Kaikin aistein retkellä, kiireettä luonnon sylissä: kevätkävely Lassen polulla Myrskylässä
Kaupallisessa yhteistyössä Visit Koillis-Uusimaa
Mutkitteleva maalaistie oli tuonut meidät Porvoon Moottoritien varrelta pienelle, metsän keskellä olevalle parkkipaikalle Myrskylään. Mielessä olivat vielä kaikki kauniit maalaistalot ja keltaisena kukkineet pellot matkan varrelta, kun astuimme ulos autosta ja vedimme keuhkoihimme metsän ilmaa syvään hengittäen. Nyt lähtisimme kiertämään noin 2 kilometriä pitkää Lassen polkua, jolla itse Lasse Virénin kerrotaan kuntoilleen. Meidän tahtimme tulisi olemaan rauhaisa, sillä edistäisimme terveyttämme hieman toisella tavalla: luonnosta eri aistein hitaasti nauttien, yksityiskohtiin keskittyen.
- Kohde kartalla
- Reitin pituus: 1,9 km + mahdollinen pisto kodalle 300 m/suunta
- Tulipaikka: kyllä
- Esteetön: ei
- Saapuminen autolla: Orimattilantie 206, Myrskylä
- Saapuminen julkisilla: Bussi tuo Porvoosta Myrskylään, lähimmältä pysäkiltä (Myrskylä Sale) on 1,8 km Lassen polun alkuun.
Pilvet laukkoivat kevättuulen mukana sinisellä taivaalla, kun astuimme retki- ja työkaverini Lauran kanssa Lassen polulle. Olimme kivenheiton päässä Myrskylän keskustasta. Hyvä viitoitus teki polulle suuntaamisesta helppoa, ja kiinnitimme huomiota myös siihen, että P-alueelta oli polun lisäksi viitoitettu muistomerkki sekä laavu. Kävisimme katsomassa ne kierroksemme lopuksi.
Maasto rahisi jalkojen alla ja paljasti kuivalla äänellään, että ihan lähiaikoina ei ollut kummemmin sadetta saatu. Tuulen ja metsän yhdessä luoma ilma oli kuitenkin raikasta ja ihanaa hengittää. Valitsimme retkemme tyyliksi fiilistelyn: olisimme kaikki aistit avoinna alkukesäisessä luonnossa, emmekä kiirehtisi, vaan pysähtelisimme pienienkin ihmeiden äärelle ja kulkisimme hitaasti.
Vastapäivään kierrettäessä kuljimme alkuvaiheessa kivikkoisen männikön halki. Laura koki suuren kivenmurikan kutsun, ja hetken aikaa kiven takana askeleitaan aseteltuaan pääsi kiipeämään sen päälle.
On tutkittua, että yksi niistä tavoista, joilla luonto lisää ihmisen terveyttä, on se, että luonto innostaa luontaisesti liikkumaan – siinä missä sohvalla ja toimistossa tulee lähinnä istuskeltua, luonnossa erilaiset kivet, puunrungot ja muut elementit vetävät puoleensa, jolloin tulee liikuttua kuin huomaamatta. Ei sitä oikein edes miellä liikunnaksi, ja silti se tekee tosi hyvää keholle ja mielelle!
Lauran kiipeillessä kivellään, minä ihastelin mustikanvarpujen runsaita lehvästöjä. Varvut näyttivät minusta paikkapaikoin ihan ihmeellisen korkeilta, ne olivat kuin pensaita tai jopa miniatyyripuita, valtavan korkeita ollakseen villejä. Aloin pohtia, että tämä olisi antoisa paikka tulla satokausiretkelle: voisi poimia mustikoita tai sieniä, ja kierroksen jälkeen voisi valmistaa ruokaa laavulla, tuoreet luonnon ainekset retkiruuanlaitossa hyödyntäen.
Tassuttelimme polkua rauhassa eteenpäin. Sininen taivas alkoi saada valtaa pilviltä, ja auringonvalo herätti metsän värit – mustikanvarpujen ja koivujen vehreyden, mustikankukkien purppuran sekä männynrunkojen ja neulaspolun oranssinruskean – aivan uudenlaiseen loistoon. Oli siinä silmille maisema missä levätä, mielelle paikka, missä rentoutua. Saatoin suorastaan tuntea, kuinka metsä teki hyvää.
