Kumpusaaren metsälehmuslehto, paratiisin pala – Etelä-Konneveden kansallispuisto

Etelä-Konnevettä pitää helposti vain karujen kalliorantojen jylhästi hallitsemana järvenä. Pohjoisessa aavana selkänä ja etelässä Kodanovisen kohdilta alkavana saarien sokkelona. Väärin ei toki kumpikaan luonnehdinta ole, mutta Etelä-Konnevedellä on vielä jotain enemmän näytettävänä heille, jotka osaavat etsiä.

Me kokeilemme löytöretkeilijän kykyjämme heinäkuisena keskiviikkona. Ajankohdan lisäksi heinäkuinen luonnehtii tässä mainiosti myös vallitsevaa säätilaa, joka oli puolipilvinen ja lämmin, kevyellä tuulenvireellä höystettynä. Retkikuntamme oli vahvistunut Anskulla ja Ristolla, joiden veneellä liikuimme osaavan kipparin kyydissä.

Tästä seikkailu alkoi ja tähän se päättyi.

Aivan ummikkona emme liikenteessä olleet, vaan sen verran taustatyö oli paljastanut, että Kumpusaaressa pitäisi olla alueen merkittävimpien metsälehmuksen esiintymien. Erityisen merkittäviä ne ovat siksi, että Etelä-Konnevesi on leveysasteilla, jotka ovat lehmuksen luontaisen esiintymisalueen äärirajoilla pohjoisessa.

Koska Kumpusaari ei ole pienimmästä päästä Konneveden saaria, päätimme kokeilla onneamme ja aloittaa urakan kahdesta karttaan merkatusta rauhoitetusta puusta. Venettä saaren länsirannan kallion kupeelle ankkuroidessa ei käytettävissä ollut tuon täsmällisempää tietoa. Hivenen jopa jännitti. Mitä jos merkit olisivat ”vain” ikihonkia, suurkuusia tai jotain kasvutapakummajaisia?

Kovin montaa metriä ei rannasta tarvinnut astella tyypillisessä Konneveden rantametsässä, kun maisema muuttui. Männyt väistyivät pienen notkon pohjalla. Sen pohjoisreunalla nökötti lohkare, jota ajattelin ohikulkiessani vilkaista.

Ja kannattihan se katsastaa. Vaikka kivi ei mikään jättiläinen ollut, niin oli siinä somat merkit tafonirapautumisesta. Soma se oli itsessään, mutta erityisen kiinnostava vihjeenä, että seudulta saattaisi löytyä merkittäväkin tafoni. Tai sitten ei. Aika näyttäköön.

Seuraavaksi otimme kurssin tiukemmin etelään, notkeman toisella puolella kohoavalle pienelle harjanteelle. Sen laella odotti toinen kartalta huomaamistamme merkeistä. Maisema näytti nuorelta, hoitamattomalta taimikolta, mutta toisaalta suojelualueen status ja puuttuvat merkit ihmisen toiminnasta kertoivat, että taisi olla luonnon tahto, että metsä oli sellainen kuin se oli.

Kauaa ei ryteikkö ehtinyt ihmettelemään, kun gps kertoi, että olimme melkein liki ensimmäistä rauhoitusmerkkiä. Kauaa ei mennytkään, kun aurigon valo siivilöityi läpi kauniisti maata kohti kaartuvien oksien ja heleän vihreän sydämenmuotoisten lehtien muodostaman lehdistön.

Metsälehmus – ja kuinka kaunis voi puu olla.

Rauhoituksen perusteella odotin jättiläistä, mutta kohtasimmekin siron kaunottaren. Lähistöllä kasvoi kymmenkunta muuta lehmusta. Hyvää seuraa niille pitivät lukuisat raidat.

Juurella siellä täällä kasvoi näsiää. Kielot, saniaiset ja muut rehevän maan ystävät kertoivat, että karujen saarten keskellä oli paratiisi. Vaikutelmaa korosti tiheän latvuston alla auennut avarampi tila, josta sieltä täältä näki aaltojen kimmeltävän. Ilman tuhansia vierellä pörrääviä hyttysiä olisin julistanut paikan paratiisiksi. Nyt totesin sen vain mykistäväksi.

Toinen rauhoitettu puu sijaitsi löytämästämme puolisen kilometriä pohjoiseen. Taival sinne olikin melkoinen kasvupaikkatyyppien ilotulitus. Lehmuslehdosta palasimme tiheiden lehtipuiden läpi takaisin havumetsään.

Tällä kertaa aluetta hallitsivat suuret kuuset, joiden tyveen tikat ja tuhoeläimet olivat tehneet komeita koloja.

Tämän perään tuli komeita mäntyjä kasvava suo, joka oli jalkojen alla yllättävän kuiva. Pieni sade olisi estänyt sammalten murenemisen askelten alla.

Kohta nousimme himan rinteeseen. Suo sai väistyä ja maapohjan valtasivat näsiät, saniaiset, kielot ja konnanmarjat. Ja pensas, jota en ollut ennen metsässä tavannut.

Täällä sitä oli valtavasti ja se kasvoi kauniisti! Täysin varma en vieläkään lajista ole, mutta melko varmasti lehtokuusamaksi arvelen. Jos joku osaa vahvistaa, niin olemme tästä erittäin kiitollisia.

Vaikka emme vielä olleet seuraavan merkin kohdalla, niin kuusamien yläpuolellä näkyi taas jotain tuttua ja kauniisti kaartuvaa. Olimme löytäneet seuraavat metsälehmukset.

Jos mahdollista, niin tämä ryhmä oli vieläki komeampi kuin ensin löytämämme, vaikkei kartta tästä mitään tiennytkään.

Lehmusten juurella nökötti suuri lohkare, joka laki oli kauttaaltaan kallioimarteen valtaama. Sen yksi sivu kurkotti ulos muodostaen pienen lipan, jonka alla saattaisi juuri ja juuri sadetta pitää, jos sellainen sattuisi yllättämään.

Tunnelmallisen peikkomajan se tähän vihreään salaisuuksien metsään loi.

Ylittämämme notko, jonka pohjalla myös suo oli, jatkui ylärinteeseen. Lehmusten luona, kiven takana se päättyi toiseen suohon. Tämä oli puuton ja karpalolle mieluisa paikka. Reunustaa hallitsivat erilaiset heinät. Suon ja notkon toisella puolella erottui myös kallioalue. Hämmästyttävää, kuinka monipuolisesti erilaista luonto tällä saarella saattoi nähdä vain kilometrin kävelyllä!

Retkipaikka suosittelee Kumpusaarta, mutta samalla muistuttaa, että tulet tehdään sitten vain kansallispuiston virallisilla tulipaikoilla. Rauhoitettuihin kasveihin, joihin mm. jokainen metsälehmus kuuluu, ei kosketa ja roskia ei luontoon jätetä, mutta sellainen viedään kohdattaessa pois.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6934390 E 482546