Sumuinen vuori ja aurinkoinen ranta – päiväretki Rytenin laelle ja Kvalvikan hiekkarannalle Lofooteilla

Pysäköimme auton Fredvangin kylässä sijaitsevalle parkkipaikalle. Olimme saapuneet aikaisin. Lähdimme kävelemään hieman yli yhdeksän aikaan aamulla, kun sää oli viileä ja pilvinen. Kevyt tuuli teki aamusta täydellisen vuoriretkelle: kapuaisimme 540 metrin korkeuteen Rytenin huipulle.

Kohde kartalla

Heti alussa, kun kävelimme suon yli, meidän piti tottua norjalaisten pitkospuihin. Pitkospuiden päällä oli kapeammat, poikkisuuntaiset palkit. Niiden välinen etäisyys oli vain hieman pidempi kuin vaelluskenkieni pituus. Aluksi minulla oli vaikeuksia kävellä näillä pitkospuilla. Melkein aina, tai ainakin joka toisella askeleella, astuin poikittaisen palkin päälle. Menoni oli mukavampaa, kun keskityin astumaan niiden väliin. Kävellessäni mietin, miksi levyt olivat pitkospuiden päällä. Päättelin, että ne antaisivat pitoa märällä ja jäisellä kelillä. Nyt sää oli kuitenkin kuiva, ja ne olivat ärsyttäviä.

Suon jälkeen oli loiva nousu. Oli aika herätellä jalkamme. Polku oli selkeä ja hyvin kulunut. Nousun päättyessä maa muuttui tasanteeksi kauniine lampineen. Sieltä näimme kauas lahden yli aina merelle asti. Viileä tuuli puhalsi laakson läpi ja tasanteen yli, joten jatkoimme matkaamme lyhyen kuvaus- ja katselutauon jälkeen. Nousimme lammen rannasta, kun polku yhtäkkiä haarautui kahteen suuntaan melkein häviten saman tien. Edessämme oli matala jyrkänne. Yksi polku vei vasemmalle ja päättyi melkein heti. Toinen kulki oikealle ja näytti jatkuvan reunan yli. Valitsin oikeanpuoleisen polun. Kulman takaa ilmestyi kapea rotko. Ketju roikkui rotkon seinällä auttaen kävelijöitä, mutta minulle oli helpompaa käyttää käsiä kiipeämiseen.

Rotkon päässä edessämme avautui sumuinen maisema. Polku jatkui loivasti ja mukavasti ylöspäin. Pilvet peittivät Rytenin täysin edessämme, mutta taaksemme aukeni upea näkymä lampineen, merineen ja vuorineen. Toinen lampi tuli näkyviin, ja yksi polku lähti vasemmalle kohti lampea. Iso kivi oli merkitty valkoisin viitoin ja mustin kirjaimin ohjaamaan ”Kvalvikaan”. Jatkoimme kuitenkin suoraan kohti Rytenin huippua.

Aurinko paistoi ajoittain kiivetessämme. Pikkuhiljaa nousimme yhä ylemmäs, ja turkoosi Jäämeri tuli näkyviin. Terävät vuorenhuiput nousivat suorina, ylpeinä ja uhkaavina merestä. Pilvet liikkuivat niiden yllä, toisinaan peittäen ne kokonaan. Ehkä pilvet siirtyisivät pian, ja saisimme nauttia upeasta näkymästä Rytenin huipulta.

Noustuamme vielä korkeammalle, avautui upea näkymä Kvalvikan hiekkarannoille. Turkoosi Jäämeren vesi vyöryi valkoisine aaltoineen. Vuoret kohosivat jyrkästi myös rannasta.

Kun katsoin taaksepäin, tuuli toi mukanaan matalampia, harmaampia pilviä. Pilvet melkein koskettivat vuoren lammen pintaa. Sää näytti huononevan nopeasti.

Pian, kun jatkoimme matkaamme, pilvet ympäröivät meidät ja peittivät maiseman. Kävelimme loppumatkan sumussa. Polku ja vuoren seinämän reuna erottuivat kuitenkin hyvin. Kvalvikan ranta, meri ja vuoret katosivat sumun taakse.

