Vesiputousmiehen muistelmia: Maaningan Korkeakoski kesäkuussa 2009

Vuoden 2009 toukokuu oli vehreä ajanjakso koko pääkaupunkiseudulla, ja tuntui, kuin ilmassa olisi väreillyt kokonainen uusi alku kohti tuntematonta. Takana olivat talven räntä, sohjo ja synkkyys, ja sääkarttojen perusteella lumipeite oli kuun loppuun mennessä karissut tukevasti aina pohjoista Suomea myöten.

Kirjoittaja Jussi Laine tunnetaan Suomen Vesiputoukset -sivuston perustajana.

P-alue kartalla
Tulipaikka: laavu Kanjonin kierroksen (5,5 km) varrella
Esteetön: ei
Saapuminen autolla: Korkeakoskentie 111, Maaninka (Kuopio)
Saapuminen julkisilla: Paikallisbussi tuo Kuopiosta 1,2 km:n päähän reitin alkupisteestä. Pysäkki: Korkeakoski th.

Vaikka arjessani riitti kiirettä ja touhua diplomityöni valmiiksi vääntämisessä, odotin kaikkein eniten touko-kesäkuun vaihdetta, jolloin lähtisin viikoksi koko sen aikaisen elämäni ensimmäiselle täysin omatoimiselle automatkalleni kiertämään Suomea. Olin suunnitellut ja kypsytellyt tuota reissua jo edellisen vuoden kesästä, eikä sen tarkoituksena ollut mikään muu, kuin tuoda Suomen upeita, suurelta yleisöltä yhä piilossa olleita vesiputouksia askel kerrallaan yleiseen tietoisuuteen. Kameroiden, kynän, ja ennen kaikkea sydämestä nousevan intohimon voimin.

Maaningan Korkeakoski, joka nykyisin kuuluu Kuopion kaupunkiin, oli kiertomatkani luonteva ykköskohde. Kyseessähän oli, ja on edelleenkin useiden lähteiden mukaan Suomen korkein yhtenäinen vesiputous (36,4 m), vaikka sittemmin on selvinnyt, että esim. Kitsiputousten sarja Enontekiöllä on vielä korkeampi.

Kiertomatkani ensimmäisenä päivänä, tuona aurinkoisena maanantaina 1.6.2009 ajelin uskollisella Toyota Yariksellani Espoosta yli viiden tunnin matkan Maaningalle, ja majoittauduin siellä Welleron majat -nimisen majoitusliikkeen mökkiin Käärmelahden rannalla. Vielä samana iltana ajoin uuden TomTom One -navigaattorini opastamana 30 km matkan Korkeakoskelle. Ilma oli tyyni ja taivas lähes pilvetön, ja tunsin oloni äärimmäisen rennoksi ja vapaaksi.

Sinä iltana Korkeakoskella ei ollut itseni lisäksi yhtä ainoata vierailijaa. Jätin Toyotani parkkiin lähelle jo suljettua kahvilarakennusta, ja ulos astuttuani kuulin kosken kohinan selvästi. Vaikka varsinaiset kevättulvat olivat tuolloin jo takana, en malttanut jännitykseltäni pysyä nahoissani, kun astelin kamerat kaulassani putouksen poluille. Niin kauan, kuin olen vesiputouksia kuvannut, kaikista maagisin hetki on aina uudelleen tuo ohikiitävä minuutti, kun kohinan kuulee, mutta mitään ei vielä näy.

Korkeakoskella liikkuminen oli, ja on edelleenkin helppoa hyvin kunnossa pidettyjen kävelypolkujen, näköalatasanteiden ja portaiden johdosta. Kun tuona iltana näin putouksen ensimmäistä kertaa, oli sanomatta selvää, että olin kertaheitolla myyty. Vesi kohisi louhikkoisena könkäänä alas vehreään, jyrkkään laaksoon, ja sitä pääsi kuvaamaan lähestulkoon mistä vinkkelistä vain tahtoi.

Jo hyvin aikaisessa vaiheessa luovuin paikalle roudaamani kamerajalustan käytöstä – kuvakulmia oli yksinkertaisesti liikaa, jotta jalustan pystyttämisessä olisi ollut mieltä. Kuvattuani kohdetta ylävirran tasanteilta laskeuduin Korkeakosken kanjonin pohjalle parisataa porrasta, ja kamerat (joukossa myös perinteinen filmikamera) jatkoivat lauluaan yhdessä virran kanssa. Hyttysiä putouksen äärellä toki oli valtavasti, kuten vetisissä syvänteissä voi odottaakin, mutta eivät ne iltaani pilanneet.

Minulle Korkeakosken kauneus ei näyttäytynyt pelkässä vesivirrassa, vaan erityisesti korkeassa kanjonissa, joka sai veden putoamaan alhaalta katsoen kuin “vuorelta”. Niin ikään putouksen ympäristön lajirikkaus ja vehreys olivat mieleenpainuvia, mikä ei ole ihmekään, sillä alue on osa jo v. 1947 perustettua luonnonsuojelualuetta. Paikalla olisi ollut myös Kanjonin Kierros -niminen luontopolku, joka jäi kuitenkin tuolla kertaa kokematta.

Niin kului elämäni ensimmäisen putousreissuni ensimmäinen ilta. Viivyin Korkeakoskella varmaan useamman tunnin, tarkkaa aikaa en enää muista, ennen kuin palasin majoitukseeni. Lisää hienoja maisemia oli luvassa vielä koko viikoksi, ja sittemmin tuleviksi vuosiksi. Palasin Korkeakoskellekin myöhemmin uudelleen toukokuussa 2010, koska halusin nähdä paikan kevättulvilla, mutta se on jo oma tarinansa.

Jälkikäteen katseltuna tuo vuoden 2009 kevät ja kesä olivat elämässäni tärkeitä ja unohtumattomia ajanjaksoja monestakin eri syystä. Niistä yksi, eikä millään mittarilla vähäisin oli kuitenkin se, että tuolloin minusta todella tuli Vesiputousmies.

Lisää kuvia ja tietoa Korkeakoskesta löytyy esimerkiksi Suomen Vesiputoukset -sivustoltani.

Lue lisää kirjoittajasta