Ihana kesäpäivä Festfågtindenillä ja Heiavatnetilla Norjan Lofooteilla

Lofootit, tuo vuoriretkeilijän unelmakohde vuodesta toiseen. Tänään olisi vuorossa Henningsværin kylän vieressä kohoava Festfågtindenin huippu. Puolivälissä odottaisi lisäksi jo itsessään retken arvoinen kohde, josta lisää tuonnempana.

• Kohde kartalla
• Reitti 1,3 km/suunta, haastava
• Esteetön: Ei
• Tulipaikka: Ei
• Saapuminen autolla: Osoite Festvagtind parkering, Henningsværveien
• Saapuminen julkisilla: Pysäkki Festvagtind parkering

Itse olin edellisena päivänä käynyt Kvalvikan hiekkarannalla ja noussut sieltä Rytenin huipulle, mutta aurinkoinen sää innosti jo heti aamusta  aikaisin seuraavalle vuoriretkelle. Lyhyemmälläkin päiväretkellä kokee pääsevänsä korkealle, kun saavuttaa jonkin vuoren huipun. Eli polun sen pisteen, mistä ei enää korkeammalle pääse jalkaisin. Vaikka useimmat vuoret eivät Lofooteilla niin kovin korkeita olekaan, jyrkät, suoraan merestä nousevat vuoret tekevät maisemista vaikuttavat ja mikä parasta, peräkkäisinä päivinä jaksaa nousta jo uudelle vuorelle! 

Maksullinen parkkialue on Henningsværveien-tien oikealla puolella noin 2,5 km ennen Henningsværin kylään saapumista. Ilmaisia paikkoja löytyy läheiseltä levikkeeltä muutama, mutta ne täyttyvät jo hyvin aikaisin aamulla. Polun lähtöpisteeseen on molemmista muutama sata metriä, ja matkaa maantieltä huipulle opasteen mukaan 1,3 km ja nousumetrejä puolestaan tulisi 541 m. Ei kuulosta pahalta, mutta itse reitti on merkitty punaisella opasteella, eli haastavaksi. Reittikuvauksessa mainitaan loppuosuuden olevan jyrkkää ja irtokivistä, mutta upea panoraamamaisema palkitsee vaivan moninkerroin. Ei muuta kuin jalkaa toisen eteen sitten vaan. 

Kivet ovat siis oikeasti aika suuria siihen nähden, että ne ovat polulla. Ovat ennemmin metrien kokoisia, kuin ”tavallisia” kymmeniä senttejä halkaisijoiltaan. Tätä ei onneksi jatku pitkään. On myös hyvä olla tarkkana, että lähtee seuraamaan enemmän oikealle kulkevaa reittiä, koska vasemmalle suuntautuva polku johdattaa jyrkänteen juurelle, josta löytyy paremmin kiipeilyyn soveltuva kallioseinämä. Reitti on merkitty sinisellä maalilla kiviin, mutta monesta kohtaa merkit ovat jo kuluneet.

Koska olen aikaisin liikkeellä, saan kulkea tämän osuuden varjossa, mutta takana avautuva maisema kylpee jo auringon valossa. Polku nousee siksakkia kivikossa, ja irtokiviä sekä ihan hiekkaakin on jonkin verran. Norjassa kulkemaan tottuneelle kuitenkin helppoa, eli ei syytä huoleen. Vasemmalla olevasta jyrkänteestä voi havaita värillisiä pisteitä, jotka tarkkanäköisimmät tunnistavat vuorikiipeilijöiksi. Seutu on suosittua kiipeilyaluetta, ja vastaavia seinämiä löytyy lähistöltä useita. Hengitys ja pulssi kiihtyvät, kun jyrkkää rinnettä nousee ripeähköön tahtiin odottaen mitä ylhäällä on.

Pysähdys, valokuva merelle päin sekä pari palaa suklaata poskeen, kunhan hengitys vähän tasaantuu. Jossain kohtaa polku-ura haarautuu. Oikealle menee jyrkempi ja ehkä vähemmän kuljettu polku, joka johdattaa paikkaan, josta näkyy Henningsværin kylään, mutta sinne pääsee myös toista reittiä. Vasen polku nousee Heiavatnet-järvelle 190 m:n korkeuteen oikein mukavalle tasanteelle. Se itsessään on jo käymisen arvoinen paikka, jos ei huipulle saakka halua nousta. Järven ympäri kulkee polku ja oikealla on parikin paikkaa, joista näkyy merelle, Henningværin kylälle ja hyvällä kelillä mantereelle saakka noin 40 km:n päähän. Jopa telttailu on mahdollista täällä. Järvi on joskus toiminut kylän vesivarastona, josta muistona betoninen pato ja se alkupäässä ollut pumppuasema. Nykyään juomavesi pumpataan kyläläisille kauempaa. Norjassa onkin joidenkin järvien ympäristössä liikkumista rajoitettu, jotta juomavesi pysyisi puhtaana.

