Norjan Rallarvegen-vaellusreitti tarjoaa unenomaisen kauniita tunturimaisemia kävelijöille ja pyöräilijöille

Nähtyäni Yle Areenan Näin Norjassa -sarjan jakson Kongsvoldin tunturimaja, aloin tutkia kirjoja ja karttoja etsiessäni tunturimaisemista sopivaa reittiä tällaiselle mukavuudenhaluiselle, jokien kahlaamista kammoksuvalle patikoijalle. Lopulta löysinkin hyvän vihjeen Harri Ahosen kirjasta Etelä-Skandinavian vaellusreitit.

Rallarvägenin pituus 84 km
Kävellen 4 päivää, Pyörällä 1–4 päivää
Karttalinkki

Rallarvegen on patikka- ja pyöräilyreitti, joka Ahosen kuvailun mukaan ”kulkee kauniin tunturiylängön poikki laskeutuen s-mutkaista tietä alas jyrkkärinteisten vuorenrinteiden kehystämään Flåmsdalen-laaksoon. Rallarvegen rakennettiin alun perin, kun Oslon ja Bergenin kaupunkien välille ryhdyttiin rakentamaan rautatietä. Vanhasta rautatieläisten huoltotiestä on siis tehty patikka- ja pyöräilyreitti.

Loistavaa! Siellä on siis vanha tiemaa, joten täytyy olla myös sillat jokien yli. Nettitutkimusten jälkeen tiesin, että matkan varrelta löytyy tunturihotelleja sopivan mittaisille päiväetapeille, ja isompi reppu kulkee junassa seuraavaan majapaikkaan. Olin vihdoinkin löytänyt etsimäni, ja tarkempi valmistelu ynnä unelmointi saattoi alkaa.

Sunnuntaina 18.8.2019 matkustimme Osloon ja sieltä neljä tuntia junalla Haugastølen asemalle. Ei tullut junassakaan aika pitkäksi, kun kaula pitkällä katselimme maisemia.

Juna oli täynnä väkeä, mutta kun hyppäsimme asemalle ja juna lähti, huomasimme olevamme siellä kolmisin. Öh, olikohan tämä varmasti oikea asema, kun tänne ei jäänyt ketään muuta..?

Kuva: Irma Leppänen

Ei mitään kylttiä eikä karttaa missään. Mistähän suunnasta majapaikka löytyy? Jatkoimme pätkän junan kulkusuuntaan ja siellähän se jo näkyi: Haugastøl Turistsenter.

Piha oli täynnä pyöriä, tästä voisi vuokrata sellaisen.

Pihassa odottavien pyörien määrään nähden paikka vaikutti kovin hiljaiselta.

Illallisen söimme seisovasta pöydästä, jälkkäreitäkin oli toistakymmentä sorttia. Taisi olla reissun parasta ruokaa, vaikka hyvää se muuallakin oli.

1. patikkapäivä, Haugastøl–Finse, 28 km

Lähtöpiste kartalla

Majapaikassa syötiin tuhti aamiainen ja siitä tehtiin sovitusti päiväeväät.

Patikka alkoi maanantaina, koska nettisivuilla oli kehotettu ulkomaalaisia välttämään viikonloppuja, jolloin ilmeisesti paikalliset kansoittavat reitin.

Ensimmäisen päivän etappi oli pisin.

Aloitimme hienoisen sateen alla ja sitä ripsotteli pitkin päivää.

”Tuulenpuuska, hyönteisten surina, puron juoksu, jalan tärähtäminen maata vasten – koko tuo kohina vastaa kävelijän läsnäoloon. Jopa sade. Heikko ja pehmeä sade on pysyvä seuralainen; sorina, jonka voi kuulla, sen painotukset, äänet, tauot: kivistä kimpoilevien vesipisaroiden selvästi erottuvan litinän tai tasaisella nopeudella laskeutuvien sadeverhojen suuren kudoksen soinnin.”

Muita kulkijoita emme nähneet. No, lampaita tietysti.

