Kolmen valtakunnan vaellus Käsivarressa

Tämä oli neljäs reissu samalla porukalla. Jotain on selvästikin tehty oikein, kun vuodesta toiseen seuraavaa reissua alkaa odottaa jo edellisen päätyttyä? Yhdessä tällä porukalla on koluttu Haltit, Kevot ja Kebnekaiset. Nyt suunta oli jälleen Kilpisjärvelle, mutta ei itään vaan länteen – Ruotsiin ja Norjaan.

Mallan luonnonpuiston tunturikoivikko

Reissu alkoi Mallan luonnonpuiston läpikävelyllä. Mallan luonnonpuistosta ja sen kuuluisimmasta nähtävyydestä, Kitsi-putouksesta, on Retkipaikkaankin kirjoitettu jo, joten kuittaan ne tässäkin reittiselostuksessa kuten ne menivät matkallakin, ohimennen. Näkemisen arvoisia ne toki ovat, erinomainen päiväretkikohde ihan kylän pinnassa.

Kiviröykkiöt Mallalla

Ensimmäisenä päivänä jalka nousi kevyesti, koska oli vasta ensimmäinen päivä, viimeisenä päivänä motivaattorina toimivat kauppa ja reissun jälkeinen saunominen. Ensimmäisenä ja viimeisenä vaelluspäivänä taivallettavana oli sama matka: luonnonpuiston parkkipaikalta Kolmen valtakunnan rajapyykin lähellä olevalle Kuohkimajärven kämpälle. Tapasimme Pikku-Mallan päälle lähtevän polun risteyksessä vaeltajakaksikon, jotka olivat palailemassa reissultaan. Kyselin vaelluskavereita odotellessa heiltä vinkkejä: miten päin suunnittelemamme rengaslenkki kannattaisi kiertää. Heidän mielestään lenkki olisi mukavampi kiertää vastapäivään, ei myötäpäivään, kuten olin aiemmin ajatellut.

Kitsi-putous ja kissankellot

Viimeiset kilometrit vitikossa ennen Kuohkimajärven leiripaikkaa alkoivat laskeneella verensokerilla olla aika kärtyisät. Eivätkä pikkukaverit – mäkärät ja polttiaiset – helpottaneet tilannetta ollenkaan. Seuralaisista huolimatta emme kuitenkaan käyttäneet varaus- tai autiotupia hyväksemme vaan nukuimme teltoissa varaustuvan takaisessa metsikössä. Mukana oli jo Sarekin reissulta opittuna sääskikierukoita, joten ruuanlaitto ja telttojen pystytys sujui ilman kohtuutonta sääski-/mäkärämäärää. Illalla teimme myös päätöksen, että pysymme aikaisemmassa reittiajatuksessamme ja jatkaisimme seuraavana päivänä matkaa kohti Pältsa stugania Ruotsin puolelle.

Kuohkimajärven kämpältä on noin kilometrin matka kolmen valtakunnan rajapyykille, nähtävyydelle, jonka kivikylkiä pitää aina käydä taputtelemassa ohikulkiessa. Tuija ja Jukka olivat myös käyneet aiemmin kesällä rajapyykillä, ja heidän tekstistään voi rajapyykistä lukea tarkemmin.

Goldajärvi aamupäivällä. Järven takana Norja.

Toisena vaelluspäivänä olikin sitten edessä kovat nousut, sillä päästäksemme Pältsa-stuganille meidän piti ylittää Vávrratoaivvin helmat. Korkeimmillaan kartan korkeuskäyrien mukaan nousimme lähes 900 metriin merenpinnan yläpuolelle. Sieltä tultiin myös jonkin verran alas, sillä Pältsastugan on tunturien välisessä kurussa Bealcanjokilaaksossa. Vaikka laskua tuli lähes yhtä paljon kuin nousua, tuli viimeistään neljäntenä vaelluspäivänä huomattua se, että miellyttävämpi kivirakkaista rinnettä on nousta ylöspäin kuin tulla alaspäin. Paahteinen päivä ei tehnyt etenemistä yhtään helpommaksi, mutta Pältsa -stuganille selvittiin voittajana. Noin sadan metrin päästä tuvasta on lähde, jonka kylmä vesi oli kyllä pelastus pitkän ja hikisen päivän jälkeen.

