Kuksan tarina – retkeilijän pyhän artefaktin valmistus

Tätäkin seikkailija-retkeilijä-sekoilijaa on jo pitkään kutittanut kallon sisältä, että onhan se nyt jokaisen kunnon samoilijan tehtävä itse oma kuksansa. Sanonnasta on varmaan yhtä paljon eri versioita kuin on sanojiakin, mutta perussanoma on selkeä – jonkinasteisesta puoliväkinäisestä seikkailijan miehistymisriitistä tässä on kyse.

Kerrottakoot siis lyhyehkö tarina siitä, kuinka tällainen tavan puutyömaallikko teki oman ensimmäisen – vaan toivottavasti ei viimeisen – kuksansa.

Olihan miulla ollut niitä halpoja niin sanottuja lankkukuppeja parikin, mutta niiden ollessa painavia, ei-aitoja ja yleisesti vaan huonoja, päätin pari vuotta sitten, että tekisin joskus oman kuksan, joka olisi vain painava ja huono, mutta sentään aito ite tehty! Päätökseen sisältyi ehto, etten kantaisi puukuksaa retkellä kertaakaan ennen, kuin tekisin joskus ite oman aidon pahkakuksan. Silloin hommassa olisi jotain ideaa, ja kuksa olisi kantamisen arvoinen. Siirryin siis haikeasti muovikuppiin odottelemaan oikean hetken ja materiaalin eteen sattumista päästäkseni tekemään oman kuksani.

On kattokaas niin, että kun ihan oikeaa kuksaa (huom: eri ihmisten näkemykset aidon kuksan kriteereistä saattavat poiketa varovaisen arvion mukaan todella paljon) ruvetaan tekemään, niin siinä on lankkukuppien tarpeina käytetyt satunnaiset sahatavarat, modernit helppokäyttöiset sorvit ja terve järki vaan tiellä. Valitettavasti tästä yhtälöstä päästään jakojäännökseen, eli kunnollisen ja perinteisimmän, kuksan valmistusmateriaaleista jaloimman – koivupahkan – auttamattomaan harvinaisuuteen, ja sitäkin huonompaan saatavuuteen. Jeejee!

Kuitenkin jo vuosia reissutoverina toiminut Jukka Siekkinen löysi yllättäen nurkistaan yhden heikäläisillä kuulemma 29 vuotta pyörineen koivupahkan. Pahkan löytäneen isäukkonsa luvalla ja työstötilojen sekä motivaation puutteessa hää luovutti pahkan sitten miulle. Mutikka oli juuri kuksanmentävä ja -muotoinen kokonaisuus ehtaa koivupahkaa, joka oli saanut kuivahtaa autotallin nurkassa vuosien aikana rutikuivaksi, eikä ollut edes paukahtanut halki. Tämähän materiaalisteknillisen pikaonnenpotkun mentävä kalossinkuva persauksissa lähin selvittämään, että minkälaisen kuksan tuon pahkan sisästä löytäisin.

Aseistus

Heti kerrostaloasuntoa parempiin työtiloihin ehtiessäni alkoi myös kauppojen koluaminen työkalujen perässä. Tähän heti alkuun listana aseistus, jolla suoritin pääosan taistelusta:

  • Ironside 16 mm kourutaltta, pirun kallis, koverrukseen
  • Marttiini Kaamosjätkä -puukko, henkiseksi tueksi ja karkeaan vuoluun
  • Mora Wood Carving 120 -puukko, pieniteräinen tarkkuusvuolupuukko, hifistelyyn ja viimeistelyyn
    – Mora Wood Carving 162 -koverrin / lusikkapuukko / puulle tarkoitettu jäätelökauhan vastine, sisäpuolen viimeistelyyn

Syylliset rivissä

Ite työstö lähti liikenteelle pahkassa kiinni olevan ylimääräisen runkopuun irti sahaamisella. Jo heti tässä vaiheessa suuresta, painavasta, vanhasta ja ruosteisesta irtoruuvipenkistä tuli paras kaverini koko lopputyöstön ajaksi.

