Katso vaelluselokuva: 426 kilometrin matka Puljun erämaasta Lemmenjoen, Hammastunturin, Inarijärven, Vätsärin ja Näätämön kautta Jäämerelle

Teksti: Sakari Raappana

Mikä olisi pisin ja erämaisimmista erämaisin melontavaellus, jonka Suomessa voisi toteuttaa? Tätä kysymystä olin pyöritellyt mielessäni vuosien ajan, kartoista haaveillen ja mielikuvissani halkoen tuntemattomia vesistöjä. Eräänä iltana, kun katseeni taas kerran viipyili karttojen sinisillä viivoilla, keksin vastauksen, joka sai sydämeni lyömään kiivaammin.

Ylipuhuin matkalle vanhan retkikaverini, Petteri Veijosen. Niin me sitten kesäkuun alussa aloimme tunkeutua syvälle pohjoisen erämaan syleilyyn Kalmankaltion parkkipaikalta, suunta kohti Avisuorajoen latvavesiä Puljun erämaan keskellä. Kartalla kiemurtelevat siniset viivat näyttivät lupaavilta – lampien ketju, joiden välissä voisi kuvitella kanootin lipuvan helposti, vedet yhdistäen ja meidät vedenjakajalle saakka johdattaen. Totuus oli kuitenkin toinen. Pian olimme kiskomassa kanoottia suon ja kangasmaan halki melkein kuuden kilometrin matkan, vedon ottaessa hartioihin ja jalkoihin suon upottaessa varomattoman askeleen. Onneksi Fjellpulkenin vetovaljaat auttoivat urakassamme. Kerran suon petollinen pehmeä pinta vei kuitenkin minut mukanaan, ja huomasin makaavani nenä edellä suossa, 25-kiloinen säkki selässäni kuin ankkuri. Hetken aikaa sydän hakkasi pelosta, mutta se oli vain suon vetelikköä, eikä silmäke.

Toisen päivän aamuna heräsin varhain, ja kävelin hakemaan vettä läheisestä, kartalla nimettömältä, mutta numerolla 396.4 merkityltä lammelta. Olin jo aiemmin tehnyt havainnon – pikakahvi liukenee kylmäänkin veteen! Aamumme sujuivat joutuisasti ilman keittimen esiin kaivamista. Pian ylitimme reitin ensimmäisen vedenjakajan ja seisoimme Avisuorajoen latvoilla, jotka kätkivät syvälle uomansa kätköihin Ivalojoen alkujuoksut.

Kesäkuusta huolimatta tulva oli mennyt jo ohitse. Vettä toki riitti, mutta törmäillä puihin tarttuneet vesikasvit muistuttivat siitä, kuinka paljon korkeammalla joen pinta oli vain viikkoja sitten ollut. Avisuorajoen kiemurat vaativat sitkeyttä – vettä riitti yleensä juuri ja juuri kanootin alle, mutta usein jouduin kaikkia voimiani käyttäen repimään sen pajupensaiden läpi. Päivän mittaan kolmas retkikaverimme, Eero, erkani meistä, ottaen suunnan pohjoiseen kohti omia seikkailujaan. Me jatkoimme joen myötäisesti kaakkoon, kohden Ivalojokea.

Kolmantena päivänä, kun olimme edenneet noin 20 kilometriä Kalmankaltiolta, Avisuorajoen vesi virtasi jo nimellä Ivalojoki. Olimme nyt kulkeneet pienen Puljun erämaan poikki ja astuneet Lemmenjoen kansallispuiston syrjävyöhykkeen eteläisiin osiin. Siitä eteenpäin, aina Vätsäriin asti, saisimme vihdoin meloa rauhassa ilman, että joudumme jatkuvasti kiskomaan kanoottia suon halki. Päivä oli kolea – lämpötila vain kuutisen astetta – ja sade löi vasten kasvoja, kietoen meidät kylmään vaippaansa. Pysähtyessämme tauolle sytytimme nuotion, jonka äärellä kuivasimme vaatteitamme ja tankkasimme lämpöä luihimme. Vaikka olosuhteet olivat karut, joki virtasi eteenpäin rauhallisesti, ja päivän aikana saimme taivalta taakse 45 kilometriä – askeleen lähemmäs Jäämerta.

Seuraavana päivänä kanootti vaati korjausta. Alkumatkasta se oli saanut osuman, joka oli jättänyt syvän painauman keulaan. Vaikka vesi ei tullut läpi, päätimme korjata sen ennen kuin vamma kasvaisi suuremmaksi. Iltaan mennessä olimme edenneet jo yli 100 kilometriä alkupisteestämme, Lemmenjoen kansallispuisto oli kuljetettu kanoottia lännestä itään, ja Hammastunturin erämaa avautui eteemme kuin loputon taivas.

