Jääkiipeilyä Korouomalla vuodenvaihteessa

Korouoman rotkolaakson maisemat ovat jo itsessään vaikuttava kokemus, mutta tällä kertaa raapaisin pintaa syvemmälle. Minulla oli vuodenvaihteessa edessä elämäni ensimmäinen jääkiipeilykokeilu.

Yksi yöpymisvaihtoehto olisi ollut Korouoman Piippukota, mutta meillä oli tällä kertaa mukavuudenhaluisina ja varusteiden kuivattamista ajatellen saunallinen mökki Posiolla, noin 40 kilometriä Korouomalta.

Ensimmäisenä päivänä jännitti, sillä en yhtään osannut odottaa mitä olisi luvassa. Hirsiportista astuessani en vielä arvannut, miten vaikuttava näky laakson pohjalta avautuisi putouksille. Toki olin nähnyt kuvia paikasta, mutta en silti osannut kuvitella kanjonin suuruutta.

Iltaisin tuli huomattua, että itse kiipeily ei aina ole se reissun fyysisesti rasittavin osuus. Pitkän päivän jälkeen polkua pitkin ylös parkkipaikalle käveleminen vie viimeisetkin mehut pienestä ihmisestä.

korouoma (1 of 1)

Kuva: Anniina Pakkasmaa.

Matkapuhelinverkon kattavuus yllätti. Rotkolaaksossa ja putousten luona oli hyvin kuuluvuutta, mutta koomisesti parkkipaikalla kuuluvuus katosi täysin. Aiemmin kuuluvuus alueella on kuulemma ollut huono.

Putouksille vievä polku on hyvässä kunnossa ja alueella kulkeva Koronjään-reitti oli retkeilijöiden suosiossa.

Ensimmäisenä laaksossa avautui näkymä Ruskean Virran jääputoukselle, jossa kävimme viimeisenä päivänä. Ensimmäisenä päivänä oli suunnitelmissa Mammutti-niminen putous, jossa olisi helpompia, aloittelijalle sopivia linjoja. Putous on 30–50 metrin korkuinen.

Leudon alkutalven vuoksi osa putouksista oli vielä märkiä ja Mammutilla vettä tihkui paikoin jään välistä. Onneksi pakkasta oli vain muutama aste, sillä muuten ensikosketus jäähän olisi ollut huomattavasti kylmempi.

Mammutti. Kuva: Anniina Pakkasmaa

Mammutti. Kuva: Anniina Pakkasmaa

Kiipeilykaveri kiipesi reitin ensimmäisenä ylös ja teki yläköysiankkurin. Itse kiipesin yläköydellä noin 20 metrin korkeuteen, kunnes sormet olivat niin jäässä (kiipeilytermein screaming barfies), että oli pakko lopettaa ja laskeutua alas.

Valoa riitti vielä, joten päätimme lähteä seuraavalle putoukselle eli Jaska Jokuselle kuivempien olojen toivossa. Putous oli kuivempi, mutta ensikertalaisen voimat olivat vähissä eikä mitään suuria suorituksia enää nähty.

Seuraavana päivänä suuntasimme suoraan Jaska Jokuselle luottaen, että putous olisi hieman kuivempi kuin Mammutti. Pakkasta oli alle 10 astetta ja pilvisyydestä huolimatta oli valoisampaa kuin edellisenä päivänä.

Putous on korkeimmillaan noin 50 metrin korkuinen. Tällä kertaa kiipesin kakkosena. Kiipeilykaveri oli siis liidannut eli vienyt köyden jääruuvien kautta alhaalta ylös ja varmisti kiipeilyäni putouksen päältä.

Putouksen kaikki linjat eivät olleetkaan ihan niin kuivia kuin olimme edellisenä päivänä luulleet.  Tällä kertaa kevyempi softshell-takki oli varsin surkea valinta ja kastuin kunnolla. Märistä olosuhteista huolimatta kiipesin ylös asti ja kastuminenkin lopulta nauratti, kun märät hanskat jäätyivät jäähakkuihin kiinni. Alhaalla oli odottamassa lämmintä teetä termarissa sekä kuivat hanskat.