Varsinaisilla aloitusiskuilla pahkaan sain pitkästä aikaa tuntumaa kourutaltan kanssa kohkaamiseen. Vaikka pahka oli tiukasti kiinni ruuvipenkissä, kuori vielä nätisti pinnassaan, niin kyllä teki pahaa takoa tuota arvokasta materiaalia puun ollessa kovuutensa puolesta jo ensi-iskuilla aika lailla eri mieltä kuksaksi muuttumisesta.

Pahkan puuhunkiinnittymiskohta tuntui olevan puun normaaleja oksakohtiakin sitkaampaa tavaraa. Koverrus oli muuten oman pahkani kohdalla oikeastaan ainut realistinen työstötapa, koska niin sanotun luomukuksan valmistuksessa käytettävä pihdeillä repiminen onnistuu vain tuoreen ja kostean pahkan kanssa.

Alkukankeilua

Alun jälkeen en kuitekaa uskaltanu tehdä syvempää monttua: Kuoren ollessa hieman epämääräinen alkoi epäilyttää, että tulisi tehtyä kuksasta vielä vahingossa seula, kun pinnasta kuoren alla ei ollut tarkkaa tietoa. Kuori suojaisi pahkaa enimmiltä pintakolhuilta työn aikana, mutta tieto pinnanmuodoista oli nyt kovempaa valuuttaa, joten enimmän kuoren oli siis lähdettävä. Muutama sutaisu Marttiinilla ja pystyin onneksi toteamaan, että kuori ei pyrkinyt viilaamaan monokkeliin ja pahka oli about sen muotoinen, mitä lupailikin.

Vietin lauantaina ja sunnuntaina suurimman osan ajasta sorvin kourutaltan ääressä vaahto suupielessä, sillä olin päättänyt saada suurimmat koverrukset valmiiksi tuona viikonloppuna. Seuraava mahdollisuus näihin työtiloihin olisi luvassa jossain vaiheessa kesää, joten riski kuksan viivästymisestä jonnekin ties kuinka pitkien aikayksiköiden päähän toimi motivaattorina. Annoin siis taltan ja vasaran heilua viikonlopun aikana varmaan tuhansien lyöntien verran.

Jatkuva napse pakotti pitämään myös kuulosuojaimia, ja puusilppua silmistä tonkiessa tuli välillä ikävä myös suojalaseja.

Yhteen väliin muistin, että luonto ei tosiaan ole osannut tehdä pahkasta valmiiksi seisovaa, joten pohja oli tasoitettava. Tässä oioin mutkia, eli sahasin pohjasta palan pois ja kuvittelin juoksevani kunnarin käsihiomakoneella, mutta eihä sillä saanu aikaseksi kuin kuperan pohjan ja senkin ihan pirun hitaasti.

Sitte tajusin ottaa ja nitoa karkeaa hiomapaperia kiinni tasaiseen lautaan, jota vasten hinkutin kuksan pohjasta todella nopeesti ja tehokkaasti ihan tasasen. Tätä pohjan hienosäätöä lukuunottamatta olin päättänyt etten hioisi kuksaa, vaan pinnan viimeistelynä hieroisin sen kiiltävän tasaiseksi toisella tylpällä puunpalalla, mutta tästä lisää viimeistelyvaiheessa.

…Ja koska sunnuntai on lepopäivä, niin annoin mieleni levätä kuksan valmistuksessa niissä määrin, että sain sen miellyttävän ontoksi ja ehdin vielä kokeilemaan Moran koverrinta samaan hintaan.

Tuon vehjeksen käyttö tuntuikin olevan sitten aikamoinen taitolaji, sillä pahkassa syyt eivät välillä tunnu itekään tietävän minne kulkevat, ja vaikka kovertimen hiiliteräksinen terä onkin todella terävä, niin tasaista jälkeä sillä saa vain poikkisyyhyn. Terävyydestään huolimatta tuokin veitsi siis repii syitä sijoiltaan, ja lopputulos on suhteellisen epätasainen.

Nopean viimeistelykokeilun yhteydessä tuli huomattua, että ruuvipenkin rautaisen hellä puristus talttauksen alla ei ollut juurikaan tehnyt pahkan ulkopintaan merkittäviä jälkiä. Vähäiset rutut korjaantuisivat viimeistelyvaiheessa kuin itsestään.

