Kohteena Pohjois-Norjan Lofootit ja Senja – viikon tärpit pohjoisen naapurimaamme ensimatkailijalle

Monen muun suomalaisen tapaan myös meidän koronakesälomamme matkakohteeksi valikoitui turvallinen pohjoisnaapurimme Norja. Kerron tässä yleisesti Pohjois-Norjasta päiväretkeilevän automatkailijan vinkkelistä ja erityisemmin muutamista kohteista, jotka näyttävät tasankojen asukille jättiläisten maan parhaat puolet viikossa.


Tiet ja liikenne

Pohjois-Norjaan on helppo ajaa. Sinne pääsee normaaliolosuhteissa nopeimmin ajamalla ensin Tornioon, ylittämällä Ruotsin rajan ja sitten jatkaen kohti luodetta määränpäänä Narvik. Sattuneesta syystä emme kuitenkaan halunneet aiheuttaa harmaita hiuksia sen enempää Suomen kuin Norjankaan rajavartijoille, joten päätimme ajaa Kilpisjärvelle ja ylittää rajan sieltä suoraan Norjan puolelle. Matka-aikaa tämä reittivalinta kasvattaa noin kolmella tunnilla.

Yleisrajoitus on 80 km/h, ja nopeusrajoituksia noudatetaan säntillisemmin kuin Suomessa. Ajaminen kannattaa ottaa tosissaan, sillä Pohjois-Norjan tiet ovat metrin pari kapeampia kuin Suomessa. Teiden kunto on vaihteleva, joten reippaasta maavarasta ei todellakaan ole haittaa. Meidän ajamamme tiet olivat aina asfalttia, olkoonkin paikoin hyvin heikkokuntoista. Matti Grönroos on kirjoittanut erinomaisen Norja-FAQin, jossa teitä käsitellään kattavasti.

Perussääntö liikenteeseen: ole rauhallinen. Luvassa on lukuisia kohtaamisia rekkojen ja matkailuautojen kanssa, ja kohteliaisuus palkitaan lommottomalla autolla. Jouduimme peruuttamaan pidemmän matkan vain yhden kerran, kun Hummer täytti kummankin kaistan Amerikan eleganssilla. Silloin kun tiellä ei ole leveyttä kuin 1,5 autolle, löytyy muutaman sadan metrin välein M-kirjaimella merkittyjä levennyksiä.

Vuonojen läpi ajaminen on hidasta hommaa. Tätä nopeuttamaan on tehty siltoja sekä tunneleita, joista jälkimmäiset ovat paikoin jänniä. Leveämmät ja uudemmat tunnelit ovat hyvin valaistuja ja kaksikaistaisia (kaista per suunta), vanhemmat pimeitä, huonopohjaisia ja niillä mahtuu ajamaan vain yksi auto kerrallaan. Kiinnitä tällöin huomiota levennyksiin ja näytä vastaantulevalle autolle suuntamerkkiä kun jäät sellaiseen odottamaan.

Tietyt tieosuudet voi suorittaa lautassa matkaten. Meidän ajomatkojamme lautat eivät kuitenkaan olisi nopeuttaneet, joten tämä matkustusvaihtoehto jäi kokeilematta. Lauttoja käyttävän kannattaa asentaa puhelimeensa Troms Billett, jolla voi ostaa liput näppärästi ilman ihmiskontaktia. Samalla apsilla voi maksaa myös bussimatkat Tromssan ja Finnmarkin läänissä.

Retkeily Pohjois-Norjassa

Suunnittelimme retkeämme pitkin matkaa erinomaisella outtt-apsilla, jonka valikoimasta löytyvät retkeilykohteet reittiselostuksineen ja karttoineen. Verkkoyhteys toimii korkeammalla yleensä hyvin, joten käyttäjä voi nähdä sijaintinsa reitillä ihan metrilleen. Reittien suositusajat ja vaikeustaso ovat ulkoilevalle norjalaisella mitoitettuja, käytännössä reitit olivat meille kautta linjan vaikeampia kuin mitä reittiselostukset antoivat olettaa.

