Ei dramaattinen, ei mahtaileva eikä kuuluisa – ja juuri siksi niin ihana: tällainen on Puljutunturi

➡️ 1,5 km / suunta
⚫⚫⚪ Keskivaikea reitti
🔥 1 laavu, tulipaikka
📌 Reitin alkupiste kartalla

Tiedättehän kun maailmassa on olemassa sellaisia paikkoja, joihin vain tuntuu kuuluvansa? Niissä paikoissa kaikki tuntuu juuri oikealta. Tuoksut, muodot, äänimaailma, ilmapiiri, aivan kaikki. On hyvä olla, mieli pysähtyy kuin itsestään. Olo on kotoisa ja turvallinen, ja sellainen, ettei mikään maailman pahuus voi saavuttaa sitä paikkaa, eikä mikään voisi häiritä sitä hetkeä.

Olen asunut Lapissa nyt neljä vuotta. Ensin Karigasniemellä, sitten Tepastossa, nyt Vaalajärvellä. Näinä vuosina olen nähnyt toinen toistaan mykistävämpiä paikkoja, hiuksianostattavasta Isokurusta aina pyhään Ailiggaaseen, Pyhä-Nattaseen ja komeaan Saanaan. Taivaskero on tullut tutuksi, Luosto, Kumputunturi, Tuntsa ja Teno sekä Pohjois-Norjan jylhät maisemat on koettu. Mutta se minulle kaikkein tärkein ja rakkain paikka on jotain toisenlaista. Jotain, joka ei tee itsestään numeroa, ja josta kukaan muukaan ei tee numeroa. Jotain rauhallista, pienipiirteistä, yksinkertaisen kaunista.

Minussa suurimmat, liikuttavimmat tunteet heräävät, kun saan kulkea taas tämän kuusen luo.

Tanakkavartinen, kelottunut kuusi vartioi Varkaanvaaranjärvelle johtavaa polkua. Olen Sompio-kirjasta lukenut, että kun kulkija viivähtää luonnossa hetken ja jatkaa sitten matkaansa, niin hänestä ei suinkaan jää pelkkiä jalanjälkiä, vaan hänestä jää luontoon myös jonkinlainen henki tai haltija asustelemaan siihen paikkaan, jossa hän on viivähtänyt. Ja jotenkin tämä Puljutunturin kuusenkelo tuntuu minusta siltä, että minusta on jokin haltija tai muu henkieläväinen tuonne jäänyt, ja siksi olo on aina niin kotoisa, kun tuon kuusen luo taas astelen.

Järvi läikehtii sinisenä Puljutunturin rinteessä Kittilässä. Paikka on syrjäinen – täällä voi kävellä pitkän matkaa vaikka autotietä näkemättä yhtään autoa tai ihmistä. Tie on pieni, pitkä ja pomppuinen, erämainen ja kaukainen. Se on yksi lempiteistäni koko Lapissa, ja Tepastoon johtavan santatien jälkeen ehkä jopa se kaikkein rakkain.

Lähdimme eräänä viikonloppuna mieheni kanssa Puljutunturille. Aiemmin tämä oli lähikohteemme, jonne oli vain puolen tunnin ajomatka. Nyt matkaa oli kaksi tuntia, ja koko matkan ajan vatsaani kihelmöi ihana, kaipuunsekainen jännitys. Oli niin kutkuttavaa päästä kokemaan tuo rakas maisema, jossa olin käynyt jo niin monesti. Jokainen mutka, maisemapätkä ja jopa jokainen tuttu töyssy tiessä tuntui niin rakkaalta. Lopulta laitoimme auton parkkiin P-kyltin viereen, heitimme reput selkään ja lähdimme nousemaan tunturin rinnettä ylös, aivan kuten silloin ennen.

Erämaan ääretön taivas vellotti yläpuolellamme mahtavia pilviä, joiden värimaailma vaihteli pumpulinvalkoisesta synkkään siniharmaaseen. Välistä aina työnsi syysaurinko pistävänkirkkaita säteitään pilvien lomasta, ja silloin Varkaanvaaranjärven takana kohoava Puljutunturi näyttäytyi kaikissa loppukesän lämpimissä sävyissään kauniimpana kuin olin ehkä koskaan ennen sitä nähnyt.

Luonto Varkaanvaaranjärven ympärillä on pienipiirteistä ja karun kaunista. Ruohokanukat, mustikat, juolukat ja riekonmarjat pitävät huolen siitä, että jos jossain maaruska räjähtää punaiseksi, niin täällä. Mutta meidän vierailumme aikana ei vielä ollut ruskan aika.

Istahdimme laavulle juomaan ananasjaffaa. Myräkkä oli hurja, hiukset olivat lentää päästä puhurin pyöriessä laavun kauimmaisessakin nurkassa täydellä voimallaan. Katselimme pilvien liikkeitä ja järvenselän vaahtopäitä. Erämaan tuntu oli käsinkosketeltava. Muttei minkä tahansa erämaan, vaan kodin.

Kun pohjoisen erämaista puhutaan, ei Puljutunturi yleensä nouse ihan kärkikahinoihin – itse asiassa se sivuutetaan herkästi kokonaan. Edelle menevät tunnetummat, dramaattisemmat lakeudet kuten Kaldoaivi, UKK, Lemmenjoki tai Sarek. Ne ovat varmasti monen makuun, mutta minä nautin jostain vähäeleisemmästä, jostain, joka on enemmän piilossa.

Puljutunturin erämaa levittäytyy Lemmenjoen ja Pallas-Yllästunturin kansallispuiston sekä Pöyrisjärven erämaan välissä. Sinne saattaa päätyä, jos päättää ajella Sirkasta Tepaston ja Nunnasen kautta Hettaan. Näkymä ja tunnelma Puljutunturilla on minun mielestäni parasta maailmassa, ja erityisen ihanaa on, että siitä pääsee nauttimaan varsin lyhyelläkin kävelymatkalla ilman, että täytyy olla kokenut vaeltaja tai että retki vaatisi viikkojen suunnittelua.

Asuessamme Tepastossa saatoin lähteä tänne vartin varoajalla.

P-paikalta järven rannalle johtava reitti on komea nousu, jossa ensin kuljetaan halki kauniin metsän, kunnes maisemat alkavat aueta. Täällä huomioni kiinnittyy avarien lakeuksien ohella siihen ihmeeseen, että polku tuntuu kulkevan ehjää, tasaista kalliopintaa pitkin koko pitkän matkan – tällaista en Lapissa ole useinkaan nähnyt. Onko koko rinne yhtenäinen kivi, kuin tunturikoivikon peittämä Ayers Rock?

Puljutunturille ja Varkaanvaaranjärvelle mukaan suosittelen ottamaan parhaan mahdollisen seuran, hyvän mielen, aidon halun rauhoittua sekä sulan maan aikaan myös uimakamppeet, jos hurjapäisyyttä kastautumiseen löytyy. Kenkien tulee olla tukevat, eikä vedenpitävyydestä ole haittaa. Reitti on merkitty, joten niin kauan kuin et poikkea polulta, ei ole pelkoa eksymisestä. Kannathan roskasi pois täältä ja vie lähimpään roskienkeräyspisteeseen, niin ihana Puljutunturi pysyy puhtaana.

Sijainti: N=7573935.457, E=408843.011 (ETRS-TM35FIN)

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.