Lopulta saavutimme Rytenin näköalakiven. Selkeällä säällä siitä olisi varmasti ollut upeat näkymät, mutta me näimme vain vilauksia merestä ja vaaleasta hiekkarannasta pilvien liidellessä ohitse.

Kylmä tuuli tuntui pääsevän läpi, vaikka meillä oli tuulenpitävät takit päällämme. Tuntui myös, että nälkä saapui tuulen mukana. Huomattuamme kaksi ihmistä kivimuodostelman suojassa päätimme mennä samaan paikkaan syömään eväitä ja odottamaan toiveikkaasti pilvien hajaantumista.  Siellä tuulen suojassa oli lämmin ja mukava, mutta upeasta näköalasta oli puutetta.

Pilvet pysyivät itsepintaisesti Rytenin yllä, ja lounaan aikana päätimme jatkaa matkaa Rytenin huipulle. Kävelimme sakeassa sumussa. Vuoren reuna erottui, mutta muuta emme nähneet – emme tienneet, kuinka korkealla olimme tai kuinka jyrkästi Rytenin seinämä laski mereen. Jossain alhaalla oli Jäämeri.

Sumun keskeltä ilmestyi kivikasa. Olimmeko nyt Rytenin huipulla? Maasto laski joka suuntaan, ja erityisen jyrkästi meren suuntaan. Tarkistin sijainnin puhelimestani. Kyllä, olimme 540 metrin korkeudessa merenpinnasta, vaikka meri ei näkynyt lainkaan harmaan sumun ollessa niin tiheä. Harmaus ympäröi meidät, ja ainoastaan vihreä ruoho ja valkoiset ruohokanukan mättäät rikkoivat yksitoikkoisen maiseman.

Suuntasimme takaisin näköalakivelle. Pilvet verhosivat maiseman yhä. Kului aikaa jutellessamme suomalaisen pariskunnan kanssa, mutta pilvet eivät näyttäneet haluavan siirtyä pois. Hetkellisesti pilvien ohentuessa saimme vilauksen upeasta maisemasta, ennen kuin tuuli toi mukanaan lisää pilviä peittämään sen jälleen.

Luovutimme ja laskeuduimme alas polkua pitkin. Pilvet ohentuivat laskeutuessamme. Välillä aurinko paistoi. Keltamatot kasvoivat siellä täällä, tuoden kirkkaankeltaisia läiskiä harmaanvihreään maisemaan.

Sääolosuhteet vaihtuivat jatkuvasti. Tuulen mukana kulkevat pilvet tulivat ja menivät. Maisema ja muut retkeilijät katosivat ja ilmestyivät uudelleen. Päätimme istahtaa sopivaan paikkaan nauttimaan muuttuvasta näkymästä kahvia juoden. Vähitellen meri ja Kvalvikan rannat tulivat näkyviin, kun pilvet kohosivat vuorten yläpuolelle.

Kjerringanin 600 metrin korkea terävä huippu ilmaantui pilvien läpi, katosi jälleen pilven taakse ja sitten ilmestyi uudelleen. Pilvet leijuivat vuoren puolivälissä, pyörivät ylös peittämään huipun uudelleen. Pilvien liikkeet lumosivat ja viihdyttivät meitä. Meillä ei ollut kiire mihinkään.

Auringonpaisteessa jatkoimme matkaamme kohti risteystä, josta laskeuduimme alas Kvalvikaan vievälle polulle. Pilvet ohentuivat ja haihtuivat, ja aurinko paistoi entistä enemmän. Risteyksessä käännyimme oikealle ja seurasimme polkua kohti merta. Aluksi polku oli mukava ja loiva, mutta sitten tulivat norjalaiset pitkospuut. Keskitin huomioni tasaiseen askellukseen ja löysin hyvän kävelyrytmin.

Viimein pitkospuut päättyivät, ja heti sen jälkeen reitti näytti päättyvän kivikenttään. Jossakin suurten kivien lomassa piileskeli polku. Muistin Luostotunturin rakkakivikot ja miten ne rasittivat jalkojani. Onneksi minulla oli vain 10 kiloa painava kamerareppu selässäni eikä 22 kilon rinkkaa. Silti eteneminen kivikoiden välissä ja yli oli hidasta. Vauhtimme oli hidas, mutta etenimme koko ajan.