Palautin mieleeni kuulemani tiedon, jonka mukaan luonto tekee ihmiselle hyvää jopa silloin, vaikka ihminen inhoaisi luonnossa olemista. Kuinka paljon parempaa se vielä mahtaa tehdäkään, kun luonnosta nauttii aidosti, tietoisesti ja läsnäolevasti?
Kyykistyimme katselemaan mustikan kukintoja, joissa pulleroiset kimalaiset pörräsivät niin, että ilman täytti niiden tasainen surina. Laura muisteli, että lapsena tuli joskus syötyä mustikankukkia. Minä pohdin, että itse kyllä söin lapsena vain käenkaalia eli ketunleipiä, ja joskus koivujen hiirenkorvia. Maistelimme yhdessä parit mustikankukat tiukasti niiden hienovaraiseen makuun keskittyen. Ehkä sieltä löysi jo pienen makeuden ja mustikan maun?
Mustikankukkien alla pyöreäpäinen, harmaa kivenmurkula oli saanut iholleen jäkälien kirjavan maton. Olen kuullut jonkun kutsuvan tällaisia kiviä pakanamaan kartoiksi.

Auringonsäteiden siivilöityessä kuntalle, Laura ei voinut enää vastustaa kiusausta pötkähtää maahan hetkeksi. Katselin, kun hän pyöri hetken etsiessään erityisen suloista ja sopivaa kohtaa tälle tärkeälle toimenpiteelle, metsässä pötköttelylle. Reppu pään alle ja silmät kiinni – siinä sitä saattoi somasti kuulla kuntan rahinan allaan, pörriäisten hyörinnän sekä tuulen latvuksissa, ja tuntea, kuinka sammalet ja varvut painuivat pehmeästi kehon alla.
Minä itse en ole luonnossa pötköttelevää sorttia, mutta aina kun paikka on otollinen, olen riisunut kengät ja sukat alta aikayksikön. Niin tälläkin kertaa, kun saavuimme Lassen polulla kohtaan, jossa neulaspolku kiersi jyrkän ja syvän rinteen yläreunaa. Neulaspolku oli jaloille hyvä, ja erityisesti rakastin saada tuntea kivien viileyden jalkapohjieni lävitse. Harva tunne on yhtä suloinen kuin se, kun saa riisua hikeentyneet jalat paljaiksi ja tunkea ne veteen tai astella kivelle, jotta ne viilenevät ja raikastuvat.
Kivellä seisoessani katselin alas rinnettä. Siellä pohjalla jossakin piilossa luikersi puro, jonka vesi matkasi kohti Järvenojaa ja siitä edelleen Kirkkojärveen. Ylävirrassa purolaakso metsineen on suojeltu hyvältä matkalta.
Saavuimme ylämäen juurelle. Tästä mäestä oli ollut erillismaininta heti reitin lähtöpisteessä, sillä siinä missä kulku on muutoin suhteellisen tasaista tällä kierroksella, tämä ylämäki toisi hien pintaan. Koska tarina kertoo, että Lasse Virén olisi treenannut täällä, tuntui varsin oivaltavalta, että ylämäen alkuun on tuotu treenivinkkejä. Vinkkien mukaan mäkeä voisi nousta juoksemalla ylös ja rullailemalla rauhassa alas muutaman kerran, tai nousemalla mäki ylös hyvää tahtia ja tekemällä sen jälkeen kyykkyjä, sammakkohypyt vielä lisähaasteena.
Laura päätti juosta mäen ylös ja rullailla alas.
Ylämäen kivikkoinen polku pisti kävelijänkin katsomaan jalkoihinsa. Sellainen on mukavan lempeää läsnäoloharjoittelua – ajatukset eivät harhaile, kun joutuu keskittymään jokaiseen askeleeseen. Varsinkin hölkäksi tai juoksuksi laittaessa aivot ja keho saavat ihanalla tavalla työskennellä yhdessä. Mäen yläpäässä on puinen penkki, johon voi nousun jälkeen istahtaa sykettä tasaamaan ja vettä juomaan.
Olimme saapuneet polun kohtaan, jossa oikealla puolellamme rinne laski jyrkkänä ja syvänä, kun taas vasemmalla puolella kasvoi yksioikoinen talousmetsikkö. Katse hakeutui ahnaasti alarinteeseen ja sen metsään, jossa oli hieman eri-ikäisiä puita, eri lajia olevia puita, eläviä ja kaatuneita puita sekä vehreää elämää.
