Hanami-retki lehtometsään: ajatuksia kevätkukkien katseluun ja arvostukseen

Japanista monille suomalaisillekin tutuksi tullut termi ’hanami’ yhdistetään usein kirsikankukkien ihailuun, mutta sanalla tarkoitetaan yleisesti kukkien katselemista ja arvostamista. Meillä Suomessakin on siellä täällä kirsikkapuita ja -puistoja, joiden kukinta on mahtava näky, mutta nopeasti ohi. Hieman pidemmän aikaikkunan kukkien ihailuun tarjoavat kevätkukkametsät, kuten monet jalopuulehdot, joissa kukkamatot levittäytyvät tähän aikaan vuodesta uskomattoman kauniina. Tein viikonloppuna kevätkukkaretken vanhempieni kanssa kotikaupungissamme Salossa. Mieleni kävi läpi ja havaitsi monia pieniä asioita, jotka rakentavat tällaisesta pienestä retkestä suuren.

Kuvat ovat Vaisakon lehdosta Salosta.

Tietoinen ihailu

Olen töideni puolesta saanut lukea tutkimuksesta, jonka mukaan luonnon yksityiskohtien tietoinen ihaileminen vahvistaa luonnon hyvää tekeviä vaikutuksia entisestään. Luonnon pientenkin ihmeiden äärelle pysähtyminen auttaa näkemään ihmeellisyyttä ja kauneutta aina vain lisää, ja lisäksi se auttaa laittamaan asioita perspektiiviin: ihminen saa kokea olevansa osa jotain suurta ja kaunista, luonnon monimuotoisuutta. Mutta kuinka usein me silti vain kävelemme tai hölkkäämme metsäpolkua pitkin katsomatta oikein mitään, keskittymättä mihinkään? Hanami antaa täydellisen syyn ja harjoituksen luonnossa hitailuun. Hiiteen syke- ja askelmittarit!

Tällä metsäkävelyllä annoin katseeni kiertää vanhojen tammien syvissä urissa, valko- ja keltavuokkojen kukinnoissa, kimalaisten pörröisissä pyllyissä ja pähkinäpensaiden nuorten lehtien vihreydessä. Kevätretki hidastui kävelemisestä elämykseksi ja samalla syntyi uusi ihana muisto, jonka sain jakaa rakkaiden isän ja äidin kanssa. Tällaisia hetkiä ei elämässä voi koskaan olla liikaa.

Aistien herättely – ja muutaman muistonkin

Talven värittömyyden jälkeen kukkea lehto on kuin hunajaista shokkihoitoa kesäihmisen katseelle. Jos aivot voisivat kehrätä, omani olisivat hyrränneet kuin sohvan lämpöön käpertynyt kissa. Talvisen harmauden 50 sävyä ovat vaihtuneet 50 vihreän eri sävyyn, ja päälle tulevat keltaiset, violetit, purppurat ja siniset kukat. Mutta antaa kevätlehto muutakin. Kuuntelin rantaan lyöviä itämeren aaltoja, lokkeja, rastaita ja peipposen kevätlaulua. Kuulin äidin rentoutumisen, kun hän pysähtyi sulkemaan silmät ja hengittämään syvään tammi- ja lehmusmetsän kevätilmaa. Kuuntelin isän muistoja siitä, kuinka kerran meloimme kanootilla lehdon edustalla ja näimme vesiliskoja, kun olin pieni lapsi. Haistoin meren tuoksun sekoittuneena kukkien aromeihin. Ihailin ketunleipien herkän valkeita kukkia ja muistin elävästi, miltä niiden lehdet maistuvat. Suuhun tulvahti sylkeä pelkästä ajatuksesta. Kerran mukulana tungin ketunleipiä suuhun koko kourallisen – ei mikään ihana makuelämys, mutta hauska lapsuusmuisto kuitenkin.

Kukkien varjelu

Tämä on ehkä tärkein muistutus, ja se on helppo unohtaa innostuksen hetkellä: metsässä kukat ovat siellä, missä niiden kuuluu olla. Niitä ei tarvitse poimia, nyppiä tai siirtää, eikä niitä tule talloa täydellisen valokuvan saamiseksi. Valkovuokko, sinivuokko, kevätlinnunsilmä, mukulaleinikki ja muut metsänpohjan ihanuudet ovat herkkiä ja arvokkaita kaunottaria juuri siinä, missä ne kasvavat, ja kun pysymme valmiilla polulla, kukat polun ympärillä saavat kasvaa kauniisti katkomatta niskojaan kenkiemme alla. Kevätkukkametsät ovat suosittuja kävelykohteita, ja jos kaikki poikkeaisivat polulta, ei pian olisi enää mitään ihasteltavaa jäljellä – vain tallottu, surullinen tanner.

Ihailin eheitä, laajoja kukkamattoja ja niitä halkovaa selkeää polkua, jolla ihmiset jäljistä päätellen ovat hyvin pysytelleet. Yhtään roskaakaan en löytänyt, en edes tupakan tumppia. Siisteydestä tuli todella hyvä mieli.