Norjassa on samankaltaiset jokamiehenoikeudet kuin Suomessa. Leiriytyä voi useimpiin paikkoihin, joilla sitä ei ole erityisesti kielletty. Maalaisjärkeä saa toki noudattaa. Emme omalla reissullamme leiriytyneet ulkona, mutta lue Laura Mustan kirjoittamat vinkit Norjassa vaeltamiseen, jos kaipaat omalle matkallesi lisätietoa leiriytymisestä.

Suunta on vuorille suuntautuvilla reiteillä pääsääntöisesti ylös ja alas, minkä luulisi olevan navigoinnin puolesta melko yksinkertaista, mutta sadan metrin korkeudessa lehtipuiden seassa, sumussa tai polun kadotessa märkään maastoon oma sijainti ei välttämättä ole aina itsestäänselvyys.

Jalkineet on syytä valita huolella. Pitäväpohjaiset vaelluskengät ovat paras valinta vuorille. Korkeavartisissa vaellussaappaissa ei tarvitse jännittää kivikoita, mutta kepeät polkujuoksutossut riittänevät useimpiin rinteisiin. Matkalla saattaa olla mutaa, hiekkaa, soraa, sekä pienempää ja suurempaa kivikkoa.

Vaikka teknistä kiipeämistä ei tarvitsisi tehdäkään, huipuille ei varsinaisesti kävellä. Reiteillä joutuu paikoin etenemään ns. nelivedolla ja rinteet ovat monesti niin jyrkkiä, että joitain osuuksia mahtuu kulkemaan vain yksi ihminen kerrallaan. Vuorelta pitää myös aina tulla alas, joten huolehdi nesteytyksestä ja välipaloista, jotta jaksat.

Kohti Lofootteja

Lähdimme liikkeelle Itä-Suomesta, jossa olimme viettäneet viikon mökkiloman kesäloman alkulämmittelynä. Päätimme jaksottaa pitkän ajomatkan kolmelle päivälle ja suuntasimme ensin Pelloon, seuraavaksi yöksi Norjan puolelle Sjøveganiin, ja kolmantena päivänä jatkoimme kohti varsinaista majapaikkaamme Lofooteilla.

Koska ajaminen on Norjassa hidasta, kannattaa sopivaa tukikohtaa hieman miettiä. Esimerkiksi Lofoottien lounaisesta nurkasta kestää ajaa viisi tuntia koilliskulmaan. Toki vaihtoehtona on matkailuvaunu tahi telttamajoitus, mikä vapauttaa ihmismielen turhan pedantista etukäteissuunnittelusta. Erinomainen park4night-palvelu auttaa löytämään sopivat yöpymispaikat autossaan tai autosta käsin yöpyvälle seikkailijalle. Lofooteilta löytyy toki myös laajoja leirintäalueita.

Meidän retkeilykonseptinamme oli kuitenkin tällä kertaa Airbnb-majapaikat ja päiväretket lähimaastoon. Tämä sopi erinomaisen hyvin norjalaiseen retkeilykulttuuriin, jossa suositaan puolen päivän mittaisia pistoja vuoristoon kevyet kantamukset selässä. Repussa kulkivat mukana vesi, eväät, kompassi ja fleece.

Lofooteilla yövyimme saariryhmän laitimmaisella Moskenesøyan saarella, Selfjordenin vuonolla, Fredvangin kylästä etelään. Tästä pisteestä oli sopivat ajomatkat Lofoottien lounaislaidalla sijaitseviin kohteisiin. Lähin kauppa löytyi 15 minuutin matkan päästä Rambergista, joka tuntui olevan myös surffaajien ja suppaajien suosiossa oleva tukikohta välinevuokraamoineen, leirintäalueineen ja pitkine uimarantoineen.

Himmeltinden

Loputtoman ajamisen jälkeen oli ihana päästä vihdoin liikkumaan. Valitsimme ensimmäiseksi retkeksemme kipuamisen Vestvagøyan saarella sijaitsevan Himmeltindenin huipulle. Vuori on saaren korkein ja nousee merenpinnasta 962 metriin. Polku lähtee merenpinnan tasosta, joten vertikaalia kertyy sen pari kilometriä. Suljettuamme lammashaan portin etenimme hyvin lyhyen hetken loivaa nousua, kunnes polku lähti suoraan kohti taivaita.

