Manamansalon rantoja ja dyynejä, Vaala

Oulujärven keskellä sijaitseva suuri Manamansalon saari oli itselleni pitkään tuntematonta aluetta Suomen kartalla, mutta viimein vuoden 2007 kesällä sain tilaisuuden retkeillä sen hiekkaisilla kankailla. Olin kulkenut koko kesän maastotöissä ympäri Kainuuta ja jättänyt viimeiseksi viikoksi sokerin pohjalle: nyt oli tullut aika käydä katsomassa, millaisia rantamuodostumia ja hiekkadyynejä jääkauden jälkeiset tapahtumat olivat synnyttäneet tuolle saarelle, jonka yli kulkee massiivinen harjumuodostuma.

Manamansalo herättää huomiota jo pelkällä erikoisella nimellään. Se juontuu ilmeisesti saaren käyttämisestä hautaamiseen – hiekkaiseen maaperään onkin ollut helppoa kaivaa viimeiset leposijat manan majoille menneille. Saaren pohjoisosaan rakennettiin jo 1500-luvun lopulla Kainuun ensimmäinen kirkko ja hautausmaa, joista on tosin enää muistomerkit jäljellä. Itseäni kiehtoivat tuolloin kuitenkin enemmän saaren hiekkaiset rannat ja kuvittelemani avarat järvimaisemat.

Tässä jutussa on jälleen aika lailla muotojen syntyhistorian kuvausta ennen retkeilyturinointia, sillä maaston muotojen syntyvaiheiden tunteminen antaa aika lailla perspektiiviä niiden katseluun – ja silloin saattaa jopa tuntea selkäpiitä karauttelevan alkukantaista kunnioitusta luonnonvoimia kohtaan.

Manamansalon keski- ja pohjoisosan hiekkojen synty ajoittuu hieman ihmisen historiaa kauemmas eli viimeisimmän jäätiköitymisvaiheen lopulle. Sama sulavesivirta, joka kerrosti Hailuodosta Ilomantsiin ulottuvan harjun ja mm. Ärjänsaaren, on vastuussa myös Manamansaloon muodostuneesta poikkeuksellisen leveästä harjualueesta. Aluksi jäätikön pohjalla olleeseen ”pieneen” umpinaiseen sulavesitunneliin kerrostui Manamansalon kohdalla lähinnä karkeaa soraa ja hiekkaa, mutta kun sulavan jäätikön reuna oli perääntynyt saaren kohdalle noin 10 700 vuotta sitten, tunnelin kohdalla olikin leveä jäätikkölahti, ja sulamisvesien kuljettamat ainekset päätyivät jään reunan edessä velloneeseen muinaiseen Itämereen.

Sulavesivirtauksen mukanaan kuljettama hiekka peitti alleen melkein kokonaan Manamansalon kapean ydinharjun ja levisi kauas ympäristöön sen molemmille puolille. Kun jäätikön reuna pysytteli hieman pitempään paikallaan, harjun kaakkoispäähän jäätikköjoen suuhun ehti kasvaa noin kolme kilometriä pitkä, kaksi kilometriä leveä ja jopa 40 metriä paksu soikeahko hiekkakakku. Tuolloinen vedenpinta oli jopa 35 metriä Manamansalon nykyisen laen yläpuolella.

Jäätikön reunan vetäydyttyä ja jään painon väistyttyä Manamansalon päältä alkoivat uudet voimat vaikuttaa muotojen kehittymiseen. Maa kohosi huimaavaa vauhtia, aluksi noin metrin kymmenessä vuodessa, ja harjun laki kohosi lopulta vedenpinnan yläpuolelle. Rantavoimat alkoivat välittömästi muokata sen kyljille valleja ja törmiä, ja vapaasti puhaltanut tuuli kasasi lähes paljaalle maalle kuivasta hiekasta pieniä dyynejä. Suurin dyynikenttä syntyi harjun eteläpuolelle Ruutilammen alueelle.

Kun Oulujärvi syntyi noin 9500 vuotta sitten, vedenpinta oli ehtinyt laskea Manamansalon rannoilla 5-7 metriä nykyisen vedenpinnan alapuolelle, ja saari oli kasvanut pohjoisessa kiinni mantereeseen. Nyt alkoi kuitenkin uusi vaihe, kun vesi alkoi hitaasti nousta järvessä. Maa kohosi nopeimmin juuri järven luoteispäähän syntyneen Oulujoen niskan kohdalla, ja kallistumisen takia vedet alkoivat tulvia järven kaikilla rannoilla. Eniten vedenpinta nousi Oulujärven kaakkois- ja itäosissa, missä rantaviiva on siirtynyt useita kilometrejä. Manamansalokin alkoi kutistua, ja harjun molempiin päihin syntyi pitkiä ja jyrkkiä rantatörmiä. Aallokko ja rantavirtaukset kuljettivat törmistä irronnutta hiekkaa pitkin rantoja ja kerrostivat sitä paikoin pitkiksi särkiksi. Vähitellen vesi nousi nykyiselle tasolleen, jossa se on sitten pysytellytkin Oulujokeen rakennettujen voimalaitosten vuoksi aloitetun säännöstelyn takia.