Kuva: Irma Leppänen

Nämä olivatkin kovin tuttavallisia. Eväiden syömisestä ei meinannut tulla mitään.

Kuva: Irma Leppänen

Maisema oli todella rauhoittavaa. Ääninä vain tuuli, huppuun ropiseva sade, veden solina puroissa ja putouksissa.

Taisin koko päivän hokea vain yhtä lausetta: Kylläpä on kirkasta. Ja se tarkoitti tietenkin vettä puroissa, ojissa ja järvissä.

”Kaikki on tyyntä ja tarkkaavaista, kaikki on levossa. Ja maailman kaakatuksesta, käytäväjuoruista, huhuista on tullut loppu. Käveleminen, se saa ensinnäkin korvat hengittämään täysin palkein: ne ottavat vastaan hiljaisuuden kuin suuren, raikkaan tuulen, joka hälventää pilvet.”

Matkan varrella oli jyhkeitä lumiaitoja, jotka tehdään edelleen puusta. Alumiiniakin on kokeiltu, mutta ei ole puun voittanutta.

Kun malttaa pysähdellä ja katsella, näkee, että näennäisessä karuudessa kasvaa monenlaista kasvia ja kukkaa.

Haugastølista Finseen Rallarvegen kulkee Hallingskarvet- ja Hardangerviddar-nimisten kansallispuistojen välissä. Minulle kyllä kelpasivat nämä välimaisematkin.

”Kolmen tai neljän ryhmissä voi vielä kävellä puhelematta toisten kanssa. Jokainen kävelee omaan tahtiinsa, muodostuu vähäisiä välimatkoja… Rytmit menevät, tulevat ja risteävät toisiaan, koska omaan tahtiin meneminen ei tarkoita ehdottoman yhdenmukaista, täysin säännöllistä kävelemistä – ruumis ei ole kone. Tarjoutuu kevyen virkistäytymisen tai ilmaistavan riemun hetkiä. Kolmisin tai nelisin kävelyyn mahtuu vielä jaetun yksinäisyyden hetkiä. Sillä yksinäisyydenkin voi jakaa, niin kuin leivän tai päivän.”

Majapaikkana Finse 1222. Vaikea arvata, kuinka korkealla se on merenpinnasta 🙂

Respan tyttö luuli meitä ensin ruotsalaisiksi ja selosti, mistä sauna löytyy. Kuullessaan, että olemmekin Suomesta, hän tuntui vähän anteeksipyytelevältä. Eihän se sauna ihan samanlainen ollut kuin Suomessa, mutta tulipahan saunottua yhteissaunassa ihan luonnollisessa asussa. Finsessä on myös muita majoitusvaihtoehtoja.

Sitten kolmen ruokalajin illalliselle. Sen jälkeen ei tarvinnut unta odotella.

2. patikkapäivä, Finse–Hallingskeid, 22 km

Lähtöpiste kartalla

Runsaasta aamiaispöydästä teimme päiväeväät mukaan, voileipien lisäksi näyttivät muutkin käärivän lettuja rullalle voipaperiin. Tien päällä kaikki maistuu vieläkin paremmalta kuin pöydän ääressä.

Majapaikkamme sijaitsi ihan rautatieaseman vieressä. Juna kulkee kumpaankin suuntaan (siis Osloon ja Bergeniin) muutaman kerran päivässä. Rata ei häirinnyt hiljaisuutta.

Oslon ja Bergenin välinen rata (hiukan alle 500 km) rakennettiin vuosina 1894–1909. Reitille on myöhemmin rakennettu lisää tunneleita, koska lumi kinostuu paikoin niin pahasti, että rataa ei pystytty pitämään auki. Tuolla matkalla on yli 180 tunnelia, joista pisin on noin 10 km ja sijaitsee Finsen kohdalla.

Finse vaikutti vilkkaalta paikalta, vaikka sinne ei pääsekään autolla. Näytti siltä, että useimmat tulevat junalla Finseen, vuokraavat siitä pyörät ja viilettävät loput 56 km yhtenä päivänä alas Flåmiin. Itse olen niin hidas sielu, että mieluummin katselen maisemia pidempään ja pysähtelen kuvaamaan. Samalla tulee kannatettua paikallisia majataloja, kun hyödyntää heidän palveluitaan.

