Erämainen reitti Somerolla: kevätretki Metsäkoivulan polulle

Monesti ne parhaat löydöt odottavat ihan kulman takana, kun vain tulee lähteneeksi, vai mitä? Sain todeta tämän taas viime viikolla, kun ajelimme kotoa Salosta naapurikaupunki Someron puolelle ja kuljimme Metsäkoivulan polun. Reittiin tutustuminen oli ollut suunnitelmissa jo pitkään, sillä olin nähnyt sieltä vaikuttavia näköalakuvia pyöreästä, suorantaisesta erämaalammesta. Halusin nähdä näkymän omin silmin.

Lähtöpiste kartalla
Rengasreitti 3,5–4 km
Reittimerkinnät:
- siniset maalitäplät (Metsäkoivulan polku)
- punaiset maalitäplät (Metsäkoivulan polulta erillisen koukkauksen tekevä Hirvenpolku)
Tulipaikka: kyllä, Pontikkapurolla
Esteetön: ei
Saapuminen autolla: Levolantie, P-alue puomin luona
Saapuminen julkisilla: ei mahdollista

Suuntasimme reitille sunnuntaina, kun kaipasimme mieheni kanssa vähän jotain virkistävää ulkoilua siitäkin huolimatta, että ulkona puhalsi hyytävän kylmä ja kova takatalviviikonlopun tuuli. Keli oli ehkä puolellamme, sillä saimme olla koko neljän kilometrin kierroksen ajan täysin kahdestaan. Parkkipaikka oli tyhjä tullessa ja lähtiessä, eikä polulla näkynyt ristin sielua, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Lisäksi metsä antoi tuulelta hyvin suojaa.

Parkkipaikalla oli reitin kartta sekä muutamia hienoja kuvia alueelta. Yhdessä kuvassa näkyi fantastisen kauniilta näyttävä Koisjärvi, ja koska olin huolettomalla mielellä liikkeellä, vain oletin sen osuvan reitin varrelle. Ole sinä viisaampi: Koisjärvi ei ole Metsäkoivulan polun varrella, mutta ei kaukanakaan – ja kaiken lisäksi sinne osoittaa tieviitta matkan varrelta. Varaa aikaa, niin ehdit poiketa sielläkin, minun täytyy tehdä nyt uusi reissu jonain päivänä.

Reitti alkoi metsää halkovana kapeana polkuna, ja sellaisena se myös jatkui suurimman osan matkasta. Vain viimeinen osuus kulkee puomilla suljettua, kapeaa Levolantietä pitkin. Varsin alkumatkasta kävi selväksi, että mikään tasamaan reitti ei ole kyseessä: nousua ja laskua ylös ja alas oli jalkojen alla jatkuvasti, ja lämmön sai nopeasti pintaan, kun koko keholle löytyi töitä. Polveileva maasto teki kulkemisesta mielenkiintoista, oli kiinnostava nähdä mitä eteen milloinkin aukenee.

Reitin kohokohta oli edessä suhteellisen nopeasti: näköala korkealta kallion otsalta Pohjaton-lammelle oli todella kokemisen arvoinen. Lasten kanssa kannattaa olla tarkkana, jyrkänne on korkea eikä kaiteita ole.

Jatkettuamme jonkin matkaa eteenpäin, poikkesimme viitan opastamana pääreitiltä sadan metrin verran Pontikkapuron katetulle tulipaikalle. Ehkäpä kosteampina aikoina täällä saa nauttia puron solinasta, mutta nyt puro oli hipihiljaa ja melko aloillaan, vaikka vettä siinä toki yhä oli.

Meillä ei ollut eväitä mukana, kuten ei yleensäkään, mutta voin kuvitella, että monelle evästelystä nauttivalle tämä on mitä mukavin paikka pitää ruokatauko. Hieno kallio kohoaa aivan vieressä, ja metsäinen luonto ympärillä on muutenkin mielenkiintoista ja kaunista tutkittavaa pysähtyjälle. Tällä tulipaikalla ei saa tehdä tulta maastopalovaroituksen ollessa voimassa, kuten nytkin. Kannattaa siis retkipäivän aamuna tsekata varoitustilanne ja suunnitella evästelymenu sen mukaan.