Viidentenä päivänä saimme nauttia Ivalojoen koskien laskemisesta. Vesi pauhasi, mutta melonnan kokemuksemme antoi meille rohkeuden laskea suurin osa koskista suoraan läpi, varoen vain silloin, kun kuohut näyttivät uhkaavilta. Pääsimme päivän mittaan noin 34 kilometriä eteenpäin ja leiriydyimme Hammastunturin erämaan itälaidalle, missä kanoottimme kylki tarjosi suojan laavukankaan alle. Leiritulet loivat lämpöä ja tunnelmaa yhteen kauneimmista leireistä, joissa olemme koskaan olleet.

Kuudentena päivänä saavuimme Ivaloon – ainoaan sivistyksen keitaaseen matkamme varrella. Nyt Ivalojoesta oli valtaosa jo melottu, korkeimmat latvat mukaan luettuna. Täydensimme ruokavarastomme ja lepäsimme Ivalo River Campingissa, miettien kuinka pitkälle olimme jo tulleet, ja kuinka pitkä matka vielä olikaan edessämme.

Seitsemäntenä päivänä meloimme Ivalojoen viimeiset mutkat kohti Inarijärveä. Iltapäivän kuluessa tuo valtava järvi avautui eteemme, kolmanneksi suurin koko Suomessa, mutta hiljaisuudessaan ja yksinäisyydessään se tuntui loputtomalta. Leiriydyimme erääseen järven kolmesta tuhannesta saaresta, ympärillämme vain tuulen humina ja veden aavistamaton syvyys. Vaikka Inarijärvi ei ole virallisesti määritelty erämaaksi, tunsimme sen koskemattomassa luonnossa samaa rauhaa kuin missä tahansa erämaan sydämessä.

Kahdeksas päivä oli omistettu järvimelonnalle. Inarin selät ovat laajoja, ja legendan mukaan horisontti voi häipyä katseesta, kun suuri selkä aukenee edessäsi. Me kuitenkin vältimme suurimmat aukeat, saarten antaman suojan turvin. Onneksi tuuli oli myötäinen, ja pääsimme hyödyntämään pientä myötätuulipurjettamme. Päivä tuntui jatkuvan loputtomiin, sillä aurinko ei vieläkään laskenut. Kaiken yllä oli jatkuva valkeus, joka teki yön ja päivän erottamisesta liki mahdotonta. Hyttyset seurasivat mukana, ja jokainen hetki rannalla vaati kärsivällisyyttä niiden puremilta.

*Petteri huokaisee selän ylityksen jälkeen.*

Yhdeksäntenä päivänä saavuimme kohtaan, jossa oli valittava reitti. Munkelva-joki Vätsärin erämaan koilliskulmasta johtaisi meidät lopulta Jäämerelle, mutta vaihtoehtoisia reittejä sinne olisi kaksi. Houkuttelevampi olisi kulkenut luoteesta, Inarinjärveltä Suolisvuonon perältä Suolisjärvelle, ja sieltä Uutuanjokea pitkin kohti Vätsärin erämaan pohjoisreunaa. Tämä reitti olisi myötäillyt erämaan reunaseutuja, jopa käväissyt sen ulkopuolella, tarjoten selkeämpiä maastokarttaan merkittyjä veneteitä ja helpompia ylityksiä maakannasten kohdalla. Reitti olisi ollut melontaretken kannalta mutkattomampi, mutta erämaahenkemme vaati jotakin enemmän – todellista, koskematonta erämaan syvyyttä.

Toinen, haastavampi reitti veisi meidät suoraan Vätsärin sydämeen ja koko erämaan halki. Jättäisimme Suolisjärven väliin ja suuntasimme Inarinjärveltä kohti Surnuvuonoa, mistä alkaisi usean päivän nousu vesistöjä pitkin vastavirtaan. Surnuvuonosta nousisimme aina Taimenlammille asti, kulkien erämaan hiljaisten järvien ja lampien kautta. Tämä reitti ylittäisi reissumme toisen vedenjakajan, lähes 100 metriä korkeammalta. Tämä reitti ei ollut helppo, mutta juuri siinä piili erämaan todellinen vetovoima.