”Heti kun kävelemme, uutisilla ei enää ole merkitystä. Esimerkiksi pitkillä vaelluksilla, jotka kestävät useita päiviä tai viikkoja, emme vähän ajan päästä tiedä maailmasta ja sen heilahduksista … enää mitään. …  Kun olemme kokeneet sen läsnäolon, joka kestää ehdottomasti, etäännymme katoavaisista uutisista, jotka tavallisesti nappaavat meidät koukkuunsa.  …  Asioiden rauhallinen hengitys saa jokapäiväisen huohotuksen näyttämään turhalta, sairaalloiselta kiihtymykseltä.”

Päivän etapilla tie oli paikoin sen verran kivistä tai railoilla, että pyöräilijät taluttivat pyöränsä pahimpien paikkojen yli.

Rallarvegen avattiin pyöräilyreittinä vuonna 1974. Pyöräilijöitä oli parisataa vuodessa, kunnes 1980-luvun lopulla reitistä tehtiin tv-ohjelma ja reitin suosio kasvoi nopeasti nykyiseen yli 20 000:een pyöräilijään vuodessa. Kävelijöitäkin reitillä on, mutta suurin osa kulkee pyörällä.

Tämän päivän maisemia leimasi kivisyys.

Mutta kun tarkasti katsoi, pikkuruisia kasveja oli vaikka kuinka montaa sorttia.

”Ensimmäinen kohtaamamme ikuisuus on kivien, tasankojen liikkeen ja horisonttiviivojen ikuisuus: ne kaikki pysyvät. Ja kun tämä vakaus… asettuu vastakkain vähäpätöisten asioiden ja uutispahasten kanssa, jälkimmäiset tuntuvat kuin pölyltä, jonka tuuli vie mennessään.”

Aloitimme patikoinnin edellisenä päivänä Haugastølista 1000 metrin korkeudesta ja päädyimme Finseen 1222 metrin korkeuteen. Toisena patikkapäivänä saavutimme Rallarvegenin korkeimman kohdan, 1343 metriä.

Fagernut Vokterbolig -kahvila oli auki.

Istahdimme hetkeksi kuivattelemaan vaatteita ja nauttimaan kuumasta kaakaosta ynnä vohvelista. Käteistä kannattaa tätä varten pitää mukana, maksuvimpaimille ei ole kenttää. Rakennuksen toisessa päässä oli pieni Rallarmuseet, jossa myös pistäydyimme.

Rallarin sesonkiaika on lyhyt. Olimme liikkeellä elokuun puolivälin jälkeen ja juuri pari viikkoa aiemmin olivat viimeisetkin lumet sulaneet reitiltä. Syyskuun puolivälissä kahvila sulki ovensa ja kuvassa näytti olevan jo hiukkasen lunta maassa. Toki heinäkuussa lumista taivalta oli jäljellä enää 200 metriä. Paras aika on heinäkuun puolivälistä syyskuulle. Junaliput, majoitukset ja mahdolliset pyörät kannattaa varata etukäteen.

”Kävellessämme emme tee mitään, kävelemme vain. Mutta silloin …. voimme löytää uudestaan puhtaan olemisen tunteen, saada takaisin olemassaolon yksinkertaisen ilon, josta lapsuutemme täyttyi. Niinpä käveleminen, joka … riuhtaisee meidät irti tekemisen pakkomielteestä, sallii meidän kohdata jälleen lapsuusajan ikuisuuden.”

Hallingskeidissa (1093 m.o.h) on itsepalvelutupa (selvbetjent hytte), joiden olemuksesta ja käytöstä Harri Ahonen on ansiokkaasti kirjoittanut alussa mainittuun kirjaansa. En ollut sellaisia koskaan nähnyt saati käyttänyt, joten päädyin siihen, että palaamme Hallingskeidista junalla Finseen toiseksi yöksi. Päivän taival oli sujunut hyvin ja saavuimme Hallingskeidiin vettä valuvina monta tuntia ennen junan tuloa. Pikkuisella asemalla on avoin odotteluhuone, joka oli kuiva ja ihanan lämmin.

