Astetta hankalampi Ahmankierros toukokuisella Syötteellä

Rovaniemellä on ollut keväinen keli, jee! Lisääntynyt valon määrä on virkistänyt aivojani siinä määrin, että nyt on hyvä hetki muistella menneitä aikoja. Tässä jutussa palataan viime vuoteen, kun päätimme lähteä Syötteelle pariksi yöksi. Lumet olivat juuri sulaneet. Ajateltiin, että mennään ainakin Ahmankierros ja jotain muutakin, jos on aikaa. Ahmankierroksen pituus kun on 17 km, mikä on aika lyhyt, jos reissussa on takoitus olla kaksi yötä.

Lähdimme aamulla hyvissä ajoin ajelemaan ja löysimme helposti luontokeskuksen, jonka pihaan jätimme auton. Ajatuksena oli käydä ensin vierailemassa keskuksessa, mutta se olikin suljettu. Ei kai siinä sitten auta muu, kun lähteä kävelemään.

Reitin alussa kannattaa tarkistaa kunnolla, että lähtee seuraamaan oikeaa, keltaisin merkein merkittyä reittiä. Meille nimittäin meinasi käydä tämä virhe, eli lähdimme tietenkin jollekin talvireitille, mutta vastaan tuli erittäin märkä suo ja tuumasimme, että ei kai se tänne voi oikeasti mennä. Oikea reitti löytyi lopulta.

Annintuvalla pysähdyimme nopeasti, lähinnä parantelemaan rinkkojen säätöjä. Siitä lähdimme kohti Koiratupaa. Oikeastihan tämä reitti kuuluisi vissiin mennä Ylpiätuvan kautta, mutta jostain syystä (jota en muista) päätimme mennä tätä kautta.

Kun ensimmäiset pitkospuut tulivat vastaan, yllätyimme. Vanhat pitkokset oli paikoin revitty pois ja uudet vielä odottelivat asennusta, eli olivat vain lautakasoja. Luontoon.fi-sivulla sanottiin kyllä, että kierros suljetaan kesän 2018 ajaksi huoltotöiden vuoksi, mutta nythän on vasta kevät, vai mitä? Ilmeisesti tämmöisissä kansallispuistotiedotteissa kuitenkin tunnetaan vain kaksi vuodenaikaa. Tästähän tuleekin mielenkiintoista, tasapainotella pitkosten jäännöksillä, juuri silloin kun maa niiden alla on märimmillään. Nyttemmin korjaustyöt on tietenkin saatu jo valmiiksi, joten tänä keväänä reissuun lähtevät pääsevät meitä helpommalla.

Polku kulki välillä kuusikossa, välillä suolla. Suo-osuudet olivat pitkosten silloisen tilan takia haastavia, nyt olisi ollut kiva omistaa vaellussauvat. Mike päättikin sankarillisesti veistää minulle sellaisen löytämästään karahkasta.

Metsäosuuksia oli mukava kulkea. Vanhat suuret kuuset tuntuivat suojaisilta, ja sulamisvedet olivat tehneet kauniita pikku puroja joka paikkaan.

Illasta saavuimme Ahmatuvalle. Se oli hieman hienompi kuin osasin odottaa, itse asiassa hienoin autiotupa, jonka olen nähnyt. Se oli suuri: siinä oli sekä autio- että varaustuvat samassa pömpelissä. Talvella rakennuksessa toimii myös latukahvila. Me menimme autiopuolelle ja saimme olla siellä keskenämme. Eipä ihme, kun kerran kuljimme huoltotöiden ajaksi suljetulla reitillä.