Karkeasti viimeistelty kuksa

Ei se terän pituus, vaan se miten sitä käyttää

Kotona jatkoin parin, kolmen viikon aikana hommaa aina kun satuin ehtimään, eli kun en sattunu oikein ehtimään, niin loppujen lopuksi sain työstettyä kuksan oikeasti valmiiksi vasta kesäkuun korvilla.

Kun olin saanut ähellettyä sisäosan ja koveria kohtia ulkopinnasta presiis vänkyrä-Moralla, niin ulkopinnan viimeistely sujui Moran tarkkuusvuolupuukolla helposti kuin hevoskauppiaiden puukkohippa. Tällöin myös omalla tavallaan mielenkiintoinen mutaatiokahva sai viimein ansaitsemiaan silauksia, joita Marttiini ei pidemmällä (ja tylsemmällä) terällään pystynyt tarjoamaan.

Vaikka olenkin myös järkälemäisten selviytymisveitsien ystävä ja retkillä kulkee mukana Kizlyar DV-2 sen ollessa veitseksi aikamoista runtua kestävä työkalu, niin kyllä miniteräiset tarkkuusveitsetkin puolustavat paikkaansa.

Viimeistelyvaiheessa mukailin luonnon parhaaksi valitsemia pahkan muotoja lähinnä tasoittaen itse suhraamani karkean vuolujäljen. Tästä myös kahvankuvatuksen muotoilu on perujaan. Olin muuten joskus aiemmin ideoinut kahvaan tehtäviä reikiä ja ties mitä hirven- tai poronluudetaljeja (en nyt sentään mammutinluuta, vaikka kaikkea saakin netistä), mutta totesin viimeistään nyt sen olevan jopa jollain tavalla sopivan symbolista, jos jätän köhtaitojenpuutteessaköh ensimmäisen kuksani aivan simppeliksi puupalaksi, jossa ei ole mitään yli- eikä alimääräistäkään.

Tulisihan se olemaan muutenkin mahdollisimman perinteiseen tapaan valmistettu myökky ilman nykyhömppää, kuten pinnan hiomista tai kyllästämistä. Ei siis reikiä eikä luuyksityiskohtia kahvaan – ei edes nahkanarua, ku en mie oo ikinä tykänny roikotella kuksaa repun syrjässä tai vyöllä. Mielestäni hyvänä säilynyttä koivupahkaa tulee kunnioittaa antamalla sille arvoisensa käsittely.

Terästä vaativa viimeistely alkaa olemaa valmis

Ihan viimeisen viimeistelyn edellä (tai vaihtoehtoisesti työstämättömälle pahkalle / karkealle kuksa-aihiolle) suositellaan suoritettavaksi suolavedessä keittäminen. Kuksantekijäin tietotaidon mukaan* suolavedessä keittäminen kuulemma poistaa puusta jännityksiä, jotka jatkuvan kastumis-kuivumissyklin kanssa yhdessä aiheuttavat halkeamia.

Itse aprikoin pitkään, että mitä hyötyä tuosta olisi ja kannattaako mennä tekemään päätyen konkluusioon, että tässä tapauksessa ei: oma kuksani on kuitekin pahkasta tehty noudatellen moukun luontaista syykuviota, pahka oli jo valmiiksi kuiva ja halkeilematon, sekä lisäksi ekat muutamankymmentä kuksallista kahvia pikantilla suolan maulla eivät houkutelleet.

Arvelin, että halkeilu tulisi ongelmaksi (toivottavasti) lähinnä syymuodoltaan kuksan muotoja noudattamatonta sahatavaraa (tai jopa huonosti tarkoitukseen soveltuvaa pahkaa) käyttäessä, jolloin puu ei luontaisesti pyri tukemaan kuksan muotoa ja tällöin halkeilisikin herkemmin. Vaikka tässäkään tilanteessa ei ole oikeestaan mitään varmuutta sen suhteen, etteikö kuksa voisi paukahtaa muutaman ekan käyttökerran jäljiltä halki, niin “yrittänyttä ei laiteta” (ynnä muut pieleen menneitä töitä edeltävät vastuunvapautusrukoukset).

