Vesannon Niinivedenpää ja Kukertaisjoki meloen nautittuina

Vesannon Niinivedenpää, pikkuinen pohjoissavolainen kylä levittäytyy kahta puolen pitkää, karua ja kirkasvetistä Niinivettä. Sinistä tietä ajelevat ohittaa Niinivedenpään ehkä liian herkästi. Ehkä siksi, ettei iso järvi vaikuta kummoiselta, Pohjois-Niiniveden selkä kun on vain noin kilometrin levyinen, mutta on sellaiset 20 kilometriä pitkä. Yhteensä järvellä on pituutta 35 kilometriä.

Niiniveden pohjoispäähän laskee hauskanniminen joki, Kukertaisjoki. Mutta kyllä Niinivedenpäässä kannattaa ainakin tauko pitää. Parkkipaikalla voi ihastella taidokkaasti kierrätysosista tehtyä rautaista kurkipatsasta. Ei voi kun ihastella, miten lapiorullaäkeen terälaput taipuvat höyheniksi kurkipatsaalle.

Pyrstö on jonkin äkeen tai kultivaattorin piikkejä, tosi aidon näköinen. Lisäksi upeassa taideteoksessa on ainakin kyntökoneen ja haravakoneen osia sekä hevosenkenkiä ja tietenkin jokamiehen korjausrautaa, eli harjaterästä. Valitettavasti taideteoksen opastaulu on kadonnut joten en tiedä enkä muista tekijää.

1-Niinivedenpään kurkipatsas

Mutta se Kukertaisjoki. Sen melominen alkoi kiehtoa. Etsiskelin ja kyselin tietoa sen melontakelpoisuudesta. Kovin paljon tietoa ei kertynyt. Oli vain oletuksia ja arveluja. Siispä piti lähteä tutkimusretkelle melontaystäväni Sepon kanssa kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Toukokuussa vettä oli tullut taivaalta kovasti ja vettä virtasi reippaasti pienimmässäkin norossa.

Sen verran sain tietoa, että tulva-aikaan joen alkuosassa voi liikkua, mutta kuivaan aikaan joki on todennäköisesti kulkukelvoton. Veden korkeus vaihteleekin suuresti. Näytti siltä, että meidän meloessamme vesi oli laskenut huipusta jo 30–40 senttiä. Koska joen kivisyydestä, mataluudesta tai siitä mistä kohtaa jokea voisi lähteä melomaan alavirtaan ei oikein saatu tietoa, niin päätettiin nousta Niinivedenpäästä ylävirtaan. Näin menetellen pystyimme myös reissaamaan yhdellä autolla, kun lähtö- ja paluupaikka oli sama.

2-Idyllisen näköinen Kukertaisjoki

Niinivedenpäässä Kukertaisjoki on rauhallinen, idyllisen näköinen pikkujoki Siniseltä tieltä katsottuna. Mutta jo ensimmäisillä melanvedoilla tunsi, että vettä tulikin vastaan reippaasti. Melottuamme reilut 250 metriä venerannasta joen rannalla tuli vastaan Kimari, Vesannon Urheilukalastajien mökki saunoineen, jota voi myös vuokrata. Siitä vajaat parisataa metriä ja joki muuttuukin vuolaammaksi, suoraan sanottuna koskeksi.

Melonta ei ollutkaan enää kevyttä vastavirtaan nousua, vaan töitä sai tehdä kunnolla. Noin 500 metrin etenemisen jälkeen piti rantautua hieman rauhallisempien kuohujen kohdassa ja tuumailla Myllyahon talon rannassa. Seppo kävi kartoittamassa koskea kävellen. Se tosin oli hankalaa pusikkoisen joen rannan vuoksi. Myös joen rantapenger oli jyrkkä ja korkea, joten jokea oli liki mahdoton katsoa kauempaa maastosta.