Pelin henki käy nopeasti selväksi: illalla ei todellakaan tarvitse tehdä kyykkyjä. Nousujohteinen polkumme loivenee 100 vertikaalimetrin jälkeen hieman. Etenemme jonkin matkaa korkeuskäyrää seuraten pienen lammen ja kosteikon laidassa, kunnes polku lähtee taas suoraan ylöspäin. Hien valuessa pitkän selkääni silmäilen Suunnostani, että olemme nousseet vasta 300 metriä. Jaloissa tuntuu jo nyt, mutta katsoessani takana avautuvaa maisemaa vaivat unohtuvat nopeasti. Lofootit aukeavat sinisen taivaan alla täydellisenä postikorttina. Meri jatkuu horisontissa loputtomiin ja vihreät rinteet asettuvat merta vasten kuin maalauksessa.

Loivan osuuden jälkeen suunta kääntyy jälleen suoraan kohti huippua. Viimeiset parisataa metriä ottavat todella voimille. Pidämme muutaman kymmenen vertikaalimetrin välein taukoja. Pian näemme huipun. Maasto muuttuu yhä suuremmiksi ja suuremmiksi kiviksi, ja viimeiset metrit etenemme käsillä itseämme tukien, kunnes tupsahdamme huipulla lounastaan nauttivien norjalaisten keskelle. Huh ja huh. Tasaamme hengitystä hetken ja etsimme sitten sopivan paikan lounastauolle.

Puolen tunnin tauon jälkeen lähdemme takaisin alaspäin. Tunnetusti suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu alas tullessa, kun kroppa on noususta väsynyt ja keskittyminen lauennut huiputuksen myötä. Homma on tietysti vasta puolessa välissä. Siinä missä nousu rasittaa enemmän kehoa, huomaan, että laskeutuminen rasittaa enemmän mieltä. Maa katoaa helposti pikkukivien alta ja jokaisen askelen kohdalla on oltava todella tarkkaavainen. Pääsemme kuitenkin turvallisesti alas, hikisinä mutta onnellisina. Huiputukseen meni kaiken kaikkiaan viisi tuntia.

Nusfjord

Suunnittelin Himmeltindeniltä palattuamme innolla uusia seikkailuja, kunnes aamun valjetessa huomaan, että alaraajojeni virkaa toimittavilla puupölkyillä ei ole mitään asiaa vuoristoon. Erityisesti laskeutuminen rasitti etureisiä ja nilkkoja niin paljon, että päätämme pitää lepopäivän.

Hitaan aamun jälkeen otamme suunnaksi Nusfjordin, pienen kalastajakylän viereisellä Flakstadøyan saarella. Idyllinen kylä on rakennettu poukamaan, jossa luonnon aallonmurtajat tarjoavat suojan niin ihmisille kuin lokeille, joiden pesät reunustavat kallioseinämää ja talojen seinustoja. Onneksi nämä lokit ovat kohteliaita, toisin kuin serkkunsa Kauppatorilla, eivätkä näytä hyökkäilevän ihmisten jäätelöiden kimppuun. Kävelemme ulkoilmamuseossa aikamme ja haemme sympaattisesta Hansines bakerista leipomuksen mukaamme. Paluumatkalla pysähdymme kuvaamaan pilviä, jotka laskeutuvat vuorilta kymmenen metrin korkeudelle roikkumaan. Ihmeellinen Norja.

Kvalvika

Majapaikkamme takana aukeaa Lofotoddenin kansallispuisto, joka on perustettu vuonna 2018 ja käsittää Moskenesøyan saaren karun länsilaidan. Asutus keskittyy itäpuolella oleviin suojaisiin vuonoihin, joista on suhteellisen lyhyt kävelymatka täysin luonnontilassa olevalle länsipuolelle. Valitsimme majapaikkamme alkujaan lähinnä Kvalvikan rannan läheisyyden vuoksi, jonne päätämme vihdoin suunnistaa.