Alakerrassa pääsi vessaan, ja kun ketään muuta ei ollut paikalla, mahduimme hyvin levittelemään märät sadevaatteemme kuivumaan. Sitten olikin aikaa katsella tähän mennessä otettuja valokuvia. Kenttää ei ollut, eli ei ollut kiusausta nettiselailuun. Ulkona satoi, joten oli ihanaa saada olla lämpimässä ja kuivassa. Isäntä keksi myös tarvetta pienille huoltotoimenpiteille eli kärpästen tyhjentämiselle lampuista. Jätimme asemahuoneen parempaan kuntoon kuin se oli tullessamme.

Tutkin seinällä olevaa aikataulua ja huomasin, että meidän junavuoromme pysähtyy tässä vain tarvittaessa. Aloin miettiä, pitäisikö meidän tehdä jotakin, jotta juna pysähtyisi. Onko jossain jokin merkkiviiri, joka pitäisi pystyttää tms. Emme löytäneet asematunnelista mitään sellaista. Hyvissä ajoin siirryimme asemalaiturille odottamaan junaa. Nyt se lopulta tulee! Pysähtyykö se? Pysähtyy. Ei pysähdy. Pakkohan sen on pysähtyä. Ei se pysähtynyt!!?! En kerro, mitä sanoin katsellessani junan perävaloja.

Aseman lähellä oli se itsepalvelutupa ja muutama muu talo. Pitänee mennä kysymään niistä, mitä nyt on tehtävissä. Se oli illan viimeinen juna. Pää kuitenkin selkeni sen verran, että komensin matkakumppanit asemalaiturille vahtiin siltä varalta, että kuitenkin tulisi toinen juna. Itse menin asemarakennukseen ja nostin seinällä olevan puhelimen luurin, jolloin puhelu yhdistyi heti Myrdalin asemalle, joka on seuraavana reitillämme eteenpäin. Kerroin, missä olemme ja että juna meni. Oi, miten rakastankaan sitä miestä, joka rauhallisella äänellä kertoi, että se ei ollut meidän junamme, joka on myöhässä noin tunnin. Tarkistin vielä, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, kunhan seisomme näkyvästi asemalaiturilla. Tyytyväisinä odotimme vielä yhden tunnin ja pääsimme junalla Finseen.

Iltatoimet menivät myöhään. Saunaan ja syömään ja sitten unta kuuppaan.

3. patikkapäivä, Hallingskeid–Vatnahalsen, 17 km

Lähtöpiste kartalla

Runsas aamiainen ja eväät reppuun.

Majapaikkamme Finse 1222 on Finsevatnet-järven rannalla ja sen takana siintää Hardangerjøkul-jäätikkö, jonne sadat hiihtäjät tulevat vuosittain juhlistamaan Norjan kansallispäivää 17. toukokuuta.

Naparetkeilijät Nansen, Amundsen ja Shackleton käyttivät harjoitusmaastonaan Finsen ympäristöä, joka tarjoaa äärimmäisiä olosuhteita. Myös nykyiset seikkailijat hyödyntävät valmistautumisessaan tätä mini-Antarktista.

Tähtien sotaa katselleet saattavat näissä maisemissa tunnistaa Imperiumin vastaiskun planeetta Hothin, joka on kuvattu Finsessä ja sen ympäristössä. Vaikka kuvauksista on jo yli 40 vuotta, Finsessä järjestetään vuosittain Visit Hoth -tapahtuma.

Seisoskelimme asemalaiturilla ja siihen pölähtikin iso ryhmä, joka sai pyörävuokraamosta pyörät alleen ja lähti oppaansa johdolla viilettämään Rallarvegeniä pitkin kohti Flåmia. Isommat reput olimme jättäneet majapaikan respaan ja siinä ne näyttivät kärryssä odottavan junan tuloa lukuisien muiden matkatavaroiden kanssa.

