Muistoja toukokuisesta Vatikurusta Pallastuntureilla

Elän siinä uskossa, että kevät koittaa tänäkin vuonna. Lumipeite on jo hiukan niiannut täällä pohjolankin uumenissa, ja linnut laulavat kevätlaulua. Riekot ja jänöt ovat edelleen kyllä kauttaaltaan lumivalkoisia. Tulevan kevään kunniaksi halusin palata muistoissani retkelle Pallastunturin Vatikuruun, joka on yksi suosikkiretkipaikoistani upeiden tunturimaisemiensa, muusta maailmasta eristäytyneen tunnelmansa sekä ennen kaikkea kristallinkirkkaan puronsa ansiosta. Tervetuloa mukaani nojatuoliretkelle.

Reitti Vatikurulle lähtee Pallastunturin hotellin nurkalta. Vaihtoehtoiset polut löytyvät kurussa solisevan puron kummaltakin rannalta, mutta itäpuolen reitti on huomattavasti parempi, selkeämpi ja kuivempi. Vatikurun luontopolun viitat viittelöivät oikeaan suuntaan, niitä seuraamalla löytää tiensä pienelle sillalle, jonka alta vesi syöksyy kohisten läpi. Sillalla (kartta) voi valita, jatkaako matkaansa kohti kurun perää puron itä- vai länsipuolta – tästä eteenpäin polku on kapea mutta hyvä molemmin puolin. Jalkaan kannattaa tosin valita tukevat ja hieman vettäkin kestävät jalkineet siltä varalta, että olosuhteet ovat kosteat.

Retkelleen saa varsinaisen luontopolun päälle lisämatkaa sen mukaan, kuinka kauas kurun perälle polkuja päättää seurata. Jos haluaa tehdä kunnon pitkän päiväretken, niin mahdollisuus on myös nousta Liisansatulan kohdalta rinnettä ylös ja uurastaa tiensä Taivaskeron kautta takaisin hotellille – tai toisin päin, eli käydä ensin Taivaskerolla ja laskeutua Liisansatulan kohdalta alas Vatikuruun. Yhdyspolku näkyy peruskartalla, mutta ei ole kansallispuiston virallinen reitti eikä siellä ole opasteita. Tällä alueella ei ole kansallispuiston rajoitusosia.

Tein näissä kuvissa näkyvän retken Vatikuruun viime toukokuussa ystäväni Lauran ja hänen Muro-koiransa kanssa. Päästyämme sillalle jäivät laskettelurinteen rakenteet ja sähkölinjat taakse pois näkökentästä, jolloin edessä oli enää vain unelmaisen kaunista tunturimaisemaa, Pallaksen pyöreitä muotoja, keväisen tunturin upeita värejä ja puron turkoosin veden solinaa.

Vaikka suurin osa lumista oli jo sulanut pois, oli polku paikoin märän lumen alla ja eteneminen vaati hieman harkintaa ja taiteilua. Upean aurinkoisessa kevätsäässä tällä ei kuitenkaan ollut meille väliä, retkestä oli tulossa täydellinen. Olen sittemmin kuullut huhuja, että Vatikurussa pidettäisiin talvisin myös avantoa – tämä olisi upeaa joskus testata. Nytkin minun teki mieleni kellahtaa puron raikkaaseen veteen, mutta sain hillittyä itseni.

Polku vietti Liisansatulan paikkeilla ylös rinteeseen ja päätimme kiivetä hiukan matkaa ylemmäs löytääksemme eväspaikan avarilla maisemilla. Rinteestä löytyikin täydellinen kivi jolla istua, ja pysähdyimme herkuttelemaan. Tulia emme tietenkään tehneet, koska virallista tulipaikkaa ei ollut, vaan meillä oli repussa pähkinäpatukoita ja termarissa hetivalmista teetä. Murolle oli omia herkkuja mukana – hän pysyi koko retken luonnollisesti kytkettynä, koska olimme kansallispuistossa.

Evästauolla näimme kanalintujen lentelevän kaukana kurun rinteillä. Luulin niitä aluksi riekoiksi, mutta röyhtäystä muistuttavien äänien naristessa pitkin maisemaa tulin siihen tulokseen, että ne taitavatkin olla kiirunoita. Luontoportista voi kuunnella molempien lintujen ääninäytteet: kiiruna ja riekko.

Evästauon jälkeen lähdimme palailemaan takaisin päin, tällä kertaa puron toista puolta. Muistaaksemme emme kohdanneet retken aikana ketään muuta, mutta näimme kyllä välillä ihmisiä ylempänä tunturin rinteessä matkalla kohti Taivaskeron huippua.

Paluumatkalla pysähdyimme Lommoltunturin kohdalle kuvaamaan poroja ja ikonista maisemaa parkkipaikalta käsin.

Tämän retken jälkeen olen palannut Vatikuruun jo pariinkiin otteeseen – viimeksi ruska-aikaan, jolloin kohdalle osui tihkusateinen sää. Alla muutama kuva myös siltä retkeltä.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.