Pakkaamme reput ja lähdemme suoriltaan kävelemään kohti Kvalvikaa, kiertäen rannan taakse jäävä Moltindenin vuoren sen länsipuolelta. Reitti osoittautuu erinomaiseksi vaihtoehdoksi turistien kansoittamille kulkuväylille. Emme kohtaa polulla ketään, ja loiva nousu antaa yhä kipeille jaloillemme lisää toipumisaikaa. Reitti etenee parin kilometrin verran matalassa puustossa, jossa oikealla puolellamme kohoaa Moltinden ja vasemmalle puolelle jää Markvatnetin järvi. Puusto muuttuu yhä karummaksi kivikoksi, kunnes pölähdämme Kvalvikan rantaan.

Kvalvika jakautuu oikeastaan kahdeksi rannaksi, sillä Moltindenin lounaisrinne laskee mereen rannan puolessa välissä. Lounaispuoli on hyvin hiljainen. Rantaan kävellessämme neljän hengen seurue kerää parhaillaan leiriään kasaan. Muutama lammas seurailee varjopaikoista saapumistamme pian vain meille varattuun paratiisiin.

Löydettyämme sopivan uppotukin lounaspaikaksi riisun saman tien vaatteet yltäni ja kävelen mereen. Kylmä, suolainen merivesi herättää uupuneen matkailijan mielen. Lokit pomppivat aallokossa kun sukellan kylmään Atlanttiin. Valkoinen hiekka, vihreät rinteet ja kiviset kallioseinämät näyttävät epätodelliselta. Tätä kannatti odottaa koko pitkä kevät.

Syötyämme lounasleivät jatkamme rannan toiselle puolelle. Siellä meitä vastassa onkin suurin osa Kvalvikan retkeilijöistä. Rinne on täynnä telttoja vieretysten, sillä alueella saa vapaasti yöpyä. Lapset kirmaavat meressä, tasainen muurahaisjono kiipeää rannan vieressä kohoavan Rytenin huipulle. Päätämme jättää tämän huiputuksen väliin ja palata takaisin Selfjordenin kotiimme jatkaaksemme seuraavana päivänä hyvissä voimissa kohti Senjaa.

Väljemmille vesille

Senjan saari sijaitsee Lofooteista koilliseen ja on Käsivarren matkailijalle suhteellisen nopeasti saavutettavissa: Kilpisjärveltä ajaa Finnsnesiin, Senjan suulla sijaitsevaan kaupunkiin, kahdessa ja puolessa tunnissa. Lofooteilta matka sen sijaan on pitkä. Matkamme halki saariryhmän kesti noin kahdeksan tuntia.

Senjan saaren sanotaan olevan kuin Norja pienoiskoossa. Saarella on niin vuonoja ja vuoristoylänköä kuin reheviä, vehreitä laaksoja. Senjalla on myös huomattavasti vähemmän turisteja kuin Lofooteilla. Ainakin vielä toistaiseksi.

Teemme ruokaostokset Finnsnesissä ja ylitämme Gisundetin salmen Senjalle. Ajamme saaren itärantaa pitkin majapaikkaamme Senjahopenin kylään. Airbnb-isäntämme luovuttaa meille avaimet ja ohjeistaa sijoittamaan auton portin pieleen, jotta viikonlopuksi saapuvat sukulaiset saavat omat kulkuneuvonsa samalle pihalle. Meille on varattu sympaattinen aamiaispöytä ulos ovemme viereen, ja ovelta on meren rantaan muutaman kymmenen metrin matka.

Rinteiden puolessä välissä roikkuva sumu hälvenee illan aikana ja paljastaa Seglan jylhän vuorenseinämän ikkunastamme avautuvassa maisemassa. Ei yhtään hullumpaa.

Senjan saarta ristiin rastiin

Seuraavana aamuna mietimme sopivia päiväretkikohteita. Suljemme pois pidemmän ajomatkan vaativat kohteet, mistä syystä emme suuntaa esimerkiksi Ånderdalenin kansallispuistoon Senjan eteläosassa. Kansallispuisto muodostaa laajan, vehreän keitaan järvineen kaikkineen, minne ehdottomasti haluan vielä jokin toinen kerta päästä patikoimaan.