3-Jokelan silta

Kävimme myös jututtamassa Myllyahon asukkaita, kun heidän rannassaankin olimme. Seppo nakkasi kevyen koskikajakin olalleen ja lähti kävelemään joen vartta kulkevaa pikkutietä. Minä uitin kajakkiani vuolaimpien osuuksien ohi vetämällä kajakkia narusta perässäni, kunnes joen ranta oli liian pusikkoinen. Eikä kahlaaminenkaan onnistunut, joki oli heti rannasta niin syvä että vettä olisi ollut paikoin vyötärölle asti.

Vesi oli kylmää eikä huvittanut kastella reisiä ylemmäs, sitä paitsi kovassa virrassa ei kovin syvässä vedessä edes pysynyt tolpillaan. Niinpä kapusin kajakkiini ja jatkoin nousemista, sujui yllättävän hyvin vaikka virta oli vuolas. Onneksi mitään pahoja kiviä ei tullut vastaan koko joella, ainakaan tällä veden korkeudella.

Kerran piti rantautua ja vetää kajakki ylös joessa olleen selvän rapun yli. Seppo oli kanniskellut kajakkia parisataa metriä ja tuli pellonreunaa joelle. Siitä jatkettiin vain vajaat sata metriä melomista ja taas oli vuolaampi nousu vastassa. Ankkuroiduin rantaan ja pidin kajakkia melalla paikallaan.

Seppo yllätti ja yritti viitisen kertaa nousta ylös, onnistumatta. Sovimme, että hän palaa edelliseen lähtöpaikkaan. Hän sitten tyytyi vetämään kajakkia joen varren heinäpellon laitaa pitkin. Minä keplottelin itseni kajakista pois ja aloin vetää kajakkia perässäni. Vain viitisenkymmentä metriä pystyin kahlaamaan, muutoin oli edessä pujottelu rantapusikossa. Piti tarkasti pujotella kajakin vetonaru oikeaan pusikon rakoon ja vahtia, etteivät virran pyörteet kaada kajakkia, kerran meinasi käydä köpelösti.

5-Kukertainen alkaa kuohua.

Välistä sidoin kajakin kiinni, jotta pystin etenemään pusikossa kahta kättä apuna käyttäen. Mutta pikku hiljaa etenin satakunta metriä.

4-Kajakkia uittamassa

Tavattiin Sepon kassa taas hieman ylempänä Niinivedenpäätä. Seppo oli toisella rannalla ja minä toisella. Kukertainen jaksoi edelleen kuohua vuolaana. Sepolla oli vastassa vanhempaa metsää joen varressa, hän jatkoi kajakin vetämistä heinäpellon laitaa pitkin joka oli paikallisissa asukkaissa herättänyt ihmetystä! Minun puolellani rantapusikon takana oli nyt heinäpelto, ja vetäisin kajakin pellon laitaa pitkin kunnes joki teki mutkan ja sukelsi vanhaan metsään. Siellä olikin ihan idyllistä, jokikin lipui rauhallisena.

Kapusin taas kajakkiin, pian Seppo käveli yläjuoksulta vastaan ja auttoi minua vetämällä narusta vähän vuolaamman kohdan yli. Seppokin jatkoi vaihteeksi melomista. Saavuimme Jokelan talon paikkeille ja pian taas Kukertaisjoki yltyi kovempaan kuohuntaan. Noustiinpa vaihteeksi nätisti heinäpellolle. Minä tallustin taloon kyselemään mitä meitä odotti yläjuoksulla. Joen pitäisi rauhoittua, niin näytti karttakin, mutta joen yli kaatuneita puita olisi Jokelan sillan jälkeen tiedossa.

Pidettiin Sepon kanssa evästauko heinäpellon laidassa. Päätimme vielä jatkaa Jokelan sillalle. Vedimme taas kajakkeja heinäpeltoa pitkin satakunta metriä. Sitten joki vaikutti rauhalliselta ja kapusimme kajakkiin. Melottuamme 250 metriä saavuimme sillalle. Heti sen takana oli iso oksikas kuusi kaatuneena joen poikki. Silloin kypsyi päätös lopettaa joen nousu vaikka joen piti tästä rauhoittua, toisin niitä kaatuneita puita taisi olla tiedossa. Hieman harmitti ja aikakin alkoi jo olla kortilla.