Kymmenes päivä alkoi kiskomalla kanoottia Surnuvuonon perältä ylös Surnukoskea. Vesi virtasi meitä vastaan, ja jokainen askel oli taistelu pohjoisen villiä luontoa vastaan. Kahlasimme joessa, täysin voimin vedimme kanoottia vastavirtaan, vesi pauhasi polviin asti. Kiviä ja lohkareita täynnä oleva pohja teki etenemisestä raskasta, ja jokaista kilometriä kohti tuntui kuin matka olisi vähintään tuplaantunut. Päivän aikana etenimme 25 kilometriä, joista neljä maata pitkin. Kannoimme kanootin ja tavarat usein kahdessa osassa, jolloin 4 kilometrin maasiirtymä tiesi yhteensä 12 kilometriä kävelyä. Vätsärin erämaa oli armoton – suurten pirunpeltojen ja kivikkokumpareiden keskellä liikkuminen ei ollut vaellusta, se oli taistelua.

Yhdestoista päivä ei ollut edellistä helpompi. Etenimme 22 kilometriä, joista melkein neljä taas maakannasta pitkin. Nousumetrejä kohti vedenjakajaa tuli rutkasti, ja kanoottia kannettiin hikikarpalot otsalla kohti jyrkkiä ylämäkiä. Ylitimme reitin toisen vedenjakajan, ja kanootin pohja sekä kaikki välineet desinfioitiin. Olimme siirtymässä vesistöön, joka laskee Norjan kuuluun lohijokeen, Munkelvaan. Desinfiointi oli pakollinen, mutta sen myötä olimme siirtymässä uuteen vaiheeseen matkallamme, ja Jäämeri tuntui askeleen lähempänä. Se oli pieni lohtu hyttysarmeijan keskellä – vaikka ne hyökkäsivät ympärillämme, nuotion savu ja lämpö tarjosivat meille tilapäistä rauhaa.

Kahdestoista päivä oli kauan odotettu – matka kulki viimein myötävirtaan. Laskeuduimme vesistöä pitkin lähes sata metriä alaspäin, ja maisema alkoi muuttua. Päätimme seuraavaksi tehdä mutkan ja valita reittimme kulkemaan Ison Rovijärven sekä Porijärvien kautta, joka kartan mukaan vaikutti helpommalta kuin Routasenkuru. Valitettavasti se oli virhe. Suuret pirunpellot ja kivikkopohjat hidastivat etenemistä, ja monta kertaa jouduimme kantamaan kanootin ja varusteet toinen toistaan pidempiä taipaleita läpi vaikeakulkuisen maaston. Kartalla näkyvät siniset viivat olivat kerta toisensa jälkeen tyhjiä lupauksia, ne loivat valheellisia mielikuvia kauniista pienistä joista, houkutellen erämaan kulkijan ansaan. Illan kruunasi jäätävä sade, joka teki jokaisen askeleen raskaammaksi. Kun kylmyys alkoi hiipiä Petterin luihin, tiesimme, että nuotio oli sytytettävä, vaikka taivaalta kaatui vettä. Onneksi vuosien erätaitojen harjoittelu kantoi hedelmää, ja saimme tulen syttymään nopeasti. Seisoimme liekkien ääressä pitkään, antaen sen kuivattaa märät vaatteemme ja kylmettyneet jäsenemme.

Kolmantenatoista ja viimeisenä päivänä saavuimme Norjan puolelle, ja Uutuanjoki muuttui Munkelvaksi. Vesi pauhasi edessämme, ja suuret putoukset ilmestyivät yhtäkkiä eteemme – juuri ajoissa rantauduimme ennen kuin olisimme ajautuneet putouksen nielemäksi. Munkelvan kosket olivat petollisia, ja jyrkkä, kanjonimainen uoma pakotti meidät kantamaan varusteemme yli jyrkkien harjujen, mikä toi jatkuvasti lisää nousu- sekä laskumetrejä hengenvaaralliset kosket ohittavilla maakannaksilla. Päivän viimeinen suuri koski johdatti meidät sillalle, jonka kohdalla tunsimme helpotusta ja uupumusta – mutta emme vielä olleet perillä, emmekä antaneet periksi.

Ohitettuamme E6 valtatien, viimeiset kilometrit Jäämerelle olivat hiljaisia ja rauhallisia. Joki leveni, mutta vesi oli edelleen makeaa. Viimein Petteri huomasi merilevän kasvavan hiekkapohjassa, ja pian simpukat ilmestyivät kanootin viereen. Meloimme hiljalleen Munkefjord-vuonon pitkälle hiekkarannalle. Oli laskuvesi, ja matka oli viimein päätöksessään. Olimme edenneet vajaassa 13 päivässä kartalla 382 kilometriä, joista 18 oli siirtymiä maakannaksilla keskellä Suomen syrjäisimpiä erämaita. Petterin GPS-kelloon oli kertynyt saldoksi 426 km, kertoen karulla tavalla edestakaisten taivalten määrästä.