Pältsa -stugan rinteestä.

Pältsastugan on yksi niistä Ruotsin turistiyhdityksen (Svensk Turist Föreningin) ylläpitämistä vuokratuvista, joissa on kämppäemäntä tai –isäntä. Meidän tapauksessamme se oli Vera, noin 70-vuotias kämppäemäntä. Hän huomattuaan väsymyksemme antoi meidän jäädä kämpän pihapiiriin yöksi, vaikka ilmeisesti sääntöjen mukaan siihen ei saisi jäädä, jos ei maksa samaa maksua kuin tuvassa yöpyjät. Kämppäisäntänä toiminut mies kertoi, että periaatteessa koko se kenttä missä kämppä on, kuuluu maksun piiriin, eli meidän olisi pitänyt kävellä kämpältä niin kauas, ettei sitä olisi enää nähnyt. Onneksi Vera oli myötämielinen, sillä käveleminen pitkän päivän jälkeen sekä ylös- ja alasmenojen myötä ei houkutellut siinä vaiheessa iltaa enää yhtään.

Ruotsalainen talvireittimerkintätapa.

Vera vinkkasi meille myös maailman kylmimmästä paljusta, joka löytyisi muutama kymmenen metriä juomavesilähteen jälkeen. Voi pojat kylmäähän se paljun vesi olikin, kaukana on se lilluminen lämmitetyssä vedessä. Arviolta noin neliasteinen kirkas vesi laittoi kumminkin veret kiertämään ja jalkojen turvotus pitkän kävelyn jäljiltä helpotti aika nopeasti.

Lepohetki välillä Kuohkimajärvi Pältsa.

Yö Ruotsissa oli tuulinen. Seuraavana päivänä matka jatkui pohjoiseen ja Norjaa kohti. Pältsa-stugan on ihan Ruotsin ja Norjan välisen rajan vieressä, mutta valtakunnan rajan ylittäminen oli vuorossa vasta päivän päätteeksi lähellä Gappo-hyttania. Jos toisena vaelluspäivänä polku katosi välillä näkyvistä tunturiharjanteiden taakse, oli tilanne aivan päinvastainen kolmannen päivän etapilla. Polku kulki jokilaakson viertä, hiekkaista harjannetta pitkin.

Polku näkyi pitkälle, mutta eteneminen oli myös suhteellisen joutuisaa. Reittimerkit olivat paikoin hakusessa polun varrella, mutta luotto siihen, että muutama muukin on vaeltanut välin Pältsalta Gappolle ja vahvana maastossa erottuva polku eivät lietsoneet paniikkia. Tunturiylängöllä suunnistaminen kun on suhteellisen mieluisaa, pitää vain huolen ettei vahingossa kipaise jonkun nyppylän yli ja huolehtii, että jokiuoma pysyy vasemmalla puolella. Paniikki pitää olla aikamoinen, että siinä onnistuu.

Hiekkaharjanne ja erottuva polku.

Kolmannen päivän etapille olimme onneksi saaneet varoituksen etukäteen: reilun 10 kilometrin matkalla ei tulisi olemaan kuin yksi vedenottopaikka. Toki joki virtasi koko matkan ajan muutaman kilometrin päässä, mutta vedenhaku niin etäältä ei houkutellut. Vietimmekin päivän lepohetken keitaalla, josta jatkoimme matkaa vesileilit täytettyinä. Hyvin pärjäsimme Norjaan saakka.

Gappo -hytta, Norja. Taustalla Barras.

Illan leiripaikka oli Gappo –hyttanin pihapiirissä. Ilta oli kyllä vaelluksen ikimuistoisin. Ensinnäkin ahne porokoirani söi lättytaikinan, kun se jätettiin siksi hetkeksi vartioimatta, kun tavaroita siirrettiin telttaan sateensuojaan. Onneksi mukana oli tupla-annos taikinajauhoja, joten ilman lättyjä ei tarvinnut reissua tehdä. Lätyt kun saatiin paistettua alkoi jyrähdellä entistä enemmän ja kohtapa koko kallio tärisi.

Ukkosen pauhu oli mahtava tuntureiden keskellä ja vettä tuli myös ihan kunnolla. Fjällrävenin teltat kestivät hyvin kosteuden. Myrskyn jälkeen kurut sekä Ruotsin että Suomen suuntaan olivat pilviverhoa täynnä. Näkyvyys oli heikko, ehkä noin 10 metriä, joten oli vain hyvä, että saattoi palata takaisin makuupussiin ja odottaa kelin selkenevän aamuksi.

Ukkosen jälkeen.

Aamuyöllä ennen kello viittä tuli vielä toinen ukkosmyrsky, joka tuntui ensimmäistä kovemmin lyövän päälle. Suoraan sanottuna ikinä ei ole niin paljoa vaellusreissuilla pelottanut. Toisen ukkosmyrskyn laannuttua huutelimme teltasta toiseen, että onhan kaikki hyvin. Gappo -hyttanin tuvissa nukkui yhteensä noin 10 henkeä, mutta kukaan ei tullut ulos tarkistamaan miten teltassa olijat olivat pärjänneet. Aamulla normaaliin herätysaikaan tuntureiden väliset kurut olivat vielä näkymättömissä pilvien seassa, joten siirsimme lähtöaikaa ja päätimme odottaa parempaa keliä. Suunnistaminen tunturiylängöllä huonossa näkyvyydessä ja huonoilla reittimerkinnöillä ei houkutellut.

Barras -tunturi ja pilviryökkiö.

Matka Gappo-hyttanilta Kuohkimajärven autiotuvalle, eli ensimmäisen yön leiripaikalle taittui myöhäisemmästä lähtöajasta huolimatta joutuin. Alussa oli jonkin verran korkeuskäyrillä edestakaisin menemistä ja kivikkoista maastoa. Mitä lähemmäs Suomen rajaa päästiin maisemakin helpottui: juuri ennen viimeistä jyrkkää laskua tunturikoivikkoon polku kulkee tunturiylängöllä, jänkällä.

Keidas keskellä rakkaa.

Kiitos edellisyön seurailimme taivasta tarkemmin kuin aiempina päivinä. Tummat pilvet alkoivat kertyä iltapäivästä, me olimme onneksi jo Golda –hyttanin Kuohkimajärven välisellä kolmen kilometrin taipaleella kun ukkonen saavutti, mutta mielessä kävi myös vastaan tullut suomalaisnaisten joukko, joka oli myrskyn aikana ylänköjänkällä. Päivän viimeisen kolmen kilometrin matkan aikana teimme varmasti koko reissun nopeusennätyksen, sillä takaa kirivät tummat pilvet laittoivat jalat nousemaan väsymyksestä ja nälästä huolimatta tehokkaasti.

Kuohkimajärvellä teimme jotain ennen kuulumatonta meidän reissuillemme. Koska oli viimeinen ilta reissullamme ja sade oli kastellut vaatteet likomäräksi, päätimme yöpyä viimeisen yön autiotuvassa. Kuohkimajärven autiotupa on hiljattain peruskorjattu ja sen seinänlevyinen laveri tarjosi meille ja neljälle muulle vaeltajalle hyvät, tosin hikiset unet.

Siilasjärvi, Mallan luonnonpuisto

Viimeisenä päiväetappina oli sama matka kuin ensimmäisenäkin päivänä. Vaihtoehtonahan olisi myös ollut muutaman kilometrin kävely Koltalahteen ja venekyyti Kilpisjärven poikki takaisin kylälle. Aiempien päivien ukkoset näkyivät kaukana Norjan puolella, joten viimeisen päivän taivallus auringonpaisteessa ei tuntunut pahalta.

Viimeiset viisi kilometriä edessä.

Reitti kolmen valtakunnan läpi oli mukava. Sopivasti vaihtelua niin maisemissa kuin maastossakin. Retkipaikasta löytyy myös Jouni Ohtamaan video kolmen valtakunnan hiihtovaelluksesta. Lisäksi kämppäverkosto on hyvä ja huojentaa reitin suunnittelua, turvallisuutta kun on hyvä miettiä edes vähän etukäteen. Käsivarsi ei vieläkään pettänyt, edelleen erinomainen vaelluskohde.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.