[* Jälkieditointi: Toisista lähteistä on tullut luettua, että syyrakenteeseen keitetty suola tasoittaisi kuivumis–kostumis-sykliä suolan kosteutta sitovan vaikutuksen ansiosta, ja näin ollen vähentäisi halkeilun riskiä, mutta tiedä nyt sitten, että mikä pitää paikkansa ja mikä ei.]

Työstötapoja selvitellessä selvis myös perinteisempien kuksantekijöiden suosivan viimeistelyssä hionnan sijaan aiemmin mainitun mukaisesti toisella tylpällä puupalalla hieromista. Tämä kuulemma jollain tasolla sulkisi puun syyt siinä, missä hionta vain tasoittaa ne jättäen puun aiemman kaltaisesti vettä imeväksi. Idea oli tätä myöten tarpeeksi hyvin perusteltu itelleni, joten päädyin hieromaan kuksaa kiiltäväksi puupaloilla sisältä ja ulkoa. Vaikka tää vaihe on ohitettu parilla lauseella, niin silti summittaiseenkin käsittelyyn meni pari, kolme tuntia. Kiillottuminen jäi vaan yllättävän vähäiseksi, ku koivupahka on jo valmiiksi aika pirun kovaa ja tiivistä tavaraa niin, että kuksa lähinnä kiillotti kiillottamiseen varaamiani puupaloja. Kiillotus tietysti edellyttää myös tasaista pintaa, joten hieman epätasaiseksi jääneet vaikeimmat kohdat eivät myöskään kiillottuneet.

Puukalikkakäsittelyn kanssa samassa yhteydessä yleensä muistettiin huutaa, että hiulailun ansiosta ei siis myöskään kannattaisi turhaan käsitellä tahi kyllästää kuksaa sen kummemmin. Siitä itse asiassa vellookin jonkinmoinen yhtämielisyys wanhanajan kuksantekijäin mielissä, että aitoa oikeaa kuksaa ei tulisi kyllästää millään muulla, kuin sillä mitä siitä satutaan juomaan ja ajan kanssa käytön mukaan.

Kahvitus & käyttöön viskiminen

Viimeistelyvaiheen jälkeen seurasi kuksan ainut “kyllästyskäsittely” ja käyttöön vihkiminen ennen varsinaista käyttöönottoa. Mielestäni fiksuimpaan ja perustelluimpaan perinteikkään hengen mukaiseen käytäntöön sisältyy kahvin sekä alkoholitisleen käyttö, joista ensin mainittu näyttelee tärkeää osaa kyllästyksen sananmukaisessa merkityksessä, ja tisle liittyy ennemmin vihkimisrituaaliin sekä turhamaiseen mielihaluun kastaa kuksa laatuviskillä.

Keitin kuksan valmistujaiskahvit. Kahvit sitten ryystin lärviini ja porot menivät nenään varsinaiseen työstökäyttöön: Otin suodatinpussin pohjalta teelusikan mentävän köntsän märkiä ja rasvaisia kahvinporoja, joita hinkkasin kuksan sisäpintaan niin kauan, että porot tuntuivat sormeen suhteellisen kuivilta. Legendan ja ihan maalaisjärjenkin mukaan tällöin kahvirasvat imeytyvät puun pintaan ja kuksasta tulee kestävämpi ja vettä pitävämpi.

Toistin saman tempun vielä seuraavan aamun kahveilla, jonka yhteydessä tein kahvituskäsittelyn myös kuksan ulkopinnalle suojaa ja värikästä särmää antamaan. Näin sisäpuoli ei myöskään näytä niin rivolle kontrastissa ulkopintaan, kun väri on suht sama.

Sotkusta hommaa

Varsinainen vihkiminen tapahtuisi viskillä, koska monien suosimat rypäletisleet saavat naamatauluni sen verran irvokkaaseen “hymyyn”, että oon tajunnut luopua niistä ennen ku sellaista opin ees juomaan. Siispä puhe takaisin viskeihin! Kesän korvilla viskihyllystä ei löydy kuin yksi pullote, Ardbeg Uigeadail, jonka nimeä en osaa edes lausua ääneen (koska en ole skotlantilainen maahinen), joten vishkiminen suoritettaisiin yksiselittäisistä syistä tällä pullotteella.