Kiipeämässä ylös Jaska Jokusta. Kuva: Petter Stauffer

Kiipeämässä ylös Jaska Jokusta. Kuva: Petter Stauffer

Kiipeilykaverin laskeutumisankkurin tekeminen tarjosi Koronjään-reitin taukopaikalla olevalle espanjalaiselle turistiryhmälle katseltavaa pidemmäksi aikaa. Aina ei mene suunnitelmat kuin Strömsössä.

Viimeisenä kiipeilypäivänä oli vuorossa Ruskean Virran putous, jolla on korkeutta 60 metriä. Nyt alkoi jo pieni seikkailufiilis löytyä kävellessä otsalampun valossa polkua alas, talvista ja hämärää metsää pitkin laaksoon.

Tuntui uskomattomalta, että Suomesta löytyy näin ainutlaatuinen paikka. Otsalampun valossa kiivetessä vain jäärautojen ja -hakkujen äänet kuuluivat laaksossa.

Ruskea virta -jääputousta valloittamassa. Kuva: Petter Stauffer

Ruskea virta -jääputousta valloittamassa. Kuva: Petter Stauffer

Ylös päästyäni oli voittajafiilis: 60 metriä jäätä takana ja ylhäältä avautui näkymä laakson aamun valjetessa.

Näkymä Ruskean Virran putoukselta. Kuva: Anniina Pakkasmaa.

Näkymä Ruskean Virran putoukselta. Kuva: Anniina Pakkasmaa.

korouoma (1 of 1)-8

Ruskea virta. Kuva: Anniina Pakkasmaa

Itse kiipesin vain yhden reitin ja loppupäivä meni valokuvaten luontoa ja kiipeilyä. Vasta siinä vaiheessa putousten todellinen koko alkoi hahmottua, kun kameran objektiivin läpi katsoi 40 metrin korkeudessa olevaa kiipeilijää. Ylös kohoava kallio putouksineen on vaikuttava näky ja saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi luonnon edessä.

korouoma (1 of 1)-9

Ruskea virta. Kuva: Anniina Pakkasmaa

Pakkasta alkoi olla lähemmäs 20 astetta ja pakkasen kiristyessä alkoi teknologiakin väsymään ja akut loppumaan. Joskus tarvitaan luovaa ongelmanratkaisua: retkiruuan pakkausta vasten voi lämmittää pakkasesta sammahtanutta älypuhelinta.

Viimeisenä kiipeilypäivänä retkeilijöitä oli vähiten, lieneekö loppuviikkoa kohti kiristynyt pakkanen ollut osasyynä.

Tällä kertaa laaksosta lähtiessä oli varsin rauhallinen olo, tosin haikea, sillä kaikki loppuu aikanaan. Reissu onnistui odotuksia paremmin ja kotiin päin lähdettiin monta kokemusta rikkaampana. Kummallista kyllä edellisinä päivinä viimeisetkin voimat vienyt ylämäki laaksosta pois ei enää tuntunut ollenkaan raskaalta. Seuraavana aamuna olisi edessä aikainen herätys ja ajomatka kotia kohti.

Kolme päivää tehokasta kiipeilyä ei valitettavasti jättänyt aikaa itse alueen luonnon ihasteluun. Lisätietoa alueen jääkiipeilystä ja sen historiasta voit lukea vaikkapa tästä.

Teksti: Anniina Pakkasmaa, Suomen Alppikerhon hallituksen jäsen
Kuvat: Anniina Pakkasmaa ja Petter Stauffer

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7337261, E 523437.

Korouoman jääputoukset valittiin yleisöäänestyksellä Vuoden Retkipaikaksi vuonna 2015. Voit lukea jutun tästä. Kirjoittajamme Upe Nykänen on tutkinut Korouoman aluetta lumikenkäillen. Hänen artikkeliinsa pääset tästä.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.