Tulin muuten havainneeksi, että niin tulipaikalla kuin muuallakaan reitin varrella ei näkynyt roskan roskaa. Mahtavaa! Jatketaan kaikki samaan malliin, pidetään paikat siisteinä eikä aiheuteta yhtäkään turhaa harmaata hiusta reittiä ylläpitäville tahoille.

Pontikkapuron tulipaikan jälkeen me olimme jonkin aikaa hieman hukassa kartalta. Seurasimme tulipaikalta Hirvenpolku-kylttiä, sillä Hirvenpolku on Metsäkoivulan polun kyljessä oleva lyhyt reitti, joka vie alas lammen rantaan. Halusin ehdottomasti nähdä lammen, ja kavuttuamme kukkulan yli ja lasketeltuamme sitten pitkän matkaa alas rinnettä – näkyipä varjoisimmissa kolkissa olevan vielä jäätäkin, täällä on talvisin kuulemma hienoja jääputouksia! – Särkjärvi-niminen lampi löytyikin.

Puhelin näytti sijaintimme varmaankin väärin, sen mukana emme olleet polulla lainkaan, mutta Hirvenpolun punaisia reittimerkkejä seuraamalla palasimme lopulta omia jälkiämme takaisin ylös ja Metsäkoivulan polulle. Maalimerkkejä on onneksi todella runsaalla kädellä, joten eksymistä ei tarvinnut pelätä, vaikka puhelimesta ei apua ollutkaan. Kierroksen varrella olimme monin paikoin katvealueella niin täysin, että toimimattoman netin lisäksi ei puhelukaan olisi tullut läpi.

Loppukierros oli tavallista, mukavaa metsää, jossa muutama pitkospuumetrikin helpotti kulkua paikoin. Märempiä osuuksia alkoi ilmestyä jalkojen alle, joten olimme iloisia, että meillä kummallakin oli vettä pitävät kengät. Olin harkinnut jopa kumisaappaita, mutta onneksi en ollut niitä ottanut, sillä jyrkimmissä kohdissa matkan varrella ne eivät olisi toimineet kovin hyvin.

Siinä kulkiessa tunnustelin moneen eri otteeseen oikein ajatuksen kanssa, kuinka valtavat terveysvaikutukset metsällä on ja miten hyvältä tuntuu saada olla ja kulkea metsässä. Ainoa äänimaailma oli tuulen humina puiden latvoissa ja omat askeleet polulla. Rakastin myös sitä, kuinka paljon olin saanut nähdä lahopuuta ja rauhaan jätettyä luontoa, eikä yhtäkään hakkuuaukeaa ollut tullut näköpiiriin kierroksen aikana. Se ei ole ollenkaan itsestäänselvyys monilla reiteillä, joten arvostin sitä todella.

Vaikka arkielämänikin on hyvin hiljaista ja rauhallista, ei mikään vedä vertoja sille, miten metsä virkistää ja elvyttää. Tällaisen retken jälkeen maailma tuntuu aina vähän paremmalta, huolet aika paljon pienemmiltä, ja taivas tietää, että tuulisen, ulkona vietetyn päivän jälkeen uni tulee kuin sormia napsauttamalla, kun pääsee petiin.

Koukkasimme kotimatkalla kaupan kautta hakemaan kesän ensimmäiset jäätelöt. Ne maistuivat autossa ihan poikkeuksellisen hyvältä reippailun jälkeen! Kotona tehtiin sitten se toinen tärkeä loppurutiini, eli kesän ensimmäinen punkkitarkastus.

Myös Luontopolkumies Mika Markkanen on kirjoittanut Metsäkoivulan polusta jutun. Hänen kertomuksestaan näet selkeämmin, miten reitti etenee missäkin kohdassa. Lue juttu saman tien!