Tyynestä vedenpinnasta heijastuva maisema on ehdottomasti yksi suosikeistani, sitä jaksaa ihailla ja valokuvata aina vain. Oikea paikka oikeaan aikaan jälleen kerran, täällä on ihmisen nyt hyvä ja kiitollinen olla. Aikani heijastuksia ihailtuani jatkan kuitenkin matkaa kohti huippua. Haluan ehtiä sinne ennen päivän kuuminta hetkeä ja suurinta turistimäärää. Polku jatkuu hieman aiempaa jyrkempänä ja irtokiviä riittää, mutta suurin osa polusta on helppoa kulkea. Jos jyrkkyyttä ei lasketa, voisi niillä paikoin ajatella olevansa normaalilla metsäpolulla. Opastaulun mukaan nousu on keskimäärin 42 % ja aikaa kulkemiseen kuluisi 2–4 tuntia. Aurinko lämmittää niskaa eikä muutenkaan kyllä palele, lämmintä on mukavat +20°C.

Noin 460 m:n korkeudessa saavutaan harjanteelle, josta reitti jatkuu vasemmalle kohti huippua. Tässä kohtaa näkee vuorenselän yli kohti pohjoista, jonne on jyrkkä pudotus. Vielä muutama kymmenen metriä varsinaiselle huipulle, jonne muutamassa kohtaa on vähän otettava käsillä tukea, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä estettä ole kuitenkaan odotettavissa. Itselläni kului aikaa parkkipaikalta huipulle noin 1 h 40 min puolirauhalliseen tahtiin ja valokuvia välillä ottaen. Ja mikä maisema. Valokuvat eivät tee oikeutta sille, miltä maailma täältä oikeasti näyttää. Huipulla on punavalkoinen puinen merkki ja useita paikkoja, joissa voi vain istuskella kalliolla ja katsella ympärilleen.

Täällä aurinko kuitenkin paistaa siniseltä taivaalta. Reppu selästä, kuiva paita päälle ja kalliolle istumaan. Aurinko lämmittää ja pieni tuulenvire käy. Hetken tuumaustauon jälkeen eväsleivät esiin ja hetkestä nautiskelua. Mustikkasoppa ja tumma suklaa kruunaavat tämän tauon. Täytyy olla kiitollinen, kun pääsee tällaiseen paikkaan ja saa istuskella kaikessa rauhassa luotua kauneutta ihaillen.

Koska on vasta aamupäivä ja tarkempaa suunnitelmaa loppupäivälle ei ole, vaihdan paikkaa ja katselen hyvän tovin toiseen suuntaan hieman erilaista maisemaa, jossa merellä on vuoria suurempi rooli. Ja sitten vielä uusi istuskelupaikka. Jätän repun kiven viereen ja teen vielä lyhyen retken ilman sitä vuoren päällä kulkevia polkuja, ehkä täältä voisi jatkaa viereisille korkeammille huipuille? Noin 1,5 tuntia kuluu yllättävän nopeaan, ja muita retkeilijöitä alkaa saapua huipulle tasaisena virtana, joten otan suunnan alaspäin. Puolen tunnin päästä olen jo Heiavatnetin rannalla.

Päätän riisua kengät ja vilvoitella jalkoja hetken järvessä lämpimällä kalliolla istuen ja ehkä pari palaa suklaata syöden. Vesi ei yllättäen tunnukaan niin kylmältä kuin pohjoisessa usein on tapana. Koska olo on huipulla käynnin jälkeen on yhä kuuma, päätän pulahtaa uimaan, ja ai että se tuntuu virkistävältä. Ei ehkä ihan niin lämmintä kuin Keski-Suomessa kesäisin, mutta ei isoa eroa. Syön loput eväät kalliolla istuessa ja odottaessa auringon kuivattavan ihon ja T-paidan.

Järven lounaisrannalla alkaa olla jo aika paljon ihmisiä, ja useampi muukin käy siellä uimassa. Kävelen ympäristössä olevia polkuja ja löydän monta hyvää telttapaikkaa, mutta ei parane kertoa niistä kaikille, jotta paikka pysyisi kauniina ja siistinä. Näköalapaikkoja Henningsværin kylän suuntaan on myös useampia jyrkänteen reunoilla.

Löydän muutaman kypsän hillan, joilla saa suun makeaksi. Lähden alaspäin sitä alussa mainittua oikeanpuoleista reittiä, joka kulkee osan matkaa koivikon seassa. Se on paikoin selvästi jyrkempi kuin reitti, jota nousin ylös padolle. Vastaantulijoita sillä on vain muutama, mutta toisella reitillä kulkijoita on enemmän vaikkei ihan jonoksi asti kuitenkaan. 

Oli oikein onnistunut retkipäivä kaikin tavoin ja tästä tuli yksi kaikkien aikojen parhaista retkistä, joita olen eläessäni saanut tehdä. Tänne saatan siis tulla vieläkin uudestaan, vaikka yleensä haluan käydä vain uusilla vuorilla.

Lue myös:

Lisää Eetu Ekosen retkikohde-esittelyjä Norjasta

Sumuinen vuori ja aurinkoinen ranta – päiväretki Rytenin laelle ja Kvalvikan hiekkarannalle Lofooteilla

Kohteena Pohjois-Norjan Lofootit ja Senja – viikon tärpit pohjoisen naapurimaamme ensimatkailijalle

Patikointi Norjan puolella ja uskomaton Ryten