Matkustimme junalla vartin matkan Hallingskeidiin, jonne olimme edellisenä päivänä kävelleet, ja jatkoimme matkaa siitä.

”Kun lähdemme kävelemään useammaksi päiväksi tai viikoksi, emme astu ulos vain ammattimme, naapuriemme, askareidemme, tapojemme ja huoltemme piiristä. Luovumme myös monimutkaisista identiteeteistämme, kasvoistamme ja naamioistamme. Mikään näistä ei enää pysy meissä kiinni, koska käveleminen vetoaa aina yksinomaan ruumiiseemme. Mistään tiedostamme, lukeneisuudestamme tai suhteistamme ei ole hyötyä: kaksi jalkaa riittävät, ja suuret silmät näkemiseen.”

Aurinko paistoi, kun lähdimme liikkeelle. Ei satanut koko päivänä!

Maisemat olivat edelleen kallioisia, mutta nyt kivien harmautta sävytti vihreä sammal.

Mustikoita ei ollut kotonurkista oikein löytynyt, mutta täällä niitä piti pysähtyä syömään tuon tuostakin.

”Kävellä, lähteä yksin matkaan, kiivetä vuorille tai kulkea metsien halki – kukkuloille ja sakeille lehvästöille emme ole keitään. Meillä ei enää ole roolia eikä asemaa, ei edes persoonallisuutta, vaan ruumis, joka tuntee pikkukivien kärjet tiellä, korkean heinikon hyväilyn ja tuulen raikkauden. Kun kävelemme, maailmalla ei ole enää nykyhetkeä eikä tulevaisuutta. On vain aamujen ja iltojen kiertokulku, aina sama kokopäiväinen tehtävä: kävele.”

Rallarvegen on merkitty sekä Norjan retkikarttaan että Googlen karttaan ja niistäkin voi nähdä, että reitti kulkee joka päivä monien järvien ja jokien vierellä. Maisemat ovat todella hulppeita.

Reitti kulkee ylämaalla, jossa saa hämmästellä kukkuloiden ja avarien maisemien jatkumista päivästä toiseen. Vähän väliä piti pysähtyä, kääntyä 360 astetta ja hengittää syvään luonnon majesteettisuutta.

”Kävelemällä loputtomasti annamme vuorten korkeuden, joka on meitä vastassa hyvin kauan, kulkea ihohuokostemme läpi, hengitämme tuntikausia kukkuloiden muotoja ja annamme niiden hitaasti imeytyä meihin. Ruumis muovautuu maasta, jota se tallaa. Ja näin se vähitellen lakkaa olemasta maisemassa: siitä tulee maisema. Kyse ei välttämättä ole liukenemisesta, ikään kuin kävelijä katoaisi ja muuttuisi pelkäksi maiseman vaihteluksi, ylimääräiseksi ääriviivaksi. Sillä hänessä tuo suhde äkkiä kirkastuu. Aivan kuin silmänräpäys päästäisi jyrähdyksen. Tulenisku – aika syttyy liekkiin. Siinä ikuisuuden tunne on, yllättäen, läsnäolojen värähtelyä. Ikuisuus kuin kipinä.”

Klevagjeldet-rotkon reunalle oli paikoin rakennettu kaiteita. Pyöräilijöitä kehotettiin taluttamaan pyörää.

Alas oli aikamoinen pudotus. 

Reitti laskeutui vähän alemmaksi ja vasta nähtyäni ensimmäisen koivun muistin, että puitakin on tosiaan olemassa.

Majapaikkana meillä oli Vatnahalsen Hotell (820 m.o.h), joka alunperin rakennettiin vuonna 1896 ja majoitti aikoinaan myös radanrakentajia, eli niitä rallareita, joista reittikin on saanut nimensä. Sodan aikana saksalaiset miehittivät hotellin ja tuolloin se tuhoutui tulipalossa. Hotelli avattiin uudelleen vuonna 1954. Majoitusta löytyy myös läheisestä Myrdalin kylästä.