No, tulipas sitten se heinäkuun päivä vuonna 2007, kun ajelin pohjoisen suunnalta Manamansaloa kohti ja ylitin Kaivannon sillan. Tie nousi Martinlahden rannalla äkisti harjun pohjoisen laajentuman laelle ja metsät muuttuivat epämääräisestä pusikosta lähes pelkkää mäntyä kasvaviksi jäkäläkankaiksi. Kiepautin kärryn Manamansalon kylälle, sivuutin Kassu Halosen taidetalon ja jatkoin hiekkatietä Soiluanniemen suuntaan. Soiluanniemi on mökkialuetta ja tien loppuosa on suljettu, joten satunnainen retkeilijä pääsee alueelle vain jalkaisin – ja yrittää olla häiritsemättä reviirinsä jo lunastaneita mökkiläisiä.

Soiluanniemen metsittynyt rantadyynivalli.
Soiluanniemen hiekkarantaa ja laitureita, taustalla Paljakantörmä.
Soiluanniemen itäpään hiekkarantoja.

Soiluanniemi on Suomen oloissa harvinaisen suuri ja selkeä tombolo-tyyppinen muodostuma. Se on kahden saaren väliin kerrostunut hiekkainen kannas, jonka aines on peräisin pääosin lounaassa olevasta Paljakantörmästä. Kannas koostuu lukuisista vierekkäisistä rantavalleista, ja sen reunoilla on myös dyynejä. Etelärannalla ja varsinkin kallioisessa itäosassa on tarjolla komeita hiekkarantoja kuljettavaksi, ja vallien väliin on jäänyt myös suo ja pieni lampi. Ja Soiluanniemen etelärannalta avautuu luonnollisesti melko mykistävä näköala etelään Ärjänselälle.

Ärjänselkä Soiluanniemestä nähtynä, vasemmalla Munaluoto.

Palailin autolle ja hurjastelin seuraavaksi jyrkähköä ja röykkyistä rinnettä ylös harjun laelle, maineikkaan Paljakantörmän äärelle. Paljakantörmä on koko Oulujärven korkein ja jyrkin harjutörmä, joka kohoaa parhaimmillaan noin 30 metriä järven yläpuolelle. Törmä ei ole kuitenkaan enää pitkään aikaan hohtanut paljaana, vaan sitä peittää melkoisen tiheä ja rehevä lehtipuuvaltainen metsä ja pensaikko. Muutamasta eroosion avoimeksi kuluttamasta kohdasta sentään näkee Ärjänselän huikealle vesilakeudelle. Törmän päällä on jopa pari vuokramökkiä, joista johtaa loputtoman pitkät ja jyrkät portaat alas rantaan. Laskettelin törmän korkeimmalta kohdalta vauhdilla alas ja kahlailin jonkin matkaa törmän juurella matalassa, juuri saappaanvarren syvyisessä rantavedessä. Törmän edustan leveä vedenalainen terassi on osittain pyöristyneen kivikon peitossa, ja vedessä on myös joitain isompia lohkareita. Aikani kuvia näppäiltyäni nousin takaisin ylös törmän päälle – työläästi nelinkontin ja puiden juurista tukea hapuillen.

Näkymä Nurmenniemen rantadyynivallilta Rytölahdelle, taustalla Paljakantörmä.

Matka jatkui autolla Paljakantörmän lounaispuolelle Rytölahdelle. Harjukankaalla kiemurtelevien pikkuteiden verkossa oli välillä vähän vaikea pysyä kartalla, mutta löytyihän se päätie kotvan kuluttua. Harjun laelta etelään ajaessani ylitin useita tien alle jääneitä vanhoja rantavalleja, jotka syntyivät harjun kohotessa aikoinaan vedenpinnan yläpuolelle. Vallit päättyvät lännessä Ruutilammen dyynialueeseen, jonka suurimmat dyynit ovat lähes kymmenen metriä korkeita ja satojen metrien pituisia. Mukavasti kumpuilevat dyynit ovat lähes kauttaaltaan harvan männikön ja poronjäkälikön peitossa, ja alueelta poimittiinkin tuolloin laatikoittain jäkäliä koristekäyttöön. Dyynialueiden pikkuteillä autoillessa on muuten aiheellista katsoa hieman tavallista tarkemmin eteensä, ettei vain sattuisi jumittumaan pehmeään hiekkaan… mutta kun auton on saanut turvallisesti parkkiin, on maastossa kulkeminen hyvin vaivatonta.