Maassa on muutakin varjeltavaa elämää

Meidän retkiseurueeseemme ei kuulunut lemmikkejä, mutta meitä vastaan tuli parikin seuruetta koirien kanssa. Tunsin huojennusta metsän eläinten puolesta nähdessäni koirien olevan hihnassa. Lehdon pohjalla ja pensaiden juurella voi pesiä lintuja, kuten pikkuisia pajulintuja, hauskan näköisiä lehtokurppia tai nappisilmäisiä pyitä, ja maa saattaa olla täynnä muitakin pieniä olentoja, jotka ovat osa sitä samaa ekosysteemiä, jota olemme ihailemassa. Ihmisten lemmikit, niin suloisia ja rakkaita kuin omistajilleen ovatkin, eivät kuulu siihen ekosysteemiin, vaan voivat täysin viattomastikin aiheuttaa isoa harmia vaikkapa juuri linnuille. Niinpä on mahtavaa, että ne pidetään hihnassa ja annetaan näin luonnolle rauha.

Hyönteisten arvostus

Hyönteiset ja kevätkukat tarvitsevat toisiaan, ja suojellussa metsässä molempien lajikirjo voi olla laaja. Katselin ohi liihottavia perhosia ja kukkien parissa hyöriviä kimalaisia rakkaudella. Vanha metsä on osoitus siitä, kuinka pieninkin eliö voi olla kriittisen tärkeä tasapainon ja kukoistuksen osanen. Eikä näissä pikkuisissa kyse ole edes pelkästään hyönteisistä: on jotain rauhoittavaa ja kaunista siinäkin, kun saa katsella lahopuun kylkeen kasvaneita kääpiä ja pohtia, kuinka ne hitaasti ja rauhassa lahottavat puuta ja luovat elinalustaa lukemattomille muille eliöille.

”Nature does not hurry, yet everything is accomplished.”

Lao Tzu

En halua rasittaa metsän ekosysteemiä sen enempää kuin omia keuhkojanikaan hermomyrkyillä, joita myydään itikkakarkottimiksi. Tähän aikaan vuodesta ei hyttysiä vielä näkynyt, mutta kun ne ilmestyvät, niiltä voi suojautua myrkyttä pitkillä hihoilla ja lahkeilla – se on samalla hyvä suoja punkkeja vastaan, kaikki voittavat.

Vuorokaudenaikojen kirjo

Olimme ajoittaneet retkemme keskipäivään, jotta kukat olisivat täysin hereillä. Se oli hyvä valinta! Valko- ja keltavuokkojen meri lainehti uhkeana kaikkiin ilmansuuntiin, ja kukat olivat apposen ammollaan kohti korkealla taivaalla lämmittävästi paistavaa toukokuun aurinkoa. Kuitenkin olen kulkenut tässä samassa lehdossa joskus myös iltahämärän aikaan, ja tunnelma on ollut eri lailla taianomainen. Lokkien, tuulen ja aaltojen äänimaailma on vaihtunut lehtopöllön ja mustarastaan lauluun, ja uinuvien kukkien tilalla huomio on kiinnittynyt jättimäisten tammien hahmoihin tai kauriin askeleen kahahdukseen hämärtyvässä metsässä. Aamuretkille olen aivan liian uninen, mutta olisi ihana tulla tänne myös aamuyöllä näkemään, kuinka lehto kukkineen herää uuteen päivään. Tähän aikaan vuodesta eri vuorokaudenajat ovat jokainen niin persoonallisia.

Luontosuhdeoppi eri sukupolvilta

Lapset ovat mahtavia luonnon ihastelijoita: he kyykistyvät heti, kysyvät kaiken ja löytävät asioita, joista aikuinen kulkisi helposti ohi. Minulla ei ole omia lapsia, mutta olen koittanut pitää oman sisäisen lapseni voimissaan antamalla luonnossa paljon tilaa ja aikaa ihmettelylle ja pysähtymiselle. Valokuvausharrastus on hyvä apu tässä, sillä se opettaa näkemään paljon kaikkea kaunista, suurta ja pientä.

Vaikka olimme liikkeellä kolmistaan vanhempieni kanssa – samojen ihmisten, jotka ovat tukeneet luontosuhteeni vahvaa kehittymistä jo vauvasta alkaen ja joiden pelkkä mukanaolo lisäsi onnellisuuskertoimiani huomattavasti – meillä kellään ei ollut aikataulua. Kuljimme hitaasti, pysähtelimme, fiilistelimme ja ihailimme ja muistelimme mukavia. Tunsin valtavaa kiitollisuutta siitä, että vaikka vanhemmillani on jo kosolti ikää, he pystyivät ja jaksoivat hyvin kulkea tämän reitin kanssani. Helppoja ja esteettömiä luontoreittejä tarvitaan kipeästi, sillä suuret ikäluokat eivät tästä enää nuorru, mutta luontoon pääseminen edistää heidän hyvinvointiaan ihan siinä missä kaikkien muidenkin.

Opi tunnistamaan ainakin nämä 10 kevätkukkaa!