Hiljainen retki tunturiin, jossa hanki narisee jalkojen alla ja kuu valvoo erämaata

Erämaata halkova maantie oli äänetön. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei ketään näkynyt missään. Niin kauas kuin korva kantoi, ei mitään kuulunut.

Tien yllä etelän suunnassa kajasti tulipunainen aurinko, läpitunkeva valo, joka vasta päiviä aiemmin oli noussut talvilevoltaan Lapin maata jälleen valaisemaan. Tien yllä pohjoisessa oli kuu hämmentävän suurena, vaaleanpunaisena ja tyynenä.

Auringon hätäisyyden saattoi aistia – tiesin, että se olisi näkyvissä vain hetken.

Kuu oli rauhallinen. Sillä ei ollut kiire minnekään. Siitä sain itselleni seuralaisen, kun suuntasin ylös tunturiin puolilta päivin.

Pakersin lumikengät jalkaan ja säädin sauvat sopiviin mittoihin. Nousin ensin tietä vierustavalle korkealle penkalle. Penkka kantaa aina. Se on kovaa, tiivistä lunta. Vasta sen tuolla puolen selviää, millainen hankikanto oikeasti vallitsee.

Korvat täyttyivät lumen narinasta, kun askelsin ylös rinnettä. Lämmin tuli nopeasti. Reitti oli tuttu, olin kulkenut siitä jo niin monesti aiemmin, etten edes muista.

Maailma ympärillä oli kuin pysähtynyt, lintukaan ei lentänyt missään. Hanki kantoi melko hyvin. Upottihan se viitisentoista senttiä, mutta tuon viidentoista sentin alla oli vielä ainakin yli puoli metriä lunta, joka ei nyt ollut minun huoleni.

Iloitsin. Minulle lumihanki on yleensä este. Nyt pääsin jälleen kulkemaan siitä huolimatta, kantavan hangen ja lumikenkien ansiosta. Tästä tulisi hyvä kevät.

Pysähdyin monta kertaa katselemaan kuuta ja erämaata. Muutamia päiviä aiemmin oli Lapin ylle saapunut suoja, ja sitä saattelemassa ollut kova tuuli oli riisunut metsien puut lumesta. Joidenkin puiden harteille oli jäänyt suuria lumipaakkuja muun metsän ollessa lumesta vapaa. Nämä paakut näkyivät valkoisina pisteinä kauas tummissa metsissä.

Tunsin kevään sydämessäni.

Mitä ylemmäs rinnettä nousin, sitä paremmin hanki kantoi. Kaipa talven viimat olivat muokanneet harvapuisen rinteen lumikerroksesta kovemman ja tiiviimmän kuin alempana metsässä.

Hankikanto on niin kovin vaihtelevaa. Joku saattaa aina välillä kysyä minulta: Joko Lapissa hanki kantaa? Siihen on mahdotonta vastata. Useimmiten tilanne elää niin, että jopa yhden ja saman retken varrella hanki saattaa yhdessä kohtaa kantaa kuin ajatus, ja toisessa kohtaa se antaakin periksi niin, että huolettomampi kulkija on herkästi rähmällään lumessa.

Siksi minulla on lumikenkäillessä aina sauvat. Niistä on paljon iloa jos pyllähdys meinaa tapahtua. Kädellä kun ei välttämättä saa tukea parhaimmillaan lähes metrisestä hangesta, joka upottaa usein pohjaan saakka.

Saavuin rinteen otsalle ja näin auringon. Päätin, että tässä pidän tauon.

Join vettä ja katselin maisemaa hiljaisuudessa. Tuulenvirettäkään ei ilmassa liikkunut, eikä lintua kuulunut, eikä poronkellon kilkatusta. Toisaalla kuu, toisaalla aurinko, kaikkialla ympärillä erämaa. Minulla oli lämmin ja mukava. Kiinnitin kameran maasta törröttäneeseen kuolleeseen puunkäkkärään ja otin kuvan muistoksi hetkestä.

Vettä kunnolla juotuani, maiseman voimaa itseeni imettyäni ja hiljalleen lähenevää kevättä tarpeeksi ajateltuani havahduin siihen, että aurinko oli alkanut painua takaisin mailleen. Lähdin seurailemaan omia jälkiäni takaisin kohti maantietä. Paluumatkalla edelläni oli pilvi, joka oli varmaankin jonkinlainen helmiäispilven sukulainen. Toisin kuin kamerani, silmäni erottivat pilvestä kuin sateenkaaren värejä, ja pilvi näytti lähes loistavan alati tummenevaa sinistä taivasta vasten.

Retkivuoteni oli näin alkanut täydellisellä retkellä eräässä rakkaimmista retkipaikoistani.

Tämä kertomus sijoittuu Puljutunturille.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.