Rytölahdelle saavuttua avautui jälleen avara näköala Ärjänselälle, ja Paljakantörmän julma profiili hahmottui myös oivallisesti. Lahdella sijaitsee Kultahiekkojen leirintäalue ja suosittu hiekkaranta (Rytölahden hiekkaranta ei ehkä olisikaan yhtä houkutteleva nimi). Rytölahden edusta on hyvin matala ja koostuu lukuisista peräkkäisistä vedenalaisista hiekkasärkistä. Veteen voi kahlata jopa kolmattasataa metriä, ennen kuin joutuu vähitellen uimasille. Matalassa vedessä on myös muutama suuri lohkare, joiden päällä kahlaaja voi istuskella ja ihmetellä maisemaa. Hiekkarannan taustalla on paikoin pieniä dyynejäkin, mutta ne ovat varsin kuluneita. Rytölahden luonnontilaisin osa alkaa venesataman eteläpuolelta, jossa suurehkon, metsittyneen rantadyynivallin edustalla on niin ikään leveä särkkävyöhyke ja vallin jatkeena pitkä ja matala Nurmenniemen koukkumainen särkkä, joka ulottuu etelässä lähes Kuivaniemelle asti. Särkillä kahlaamiseen ja kuvien ottamiseen olisi voinut käyttää tuntikausia, ja niinhän siinä melkein kävikin.

Ärjänselkä Rytölahdelta nähtynä.
Pieniä kuluneita alkiodyynikumpuja Rytölahden hiekkarannalla.
Hiekkasärkkiä Nurmenniemen rantadyynivallin edustalla Rytölahden eteläpuolella.

Seuraavana päivänä kävin saaren luoteisrannalla Kaaresjärven maisemissa ja Pantioniemessä. Myös täällä oli melko mainioita jälkiä menneisyydestä, kun maastossa vaihtelivat eri-ikäiset ja erityyppiset dyynit ja suuret allekkaiset rantavallit. Näyttävimmät maisemat alkoivat kuitenkin vasta Oulujärven retkeilyalueen puolelta Pantioniemen pohjoisosasta. Kaaresjärven länsirantaa pitkin kulkeva polku kulki vaihtelevassa dyyni-, törmä- ja suomaastossa ja päättyi koillisessa Makkaraniemen laavulle ja sen takana olevaan kapeaan Makkaraniemen särkkään.

Männikköä Pantioniemen rantatörmässä Kaaresjärven rannalla.

Kalalokit pitivät särkkää omanaan, mutta käväisin silti pikaisesti ottamassa pari kuvaa. Näköala pohjoiseen Niskanselälle olikin laajuudessaan täysin verrattavissa Ärjänselkään, ja maisemaa maustoivat mukavasti horisontissa häämöttävät pienet saaret. Makkaraniemestä olisi voinut vaeltaa pitkin Pantioniemen pohjoisrantaa vielä kolme kilometriä länteen Teeriniemen leirintäalueelle, mutta tällä kertaa riitti vähempikin urheilu. Varsinainen polku kulkee rannan yläpuolella, mutta asianharrastaja voi tietysti matkata myös alhaalla rannassa, jossa on koko matkan ajan yhtäjaksoinen vajaan 10 metrin korkuinen vaihtelevasti metsittynyt rantatörmä ja kapeahko hiekkaranta.

Kävin Manamansalon maastoretkieni lopuksi toki myös Teeriniemessä, jossa harjun kapea, useiden suppalampien reunustama pääselänne työntyy Oulujärveen. Sielläpä tuijottelin auringossa kimaltavalle järvenselälle ja yritin erottaa vastarannalla seitsemän kilometrin päässä siintävän matalan Säräisniemen kärkeä, jossa harju taas nousee näkyviin. Kun tietää, että sama harjujakso on jo saanut aikaan sellaiset helmet kuin Ärjänsaaren ja Manamansalon muodostumat, mitä olisikaan odotettavissa kun päästäisiin Oulujärven länsipuolelle, missä harju kasvaa vielä huomattavasti suuremmaksi?

Lännessä odottaa kulkijaa Rokua!

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit: N 7136178  S 507102

Maisema Makkaraniemen kärjestä, vasemmalla Oulujärvi, oikealla Kaaresjärvi.
Näköala Makkaraniemestä Oulujärven Niskanselälle.
0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.