erilaista maastoa ja nähtävää, mitä on vaikea tavoittaa missään muualla maassamme, kuin Salpalinjan Salpapolun maisemissa. Sotahistoriasta tai valokuvauksesta kiinnostuneelle alueen korsut ja linnoiterakenteet ovat loppumaton aarreaitta, josta löytää aina uusia näkö- ja kuvakulmia.

Ihan pelkän retkeilynkin kannalta, jos linnoiterakenteeet eivät kiinnosta, Salpapolku on erinomainen vaihtoehto, sillä alueen leiri- ja tulentekopaikat ovat pääosin viiden tähden tasoa. Näinkin tätä voi suositella huolella, mutta tulevaisuudessa, kun reitistöä saadaan uudelleen rytmitettyä, sen arvo nousee mielestäni maamme kärkeen retkeilyreitistönä.

Tässä ei toki ollut koko tarina, vaan vasta sen ensimmäinen osa, joka sijoittui Virolahden-puoleiselle alueelle. Tarkoitus on kahlata seuraavassa osassa samalla historiapainotteisella tavalla Miehikkälän-puoleinen alue Salpapolun saloista.

Kuvat: Virpi Bordi, Harri Leino ja Janne Lumikanta
Historiallisena lähteenä käytetty apuna teosta, Matka Salpalinjalle-Salpalinjan perinneyhdistys Ry

Kartta.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.