Suhteellisen läheltä, viereisen vuonon itäpuolelta löytyy kuitenkin Rivenin vuori, joka kohoaa leppeät 389 metriä merenpinnasta. Pakkaamme jälleen reput ja ajamme noin puolen tunnin verran Senjahopenista itään. Reitin lähtöpiste on kahden tunnelin väliin jäävällä tieosuudella, Langvatnetin järven laidalla. Tien varresta löytyy useita paikkoja autolle.

Polkua on hankala löytää, ja ensimmäistä kertaa matkallamme puhelinkaan ei löydä verkkoa. Suunta on kuitenkin luonnollisesti ylöspäin, joten sinne siis. Noin sata metriä noustuamme löytyy niin verkko kuin polkukin. Kostea maasto oli piilottanut Lofoottien reitteihin verrattuna ilmeisimmin vähemmällä käytöllä olevan polun muutaman kymmenen metrin päähän silmiltämme. Etenemme loivaa rinnettä ja nousemme pari kertaa jyrkempiä osuuksia, kunnes olemmekin jo huipulla. Himmeltindenin jälkeen homma tuntui aikalailla lastenleikiltä, tosin prominenssiakin oli vain 230 metriä. Kirjoitamme nimemme huipun postilaatikossa lymyilevään kirjaan ja palaamme samaa reittiä takaisin.

Illalla käymme vielä tutustumassa viereisen Mefjordværin kylän rantaan, jonka hiidenkirnua Venäjältä lähtöisin olleet merenkävijät käyttivät suojanaan 1300-luvulla. Rinteessä tönöttää myös laavun norjalainen versio: virtaviivainen taukotupa tulisijoineen ja maisemaikkunoineen. Hieman on toisenlaiset näkymät täältä kuin suomalaiselle järvenselälle.

Paluumatkalla pysähdymme ihailemaan paikallisia pysähdyspaikkoja. Ersfjordin kultainen vessa ja Tungenesetin tien laidasta rantakiville laskeutuva, pieteetillä suunniteltu ramppi betoniperustuksineen tekevät vaikutuksen. Bergsbotnin hyppylauta tyhjyyteen on kuin päräyttäviä somekuvia varta vasten tehty. Norjan tielaitos osaa käyttää vuosibudjettinsa ilmeisen hyvin.

Hesten ja Segla

Edellisen päivän harmaus on uuteen aamuun herätessä tipotiessään. Aurinko paistaa jälleen siniseltä taivaalta ja lokit herättävät meidät kalanperkeistä tapellessaan. Arvomme hetken kiinnostavia vuoria, kunnes päädymme ikkunastamme näkyvään Hesteniin. Vuorelta avautuu vieressä seisovan Seglan luoteisrinne, ja Hestenille pitäisi olla hivenen helpompi kiivetä. Seglan reittikuvauksen varoitukset turistilaumoista kapealla harjanteella eivät myöskään erityisesti innosta. Hesten siis!

Ajamme naapurikylä Fjordgårdiin ja suoraan Google Mapsissa osoitettua Hesten trail headia kohti. Paikalle päästyämme huomaamme kuitenkin punaisella tussilla kirjoitetut kieltokyltit ja ohjauksen paikallisen montessorikoulun parkkipaikalle. Ajamme automme sinne, rekisteröidyn paikallisen parkkisovelluksen käyttäjäksi ja laitan auton parkkiin. Arvioimme huiputukseen menevän noin neljä tuntia, mikä kustantaa noin kympin verran eurorahaa. Samasta pisteestä lähtee myös Seglan reitti, joten porukkaa riittää. Kävelemme takaisin noin puolen kilometrin verran Hestenin polun alkuun.

Tällä kertaa kävely lähtee huomattavasti Himmeltindeniä kevyemmissä merkeissä, tosin paikalliset paarmat aiheuttavat hieman kiroilua. Muutaman sadan metrin korkeudessa öttiäiset katoavat ja nousemme tasaista tahtia vuoren harjannetta kohti.