Noin kahden kilometrin nousuun oli taukoineen mennyt pari tuntia, ei voi hurrata vauhdilla, mutta oikeastaan oli ihan hauskaa kokeilla rajojaan. Seppo käänsi oman kajakkinsa keulan kohti alajuoksua kuin tyhjää vain. Minä jouduin ensin pakittamaan viitisenkymmentä metriä kunnes joki oli sen verran leveä ja rauhallinen virtaukseltaan että uskalsin ja sovin kääntämään kajakin alavirtaan.

Sitten mentiin eikä meinattu! Jostain syystä Seppo ei suostunut menemään edeltä. Alastulo kesi parikymmentä minuuttia ja voipa sano että nautin laskusta. Muutama varottava paikka ja hankalampi mutka toki oli, ja yksi paha paikka kun kaatunut lepän runko oli alitettava syvästi kumartaen. Tuumattiinkin, ettei jokea olisi uskaltanut laskea ennen sen turvallisuuden tarkistamista, mehän olimme tutustuneet jokeen aika perusteellisesti ylös kavutessamme. Vuolaassa koskessa vaikka parinkymmenen sentin korkeudella oleva puu olisi aika paha kohdattava alas tullessa.

Alas päästyämme naureskelimme touhullemme ja tuumimme joen laskun niin mukavaksi, että homma on otettava uusiksi, mutta ilman nousua. Tosin Seppo oli hieman kastellut itseään alas tullessamme. Jatkoimme vielä matkaa käymällä heittämässä lenkin Niiniveden puolella.

Kukertaisen laskiessa Niiniveteen siihen on muodostunut pieni suisto, joka on kelvollinen kosteikkolintujen paratiisi. Pilvipoutaisena keskipäivänä havaitsin siinä paikan peruslinnustoa: pajusirkku, ruokokerttunen, isokuovi, sinisorsa, tavi. Pääskyset ja kauniit pikkulokit hyödynsivät paikan hyönteismaailmaa.

Olisipa hienoa että jokin taho siivoaisi Kukertaisjokeen kaatuneet puut! Olin asiasta yhteydessä Vesannon kuntaan. Mielestäni kovemman virtauksen aikaan Kukertajaiseen ei ole kokemattomalla melojalla asiaa. Ja kajakin on syytä olla aika ketterä, kaksikko saattaa olla jo liian iso paatti, ellei ole taitavat melojat ja ketterä kaksikko.

Millainen melottava joki on sitten kuivempana aikana, esimerkiksi keskikesällä? Kolisevatko siellä sitten kiviin niin, ettei eteneminen luonnistu lainkaan? Mikä on joen yläjuoksun tilanne, pääseekö siellä etenemään pitkällekin jos puut on raivattu pois, se jäi myöskin selvittämättä. Ehkä joen vartta voisi retkeillä kävellen ja selvittää tilannetta.

Kiitän Seppoa antoisasta seikkailusta! Kiitokset myös Suville ja Eerolle neuvoista ja opastuksesta!

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6984728 E 472918

Kuvat ja teksti: Tuomo Jalkanen

3 replies
  1. Sirpa Rytkönen
    Sirpa Rytkönen says:

    Kiitos tästä referaatista: tuli hyvä mieli. Ja vähän kuin olisin ollut itsekin mukana 🙂

    Vastaa
  2. Eija Liimatainen
    Eija Liimatainen says:

    Kurkipatsas on Teuvo Karsikkaan käsialaa. Seppämestari Karsikas toimi aikoinaan Vesannon yläasteella metallitöiden opettajana.

    Vastaa
    • Tuomo Jalkanen
      Tuomo Jalkanen says:

      Kiitos Sirpa ja Kiitos Eija kurkipatsaan tiedosta! Sain juuri käsiini Vesanto-lehden 2013. Siinä muistellaan rehtori Launo Suomelaa. Hänet mainitaan kurkipatsaan suunnittelijana.

      Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.