Viimein kivet loppuivat, ja kuiva pölyinen polku jatkui rannalle. Jyrkällä rinteellä piti jalkoja jarruttaa jatkuvasti. Polvet ja pohkeet valittivät jatkuvasta jännityksestä, kunnes astuimme tasaiselle merenrannalle. Lasku oli raskas, raskaampi kuin olimme odottaneet.

Turkoosi meri ja sininen taivas toivottivat meidät tervetulleeksi meren tasolle. Taivaalla liiteli vain muutama pilvi. Aallot murtuivat iloisesti ja tasaisesti rantaan. Istuimme kivellä, otimme kengät pois ja venyttelimme rasittuneita jalkojamme. Aurinko lämmitti rannalla, joka oli suojassa tuulelta. Juodessamme loppuun kahvimme mietimme uimista. Meri ja sen aallot houkuttelivat meitä sukeltamaan ja virkistäytymään niiden syliin. Meillä oli uimapuvut mukana, joten olisi ollut sääli olla käyttämättä niitä.

Päätimme mennä veteen. Kun oli vuoroni, kävelin ripeästi. Vesi oli kylmää, jopa jäätävän kylmää. Näin hienon aallon lähestyvän. Kävelin syvemmälle, ja juuri oikealla hetkellä käänsin selkäni aaltoa kohti ja sukelsin sen läpi. Se oli virkistävää ja jääkylmää. Uin lyhyen matkan, nousin ja kävelin takaisin lämmittelemään auringossa.

Aallot kasvoivat, ja nousuvesi näytti kääntyvän laskuvedeksi. Tuuli voimistui ja puhalsi vettä aaltojen harjoilta. Rytenin jyrkänteen päällä oli enää vain hattarapilvien rippeitä, mutta ehkä niitä oli enemmän sen takana.

Ennen kuin paleltuisimme, laitoimme kengät takaisin ja tarkastelimme reittiä. Tiesimme, että meidän tulisi kiivetä samaa reittiä takaisin autollemme. Vaihtoehtoja ei ollut.

Nousu oli helpompaa kuin lasku. Löysimme reitin kivikoiden läpi helpommin kuin alaspäin mennessämme, ja yllättävän nopeasti saavuimme pitkospuiden alkuun.

Pilvet ja sumu toivottivat meidät tervetulleeksi laaksoon, ja pian olimmekin taas sumun ympäröiminä. Aurinkoinen ranta oli tehnyt sumusta tuntuvasti kylmempää kuin aamulla.

Pian saavuimme risteykseen, josta käännyimme oikealle kohti Fredvangia. Tuuli oli voimistunut, ja pilvet liikkuivat nopeasti yllämme. Välillä olimme pilvien sisällä, välillä auringonpaisteessa ja välillä taivas oli kokonaan pilvessä.

Kävelimme suoraan eteenpäin, ja pian nousun jälkeen näimme meren edessämme, vaikka pilvet peittivät muut maisemat. Sitten tumma, teräväpiikkinen muoto ilmestyi pilvikerroksen yläpuolelle, melkein kuin lohikäärmeen selkä. Mietin, oliko siellä valtava lohikäärme nukkumassa vai olimmeko astuneet toiseen mystiseen ja sumuiseen maailmaan? Mielikuvitukseni laukkasi kuvitellessani sumun peittämää vuoriston maailmaa, jossa myyttiset olennot asustivat.

Saavuimme jälleen kapeaan rotkoon, joka oli jäänyt piiloon aamulla noustessamme. Loppu alamäki oli melko helppoa, onneksi, sillä jalat olivat väsyneet.

Useiden tuntien ja kilometrien jälkeen saavuimme viimein autollemme. Parkkipaikalla maksoin pysäköinnin, mikä ilahdutti paikan omistajaa. Myöhemmin tarkistin kuvien tiedot ja huomasin, että retkemme oli kestänyt noin yhdeksän tuntia. Mittasin myös vaelluksemme pituuden, joka oli noin 12 kilometriä ylös ja alas. Nautimme jokaisesta hetkestä.