Norjalainen ulkoilukulttuuri on tosiaankin hyvin erilainen kuin kotomaamme eräily. Paikalliset tekevät nopeita pistoja huipulle ja sieltä takaisin. Himmeltindenillä ihailimme vanhempaa herraa, joka liikkui rauhallisesti farkuissa, pikeepaidassa ja kauppakassi toisessa kädessään. Reiteillä kiipeilevät niin urheilulliset nuoret nopeat lasit silmillään kuin perheet eri ikäisine lapsineen. Taaperot kulkevat kätevästi kantorepussa ja kävelemään kykenevät lapset liikkuvat jo ihan omatoimisesti vaikeassakin maastossa. Siinä missä Lapin reissut tuottavat monta perättäistä päivää jatkuvan fyysisen rasituksen myötä endorfiineja kehoon, Norjan nopeat repäisyt toimivat kyllä nekin. Huipulle pääseminen tuntuu jotenkin itsestäänselvästi upealta saavutukselta, joka tosin myös hälvenee hivenen nopeammin kuin pitkän vaelluksen mukanaan tuoma seesteinen tunnelma.

Harjanteelta jatkamme vielä jyrkemmän osuuden kohti länsilaidassa siintävää huippua kohti. Harjanne jatkuu oikealla puolellamme, vasemmalta on muutaman kymmenen metrin pudotus kivikkoon. Kapealla rinteellä mahtuu kulkemaan vain yksi kerrallaan ja viimeiset metrit nousemme nelivedolla huipulle. Edessämme aukeaa esteetön näkymä Seglan pystysuoraan rinteeseen. Pidämme ansaitun evästauon.

Lopuksi

Seuraavana aamuna pakkaamme kimpsut ja kampsut autoon ja suuntaamme takaisin kohti Kilpisjärveä. Mitä jäi mieleen runsaan viikon mittaisesta matkasta Pohjois-Norjaan?

Automatkat ovat pitkiä. Majapaikkaa on syytä miettiä huolella ja ehkä niin, että viettää rauhassa kolme-neljä päivää yhdessä pisteessä, josta käsin tekee retkiä ja sitten suuntaa seuraavaan paikkaan. Matkailuauto toimisi erinomaisen hyvin laajalla alueella matkaillessa, ja kuukausi Pohjois-Norjaa ristiin rastiin antaisi jo kattavamman kuvan alueen ulkoilumahdollisuuksista. Mielelläni olisin myös tehnyt pitemmän yön yli -retken johonkin kohteeseen.

Vuoristoisen maan perusluonteesta johtuen tasainen tila on aikalailla joka paikassa kortilla, minkä johdosta auton parkkeeraaminen retkeilyreitille lähdettäessä ei ole automaattisesti helppoa. Porukkaa on kuin Nuuksiossa koronakeväänä, ja tienvarsipysäköinnit ovat monesti todella tukossa. Levennyksiä ei pidä ottaa pysäköintipaikaksi, sillä tämä voi aiheuttaa pahimmillaan vaaratilanteita normaalille liikenteelle.

Monille reiteille voi lähteä vaihtoehtoisista pisteistä. Kvalvikan rantaan pääsee nopeimmin parin kilometrin patikoinnilla, jos auton jättää Fredvangista etelään menevän tien laitaan. Pysäköintipaikat olivat kuitenkin olleet jokainen päivä kyseistä tietä ajaessamme aivan täynnä. Karttaa kannattaa rauhassa katsella ja miettiä sopivaa lähtöpistettä reitille. Kotimaassakin käyttämääni Topo Maps -sovellukseen saa Norjan Kartverketin viralliset maastokartat.

Teksti ja valokuvat: Mika Puskala

Instagram-tilini löydät osoitteesta instagram.com/supermiqa

2 replies
  1. Henrik
    Henrik says:

    Tuolle Kvalvikan lyhyelle reitille pääsee myös vanhan koulun parkkipaikalta operoivan sähköbussin kyydissä (50kr/suunta/hlö). Bussi operoi elokuulle saakka tai niin kauan kuin turisteja riittää. Koulun parkkis on ilmainen. Iso suositus kuitenkin pidemmälle, noin 4,5km reitille joka on sama nousu kuin Rytenille. Tämä mentiin rinkkojen ja teltan kanssa, ihan oli käveltävää ja noin kaksi tuntia meni. Takaisin sitten tuota noin 2km lyhyttä polkua ja bussilla takaisin autolle.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.