Olemme käyttäneet logistiikkapalvelua useissa maissa ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun reppumme eivät odottaneet meitä majapaikassa. Respan henkilökunta alkoi soitella ja pian selvisi, että reppumme olivat menneet muiden mukana suoraan Flåmiin. Onneksi sieltä tuli vielä juna takaisinpäin parin tunnin päästä ja saimme vaihtovaatteet. Tästä episodista opimme sen, että kuljetukseen laitettavat reput kannattaa valokuvata. On sitten helpompi selittää, minkä näköisestä repusta on kyse.

Iltaruoka syötiin seisovasta pöydästä ja kyllä taas ruoka maistui.

4. patikkapäivä, Vatnahalsen–Flåm, 17 km

Lähtöpiste kartalla

Aamiainen ja eväät reppuun. Päivän etappi alkoi serpentiinitien 21 mutkalla, kun laskeuduimme 820 metristä merenpinnan tasolle.

Tarjolla olisi ollut myös Pohjoismaiden pisin vaijeriliuku (1381 m).

Varsinainen Rallarvegen päättyi ja piti varautua siihen, että täällä voisi olla liikennettä. Muutaman auton näimme päivän aikana, joten ei niistä häiriöksi ollut.

”Mielenrauha… käveleminen johdattelee siihenkin… Mielenrauha on sitä, ettei tarvitse enää valita levottomien vaihtoehtojen välillä… Kun lähtee loppupäiväksi kulkemaan ja tietää, kuinka monta tuntia on matkaa seuraavaan pysähdyspaikkaan, ei tarvitse enää kuin kävellä ja seurata tietä. Ei ole muuta tehtävää. …Joka tapauksesssa ilta saapuu ja jalat ovat lopulta nielleet pieninä, toistuvina suupaloina mahdottomalta tuntuneen etäisyyden. … Mielenrauhan saa, kun vain seuraa tietä.”

Vettä satoi koko päivän. Vielä jaksoivat erilaiset vesiputoukset ihastuttaa kulkijaa.

Matkan varrella oli Berekvamin pikkuruinen rautatieasema, jonne poikkesimme pitämään taukoa.

Kuva: Irma Leppänen

Kun lähdimme jatkamaan matkaa, seuraavat vettävaluvat kävelijät tulivat sisään. Loistava ajoitus.

Vuohetkin olivat löytäneet sateensuojan.

”Kävellessä on aina jotain tekemistä: kävelemistä …. Tuo ruumiin yksitoikkoinen pakko vapauttaa ajatukset. Kävellessä ei ole edes pakko ajatella, sitä eikä tätä, niin eikä näin. Ruumiin jatkuva, automaattinen ponnistelu palauttaa mielen käyttövalmiustilaan. Silloin ajatukset vasta voivat tulla, esiin ja luokse.”

Näitä epätodellisia sumuja emme olisi nähneet, ellei olisi ollut sateinen päivä.

Aloimme saapua asutuksen pariin. Flåmin kirkko oli auki ja poikkesimme katsomaan sitä. Sade oli lakannut.

Kirkolta on vielä muutama kilometri rantaan, jossa on rautatieasema. Haimme reput säilytysvajasta ja kävimme kaupassa hakemassa seuraavan päivän eväät. Niin tosiaan, tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsimme kauppaan Oslon jälkeen. Majoituimme vuonon rannalla, majoitusvaihtoehtoja on muutama. Majoitukseen kuului kolmen ruokalajin illallinen.

”Käveleminen, kuten sanotaan, ”tyhjentää pään”. Mutta oikeastaan käveleminen täyttää mielen toisenlaisella pysyvyydellä… maailman läsnäololla. Ja kun ilta saapuu, tuntee tuskin tarvetta ajatella – vain hengittää, sulkea silmänsä ja tuntea kehollaan aaltoilevien, uusia muotoja ottavien maisemien kerrostumat: taivaan väri, lehtien välke, toisiinsa kietoutuvien mäkien ääriviivat… Koko päivän kävelleestä ihmisestä on tullut iltaan mennessä varma.”