Polulla tuskin voi kulkea huomaamatta ohi kohdasta, jossa iso ja pienempi kivi ovat asettuneet vierekkäin, muodostaen täydellisen luonnon eväspaikan: pöydän ja jakkaran. Olimme nähneet reitin varrella myös istuskelupenkkejä, mutta mikään niistä ei ollut houkuttanut istahtamaan aivan samanlaisella tenholla kuin tämä kivipari. Laura kaivoi repustaan juomapullon ja pientä evästä, sillä eihän tällaista piknik-pöytää voi jättää hyödyntämättä!
Loppumatkan takaisin autolle reitti kulkee melko tasaisessa, kuitenkin kauniissa männikössä, jota satunnaiset muutkin puulajit koristavat. Maastokartta paljastaa, että keskellä aluetta on neliskulmainen suojelualue, jossa kaatuneetkin puut saavat jäädä niille sijoilleen rikastuttamaan eliöstöä tarjoamalla elintilaa lahottajille ja monille muillekin lajeille. Kuulostelimme peipon viserrystä sekä tikan naputusta, ja pääsimme eräänlaiseen kävelyn flow-tilaan, jossa askeleet rullasivat kuin itsestään ja keho ja mieli olivat jo virittyneet täydellisesti luonnon taajuudelle.
Olimme jo niin lähellä parkkipaikkaa, että auto pilkisti puiden lomasta. Metsän keskelle erkani polku muistomerkin luokse. Muistomerkki tiesi kertoa, että tällä paikalla ovat Myrskylän lotat ylläpitäneet sotien aikana ilmavalvontatornia. Niin seesteiselle ja rauhaisalle mielelle kuin metsäretki oli pääni saanutkin, en voinut olla tuntematta pientä sodan varjoa ajatusten yllä. Annoin lottien muistolle hiljaa sydämestäni kunnioittavan ja kiitollisen mietteen.
Vielä oli yksi paikka tsekattavana, nimittäin laavu. Ennakkotietojeni mukaan täällä ei pitänyt olla tulipaikkaa, joten tämän täytyy olla melko uusi rakennelma! P-alueelta selkeä ja näkyvä kyltti ohjasi pienelle hiekkatielle, josta laavun pitäisi löytyä 300 metrin päästä.
Matkalla oli Y-risteys ilman opasviittaa, ja satuimme valitsemaan väärin – vasemmasta haarasta päädyimme aiemmin näkemäämme talousmännikköön hakkuukoneen jälkiä pitkin. Oikea vastaus Y-risteyksessä on siis lähteä oikealle, niin pääsee suoremmin laavulle.
Ja soma laavuhan sieltä löytyikin hiekkakuoppamaiselta paikalta! Rakennelma oli puhdas, siisti ja tilava, tulipesä hormillinen sekä eristetty maasta. Piknik-pöytä, puucee ja roskis palvelivat sujuvasti. Keskellä aluetta oli iso kasa paksuja pöllejä, joista voi kirveellä pilkkoa polttopuita käyttöönsä ja tehdä niitä hiukan myös seuraavalle saapujalle.
Lassen polun laavua hallinnoi Myrskylän hyvinvointipalvelut, eikä sillä ole talvikunnossapitoa.
Lassen polun luonnosta suuresta nauttineina lähdimme kohti seuraavaa kohdetta, noin 20 minuutin ajomatkan päässä odottavaa Askolan Kirnukalliota. Matkan varrella piti tehdä spontaani pysähdys, sillä tien vieressä, kauniissa maalaismaisemassa kasvoi yksi komeimmista koskaan näkemistämme männyistä!
Askolan Hiidenkirnupuistosta julkaistaan juttu viikon päästä.
Lue seuraavaksi
Laavupaikka kuin Lapissa! Hietasen ranta, reitit ja laavu löytyvät Pornaisista
Valoisilla harjuilla olympiavoittajan jalanjäljissä: Lassen Polku Myrskylässä (reitin esittely vuodelta 2020)
Jättilista alkavalle keväälle: listasimme Uudeltamaalta yli 170 retkikohdevinkkiä!
Luonto tosiaan tekee hyvää terveydelle. Virkistää myös mieltä ja on aina todella mukavaa!