Aamulla lähdimme kohti Ahmavaaraa. Rinnettä noustessa pääsisimme eroon soista, ja kulkemisen piti olla helpompaa. No, pitkoksilla ei tarvinnut tasapainotella, mutta polulle oli kaatunut todella paljon puita, ja kulkemisemme oli semmoista ryteikköjen kautta kiemurtelua. Olin päättänyt aamulla nerokkaasti vetää jalkaani juoksutrikoot. Ne ovat kyllä joustavat ja hengittävät, mutta polulta poiketessa kenkäni täyttyivät havunneulastista ja muusta roskasta. Leveälahkeisemmat housut olisivat estäneet tämän.

Hitaasti, mutta varmasti kuljimme rinnettä ylöspäin. Matkalla tuli vastaan pystyyn kuolleita kuusia, jotka miellyttivät meidän silmiämme. Niiden koukeroiset oksat muistuttivat mielestämme black metal -bändien logoja. Taivas oli ohuessa yläpilvessä, johon aurinko heijasti komean halon. Kävimme vaaran päällä olevassa näkötornissa ihailemassa maisemia, sekä pidimme pienen evästauon.

Vaaralta laskeutuessa edessä olisi taas soita, mutta iloksemme huomasimme, että täältä pitkoksia ei oltu vielä revitty pois. Kulkeminen oli helpompaa ja maisemat kauniita. Isompi nälkä alkoi pikkuhiljaa kurnia, mutta vastaan ei oikein tullut mitään optimaalista taukopaikkaa. Molemmilla alkoi olla vähän nälkäkiukku, ja lopulta päätimme alkaa kokkaamaan pitkosten päällä, pienen puron vierellä.

Aurinko alkoi jo laskemaan, ja me suunnistimme kohti Toraslammen autiotupaa. Näimme matkalla majavan padon. Toraslampi sijaitsee kansallispuiston rajojen ulkopuolella, ja tämän johdosta matkalla tulee vastaan myös hakkuuaukioita.

Tupa löytyi, se oli söpö pikku torppa lammen rannalla. Tämä tupa on tunnettu muustakin, kuin kauniista sijainnista – siellä nimittäin kummittelee. Jännitti vähän, että joudummeko juoksemaan tuvasta kirkuen pakoon keskellä yötä, mutta emme havainneet mitään outoa. Sääli, paranormaalit ilmiöt kiinnostavat minua kovasti. Tai no, kyllä me kuulimme ulkona ufomaisen äänen, mutta se paljastui vain taivaanvuoheksi.

Aamulla oli edessä vielä viimeinen patikka takaisin autolle. Aurinko paistoi ja lämpötila kohosi ensimmäistä kertaa sille keväälle kahdenkymmenen asteen tuntumaan. Reitti oli melko helppokulkuista, mutta talven jälkeen lämpötila tuntui tukahduttavan kuumalta.

”Puuh lääh,” onneksi löytyi viilentävä puro

Olimme nähneet menomatkalla Annintuvan ja Koiratuvan välillä maassa pieniä nykeröitä, jotka näyttivät kauempaa poronpapanakasoilta, mutta paljastuivatkin korvasieniksi. Jätimme ne maahan ja iloksemme huomasimme paluumatkalla niiden olevan edelleen siellä. Kannan yleensä rinkassani aina paperipussia juuri tämmöisten löytöjen varalta, ja nyt saimmekin kerättyä ison kasan sieniä kotiinviemisiksi.

Kokkasimme vielä viimeisen lounaan Annintuvan vieressä olevalla niityllä. Oli mahtavaa myös työntää jalat viileään jokeen jäähtymään. Siitä vielä viimeinen kävely autolle ja kotiin. Seuraavana päivänä teimme korvasienistä risottoa ja olihan se hyvää.

Kulkuvaikeuksien takia saimme Ahmankierrokseen kulumaan kolme päivää, mutta normaalisti reitin päässee läpi yhden yön taktiikalla.

Juttu on julkaistu aiemmin Lähtisitkö?-blogissa.

Lue lisää:

Ahmankierroksen reittiesittely, metsa.fi (pdf)

Syötteen reitit, Luontoon.fi

Retkipaikan tarinat Syötteen kansallispuistosta

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.