[Herätys! Seuraavan taikariitin lunttasi mistäs muualtakaan, kuin korkeakoulujen päättötöihinkin lähteeksi kelpaamattomasta Wikipediasta ja sen Kuksa-artikkelista. Toisin sanoen riitin oikeellisuudesta, perinteisyydestä tai mistään muustakaan ei ole niin mitään käryä, mutta onhan meillä sentään edes pienin tekosyy vihkiä kuksa viskillä.]

Sitten sitä mustaa makiaa: viskiä tuli ensin kaataa tilkka kuksan pohjalle, ja tämän jälkeen kuksaa pyöritellään myötäpäivään niin, että viski kohoaa reunoille. Vaikka kuksani kaikkea muuta kuin pyöreä muoto vähän hankasi tätä vaihetta vastaan, niin onnistuin välttävästi.

Ryystin tilkan kitusiini, ja sama tehtiin toisella tilkalla vastapäivään.

Lopuksi viskiä sai laittaa haluamansa määrän ja hörpätä kunnolla, joten pistin sitten vielä reilumman ryypyn. Yllättäen odotusten vastaisesti viski savuineen riitti peittämään kahvin rippeet ja puun maun niin, että kyllä siinä tiesi laatuviskiä juovansa. Seuraavana päivänä join ekat kahvit kuksastani ja kokemus oli varsin irish coffee – vaan ei huono!

Vaikka vishkiminen suoritettiin kaverin mökillä sunnuntaisaunomisen ohessa, niin kuvattaessa tajusi silti pitää päällään muutakin ku syntymäpukua välttääkseen turhan paljon tahatonta informaatiota välittäviä pulloheijastuksia.

Loppusanat

Kuksa oli siis valmis ja vihitty virallisesti käyttöön. Tätä seuraa hillitön kofeiinin juonti mahdollisimman monilla reissuilla, jotta sisäpinta patinoituu kahvilla.

Käyttöohjeisiin liittyen sellainen juttu, että kuksa on muuten helppo juoma-astia, kun sitä ei tarvitse pestä ollenkaan koskaan ikinä! Never ever! Miksi näin? Koska sitä nyt ei eräilyn epäjumalten mukaan vaan saa pestä – paitsi tunturipurossa joidenkin lähteiden mukaan – tai muuten menettää onnensa. Ai nii, mut Wikipediaa ei lasketa lähteeksi. No, periaatteessa jos saivarrellaan, niin ne tuliliemetkin tulisi hörppiä mieluiten vaikka suoraan litteästä taskuhopeisesta, jotta kuksaa suojaava kahvirasvakerros ei liukene alkohooliin. Maitotuotteiden tai muun härskiintyvän nauttimista kuksasta ei tule harrastaa, jos ei mieli pilata kuksaansa sekä tykkää harrastaa vatsatautia ja ripulia.

Toivotaan arrrrmotonta reissaamista niin kuksalle ja käyttäjälleen. Hyvän onnen merkit on ainakin ilmassa, kun tällaisen veistelyrupeaman jäljiltä allekirjoittaneella on vielä kaikki nakit suurinpiirtein kokonaisina tallella. Toivon myös, että pääsisin tekemään piakkoin jo toista kuksaa (ja joskus panoksia korottaen yhden jopa raidan juuripahkasta), sillä tällainen käsityörupeama oli miellyttävä projekti ja kuten monissa reissuissakin, niin matkan taittaminen on vähintään yhtä mielenkiintoista kuin itse perille pääsy.

Luit tästä ensin Kokovartalokommando -blogissa

1 reply
  1. Matti Laurila
    Matti Laurila says:

    Hyvä kertomus joka suhteessa, erityisesti arvostan perinteisten menetelmien käyttöä perinteisen tuotteen valmistuksessa!
    Maukkaita kahvitteluhetkiä, terveisin Matti

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi