Karhunpalvojien jäljillä – Häkkilän myyttinen karhupetäjä Saarijärvellä

Saarijärvellä, Häkkilän kylässä, Kauppilan ja Savelan tilojen välimaastossa, seisoo uljaana ja valtavan oksistonsa joka ilmansuuntaan ulottavana mahtipetäjä, joka saa paikalle saapujan leuan loksahtamaan alas ihmetyksestä. Petäjän mahtavat haarat ojentuvat laajalle alalle, ja jos oikeasta suunnasta katsoo, voi kuvitella tässä seisovan jonkun myyttisen hahmon, joka kädet levällään kutsuu luokseen ja sanoo mahtavalla äänellä: “Katsokaa tänne ja kumartukaa!”

Häkkilän karhupetäjä on kunnioitusta herättävä ilmestys.

Häkkilän karhupetäjä on kunnioitusta herättävä ilmestys.

Karhupetäjä liittyy olennaisesti vanhaan suomalaiseen kansanperinteeseen, jossa karhua pidettiin suuressa arvossa ja sitä jopa palvottiin. Karhunmetsästys – tai pikemminkin karhunpyynti – oli tärkeä osa ihmisten ja kokonaisen kyläkunnan elämässä, sillä kaadetusta karhusta riitti pitkäksi aikaa syötävää monelle, ja sen talja ja muut osat oli yhtä lailla arvostettu kuin sen lihakin. Ainoastaan karhun luita ja kalloa ei käytetty, vaan ne palautettiin seremoniallisin menoin takaisin ja yleensä tällaisten mahtavien petäjien juureen. Karhun kallo(t) nostettiin petäjän oksistoon, joka oli niille kunniapaikka.

Tämä kallo on Keski-Suomen luontomuseon kokoelmissa.

Tämä kallo on Keski-Suomen luontomuseon kokoelmissa.

Riistan pyytäminen on alun perin tarkoittanut juurikin sitä, että luonnolta pyydetään jotakin eikä oteta, myös karhunmetsästyksessä on toimittu kunnioittavasti ja saalista saatuaan metsästäjät ovat myös kiittäneet siitä asianmukaisesti.

Karhuloitsut ja -taiat

Nyt se otsa kääntelekse,
Nyt on otsa oveen päin,
Nyt se otsa on perään päin,
Nyt se Metsä kääntelekse,
Nyt se Metsä vääntelekse,
Niinkuin kuningas miekkoineen,
Metsä perse-sulkineen.
Vaan en minä pahaa tehnyt,
Eikä toinen kumppanini,
Vaan itse vierit vempeleeltä,
Hairahit havun selältä.
(
mukailtu kalevalaisesta runosta)

Tällä tavalla saatettiin lausua ennen vanhaan, kun metsästäjät olivat onnistuneet kellistämään itse metsien kuninkaan. Tämän myyttisen ja jumalallisellekin tasolle nostetun yksinäisen korpien kulkijan on sanottu mm. olevan ihmisen sukua, jolloin sille on saatettu rituaalinomaisesti naittaa myös talon tytär. Siitä on peräisin nimitys “karhun häät”. Karhun kansan kerrotaan puolestaan syntyneen karhun ja ihmisnaisen muodostamasta pariskunnasta, minkä perusteella vielä nykyäänkin saatetaan väittää, että karhu ei vahingoittaisi ihmisnaista.

Loitsuilla ja taioilla olikin karhunpalvonnassa olennainen osa, sillä niitä käytettiin niin pyyntionnen varmistamisessa, itse pyyntitilanteessa ja monessa karhunkaadon jälkeisessä riitissä, kuten edellä. Runon tarkoituksena oli esimerkiksi estää karhun henkeä tunnistamasta kaatajaansa ja kostamasta hänelle. Em. ote löytyy muiden mielenkiintoisten tietojen lisäksi Suomen Metsästysmuseon sivuilta. Loitsuin saatettiin karhu myös nostattaa, eli taianomaisin keinoin saada karhu tuottamaan vahinkoa esimerkiksi naapurin karjalle.

Kuva karhunkaatoa esittävästä nimettömästä kipsivaloksesta.

Kuva karhunkaatoa esittävästä nimettömästä kipsivaloksesta.

Karhupetäjä ja siihen liittyvät riitit

Muiden muassa Ivar Paulson kirjoittaa Kalevalaseuran vuosikirjassa nro 45 vuodelta 1965 (ss. 115–142), että karhun kalloa pidettiin karhunpeijaisten ja syöminkien jälkeen esillä pöydällä, josta se toisena aamuna kuljetettiin juhlallisesti sille kuuluvalle paikalle nimenomaan honkaan, petäjään eli mäntyyn, jonka piti olla vielä suuri ja yleensä lähellä taloa, jossa ns. karhunkierroksen omistaja asui. Karhun talvipesän paikkaa nimittäin kierrettiin porukalla ja pyrittiin pitämään karhu kierroksessa, jolloin se lopulta saatiin hyvällä onnella tapettua pesälleen.

Karhulle, eli myös kouvolle (vrt. mm. Kouvo-alkuiset paikannimet) pidettiin kouvon päälliset. Karhun kallon kuljettaminen muistutti monin osin hääsaattoa, jossa olivat “morsian” ja “sulhanen” muiden osallistujien lisäksi, tai sitten karhun “kaasot”, eli metsämiesten joukosta arpomalla valitut henkilöt, jotka kolmesta eri leivästä leikattuja kolmea pientä kannikkaa heittämällä selvittivät keskenään, kuka pääsi karhun kaasoksi.

Kalloa puuhun nostettaessa on voitu laulaa esimerkiksi seuraavanlainen laulu:

Panen lehville leveille, oksille olovimmille.
Jos ma latvahan panisin, siinä tuuli kuivoaisi,
ahava pahoin panisi; oisin kaivanut karihin,
söisit mustat muurajaiset.

Sano täältä saatuasi, Metsohalan mentyäsi:
Ei täällä pahoi pietty, simoa täällä syötettihin,
mesijuomat juotettihin.
(lainaus Paulsonin tekstistä s. 121)

Luonnollisesti kouvoon liittyy huomattavasti laajempi perinne- ja uskomustausta, ja yhä edelleenkin saatetaan pitää erilaisia karhunpalvontamenoja, jotka nykyaikana tosin lienevät tarkoitettu lähinnä mytologiasta ja kansanperinteestä kiinnostuneiden matkailijoiden ja turistien viihdykkeeksi. Vanhaan aikaan kyseiset menot otettiin kuitenkin vakavasti ja sisäistettiin syvällisesti, ja niistä oli viihteellisyys kaukana.

Häkkilän petäjä

Rauhoitettu Häkkilän petäjä on saanut seista paikallaan pitkään, ja esimerkiksi jo 1880-luvulla siinä on Saarijärven kirjassa mainittu olleen kiinni jopa viisi kalloa (Jokipii, 1963). Puun voi siis arvioida olevan ainakin parisataa vuotta vanha.

Häkkilän karhupetäjä on yksi monista, mutta samalla yksi harvoista tämän kokoluokan petäjistä, jotka ovat vielä pystyssä. Karhun kalloja tosin ei enää ole puussa roikkumassa.

Häkkilän karhupetäjä on yksi monista, mutta samalla yksi harvoista tämän kokoluokan petäjistä, jotka ovat vielä pystyssä. Karhun kalloja tosin ei enää ole puussa roikkumassa. Kuvassa vasemmalta alkaen Ahti Ojanen, Helena Simonaho, Kalevi Hämäläinen ja Irja Hämäläinen.

Rinnankorkeudelta puu täyttää hyvinkin kahden aikuisen ihmisen sylin, ja vielä jää vajaaksikin. Ylemmäksi mentäessä puu jopa paksunee, ja se haarautuu jykeviksi haaroiksi, jotka itsessäänkin ovat jo yhden normaalipuun paksuisia. Kokonaisuudessaan haarat muistuttavat vaikkapa jättiläiskalmarin lonkeroita, olisikohan tämä metsien Kraken? Se, mitä puu pituudessaan on menettänyt, on kyllä ottanut takaisin oksiston laajuudessa.

Tässä puussa on luultavamminkin moni pojanvekara viettänyt monet jännittävät kiipeilyhetket.

Tässä puussa on luultavamminkin moni pojanvekara viettänyt monet jännittävät kiipeilyhetket.