Päivä vuonolla ja sauvakirkolla

Flåm kartalla

Rallarvegenin päätepiste Flåm sijaitsee lähellä Nærøyfjord-vuonoa, joka on Unescon maailmanperintökohde. Niinpä suuntasimme heti aamulla vuonolauttaan, joka kulkee Flåmista ensin Aurlandsfjord-vuonoa pitkin ja sitten 17 km pitkän Nærøyfjord-vuonon pohjukkaan Gudvangeniin.

Vuonoa ympäröivät tunturit, vesiputoukset ja maatilat. Kapeimmillaan vuono on vain 250 metrin levyinen.

Useimmat jäivät pois kyydistä Gudvangenissa ja palasivat takaisin bussilla. Me nautimme vuonomaisemista vielä toiseenkin suuntaan viettäen koko aamupäivän tämän kauneuden keskellä.

Puolenpäivän jälkeen haimme läheisestä vuokraamosta auton ja lähdimme suunnistamaan 50 kilometrin matkaa tuntureiden yli kohti Borgundin sauvakirkkoa.

Tämä vuonna 1180 rakennettu kirkko on poikkeuksellisen hyvin säilynyt, jopa autenttisin jäljellä olevista sauvakirkoista. Useimmat muut ovat vuosisatojen aikana joko palaneet tai niiden ulkonäköä on korjausten yhteydessä muutettu. Keskiajalla Norjassa oli yli 1000 sauvakirkkoa, joista nyt on jäljellä 28.

Borgundin kirkko viikinkityylisine veistoskoristeluineen on kuin koru.

Nimensä sauvakirkko on saanut siitä, että sen seinät muodostuvat pystysuuntaisista lankuista, jotka on ladottu vaakasuuntaisista pölkyistä ja pystysuuntaisista tukevista sauvoista muodostuvaan kehykseen. Kirkon viereisen opastuskeskuksen näyttelyssä on selkeät piirrokset, joista kirkon rakentamisen vaiheet käyvät ilmi.

Tutkittuamme kirkon tarkoin palasimme samaa maisematietä tuntureiden yli takaisin Flåmiin. Vaihtoehtoinen reitti takaisin olisi kulkenut maailman pisimmän (24,5 km) tietunnelin (Lærdalstunnelen) kautta, mutta mieluummin katselimme maisemia. Tunturialue oli mykistävä myös auton ikkunasta nähtynä.

Jo tulomatkalla olimme pysähtyneet Stegasteinin näköalapaikalla.

Rakennelma kurottaa 30 metriä ulospäin ja tarjoaa hulppeat näkymät Aurlandsfjordille 650 metrin korkeudesta.

Junalla Flåmista Osloon

Aamulla anivarhain kiiruhdin junalle niin, että en lainkaan huomannut, millaisia unenomaisia näkyjä majapaikkamme edessä oli avautunut.

Matka Flåmista Myrdaliin (Flåmsbana) on yksi maailman jyrkimmistä rataosuuksista. Tällä 20 km matkalla on korkeuseroa 866 metriä ja matkan varrella on hevosenkengän mallinen tunneli, jota pidetään norjalaisen rautatiehistorian taidonnäytteenä. Eikä maisemien kauneudessakaan ole moittimista: vuonna 2014 Lonely Planet valitsi Flåmsbanan maailman kauneimmaksi junamatkaksi.

Kjossfossenin kohdalla juna piti viiden minuutin valokuvaustauon.

Myrdalissa oli junan vaihto, ehdimme syödä aseman kahvilassa lettuja.

Kuva: Irma Leppänen

Alkumatkalla nenät olivat tiiviisti kiinni ikkunassa, kun seurasimme, missä olimme kävelleet.

Nähdystä ja koetusta kylläisinä matka jatkui kotia kohti.

Kuvat: Mika ja Mari Leijo

Lainaukset ovat Pariisin yliopiston filosofian professorilta kirjasta Frédéric Gros: Kävelyn filosofiaa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.