Kyseinen puu oli hyvinkin tuttu mm. tunnetulle saarijärveläiselle Matti Kauppiselle (1843–1936), joka paremmin ehkä tunnetaan lempinimellä “Porin-Matti”. Kansakoulunopettajana, lehtimiehenä, museonjohtajana ja arkeologinakin kunnostautunut Kauppinen oli mukana perustamassa myös Satakunnan museota, mutta lapsuus- ja nuoruusvuotensa Häkkilän kylällä kotimaisemissaan Kauppilan tilalla viettäneenä Matti oli nähnyt karhunkalloja useinkin ripustettavan tuohon mäntyyn sekä ollut mukana itsekin karhunajossa kerran jos toisenkin.

Porin-Matin aikoihin uhripetäjä oli vielä vain noin yhden sylen (n. 1,8 m) ympärysmittainen.

Porin-Matin aikoihin uhripetäjä oli vielä vain noin yhden sylen (n. 1,8 m) ympärysmittainen.

Karhunpäivä

Suomalaisessa kansanperinteessä on vietetty keskikesää ja karhunpäivää – ei juhannuksena – vaan heinäkuun 13. päivänä, jota on vastaavasti pidetty vastakohtana keskitalven 13. tammikuuta ajalle, jolloin karhun on kerrottu kääntäneen talvipesässään kylkeään ja sanoneen “yö puolessa, nälkä suolessa”. Karhunpäivänä (tai Virossa “karhun pyhänä”) pyrittiin välttämään työntekoa ja olemaan karhulle mieliksi, onhan kyseisen päivän ajateltu olevan karhun syntymäpäivä. Sitä vastoin sydäntalvena oli karhunkaadon ja -peijaisten aika.

Karhun sanotaan edustavan voimaa ja viisautta, ja karhun hahmossa yhdistyvän henkisen ja ruumiillisen maailman. Siinä missä joutsenta on pidetty Tuonen lintuna, joka kastaa päänsä ns. aliseen maailmaan, otso – tai Ohto – edustaa ylistä, jumalallista maailmaa. Niin jumalallista, että karhun ruumiin nauttimista on verrattu ehtoolliseen, ja sielu on taas puolestaan laskettu nousemaan taivaisiin – takaisin syntysijoilleen Otavaisen olkapäille – juuri karhupetäjän oksilta.

Karhunpäivänä karhua muistetaan mm. uhrein ja lauluin.

Karhunpäivänä karhua muistetaan mm. uhrein ja lauluin.

Miss’ on ohto synnytetty,
Mesikämmen käännytetty?
Kuun luona, tykönä päivän,
Otavaisen olkapäillä.
Sielt’ on maahan laskettuna
Hihnoissa hopeisissa,
Kultaisissa kätkyveissä.

(lainaus Suomen Kansan Vanhat Runot, SKVR XII2
6858. Suomussalmi. Kerännyt Samuli Paulaharju 6242. -17.)

KARHUPETAJA_IMG_9471-2

Koska Häkkilän karhupetäjä on siis asutun tilan alueella, sitä kannattaa pyrkiä katsomaan mieluummin jutun karttalinkissä näkyvän polun suunnasta Häkkiläntien ja Silakkatien risteyksestä pikemminkin kuin tulemalla talon pihapiiriin. Auton voi jättää vaikkapa läheisen kylätalon pihaan tai sopivalle levikkeelle, josta ei ole kovinkaan pitkä matka. Lisäksi kannattaa muistaa, että puu on rauhoitettu, eikä esimerkiksi siihen kiipeäminen ole sallittua. Myöskään karhun luita ja kalloja ei paikalta löydy, mutta sykähdyttävä näky tämä mahtava uhripuu on kaikesta huolimatta.

Saarijärveläislähtöisestä ja Porissa viimeiset vuotensa viettäneestä Kauppisen Matista kiinnostuneiden kannattaa lainata Minna Torpan teos Porin-Matti – Saarijärveläisen Matti Kauppisen tie aurankurjesta kansanvalistajaksi. Karhunpalvonnasta vastaavasti kirjoittaa mm. Martti Haavio teoksessaan Suomalainen mytologia. Ja netin ihmeellinen maailmahan sisältää myöskin monenlaisia tiivistettyjä tietoja, kuten Matti Sarmelan Karhu ihmisen ympäristössä.

PAIKKA KARTALLA

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit
N 6962037  E 421651

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.