Vedessä kalhaamista, lumisadetta ja savuporontaljoja: kotaseikkailumme Muotkan erämaassa talven kynnyksellä

Erämaa, erämaa, erämaa. Edessä ankara erämaa…” Tuure Kilpeläisen sanat kaikuvat puoliavoimella kuolpunalla, kun ystäväni Paula lauleskelee astellessamme vakiintunutta uraa pitkin Karigasniementien (92) läheisyydessä olevalta maa-ainesten ottoalueelta kohti Muotkatunturin erämaa-aluetta. Taivas on sankan pilviverhon takana, niin kuin usein aiemminkin meidän lähtiessämme vaelluksille, muistelemme. On kosteaa ja 4 astetta lämpimän puolella.

Ensimmäinen kunnollinen kengät pois -ylitys tulee jo vajaan kolmen kilometrin kohdalla. Tästä kohtaa Karigasjoen ylittäminen ei ole erityisen vaikeaa, sillä vettä on vain puoleen sääreen, mutta vesi tuntuu koleassa ja kosteassa syyssäässä hyiseltä. Mikäli lämmin oli ehtinyt tulla, niin ylittäessä hiet kyllä kuivuivat ja jalat raikastuivat kerta heitolla. Karigasjoen ylityksen jälkeen olimme suunnitelleet menevämme Gáregasjávrille, jonne on joen ylityspaikalta noin kolmen kilometrin matka. Minä nimittäin halusin kalastaa pikku lammissa, ja olin siksi ottanut vavan ja joukon vieheitä mukaani.

Paula Karigasjoessa.

Matka etenee, mutta hitaanlaisesti. Loputtomissa rinteissä suunnistaminen on minulle vaikeaa, ja siihen pitäisi keskittyä enemmän kuin mihin keskittymiskykyni riittää. Alkaa sataa tihuuttaa. Puhisemme, että näinhän tietysti, niin kuin aina ennenkin. Pitäähän perinteitä kunnioittaa.

Jatkamme matkaa, ja mieliala on lähellä laskea, kun sade hieman yltyy. Laitamme toivomme uuteen kotaan ja Juuvi-nimiseen risukeittimeen, josta on hurja yhden käyttökerran kokemus, joka tosin oli erityisen positiivinen. Juuvi lämmittää, ja kodassa voi laittaa iltaruoan. Ei siis huolen häivää.

Synkät pilvet hämärtävät koko näkyvän maiseman harmaan eri sävyihin. Aurinko on laskemassa, ja alkava hämärä syvenee. Sade sentään on ainakin hetkellisesti loppunut, mutta en voi kuin todeta, ettemme nyt ihan ehdi edes lähimmälle lammelle. Suunnitelma B siis käyttöön. Edetessämme asetumme ensimmäiselle löytämällemme tasaisemmalle kohdalle muutaman sadan metrin päähän lammen rannasta. Siihen kodan voi pystyttää.

Kun majoite on saatu pystyyn, alkaa risujen kerääminen. Hämärän muuttuessa pimeäksi kömmimme majaamme ja ryhdymme ruoan laittoon. Keitin syttyy, mutta huonosti. Salainen ase on pieni puhallussysteemi, jonka ansiosta keittimessä pitäisi palaa melkein risun kuin risun. Mutta ei nyt. Liekki on liian pieni, puhallus sammuttaa alkavan tulen. Tuskastuttavaa. Kesällähän ei ollut mitään ongelmaa, vaikka silloinkin oli hieman kosteita puita tarjolla! Lopulta tuli saadaan syttymään tervaspaloilla, joita olin löytänyt kodan lähistöltä. Mutta vaikeaa on: ruoanlaittoon menee lopulta 1,5 tuntia, ja useassa välissä tuli on lähellä sammua. Lämpöä ei Juuvista riitä, ja tavarat jäävät hieman kosteiksi, toki rinkan sisällys on kuivaa.

Levitämme makuualustamme ja erityislämmikkeemme eli porontaljat kotaan ja käymme lepäämään. Hetkeä ennen nukahtamista kuuntelen vielä uudelleen alkavan sateen ropinaa ja hieman yltyvän tuulen tuiverrusta. Vaikka kota on vielä vähän uusi, sää epävakainen ja keittimen toimintakin kankeaa, olo on siitä huolimatta levollinen: tunturin rinteessä on ihmisen vaan niin hyvä olla!

Kenttäkeittiömestari toimessaan. Tarjolla on feta-kvinoa-kasvismuhennosta.

Aamu valkenee. Kota on märkä, mutta vaikuttaa siltä, että ulkona ei ainakaan sada. Päätän hakea lisää tervasta, että saadaan aamiainen valmistettua. Kyllä vain, ulkona paistaa aurinko!

Aamiaisen jälkeen ehdotan, että muutetaankin suunnitelmaa ja lähdetäänkin Kielajokivarren sijaan Stuorraäytsin kämpälle hakemaan vauhtia eli kuivattamaan varusteita, treenaamaan risukeittimen käyttöä ja tekemään mukaan vähän kuivia syttyjä. Matkaa kertyisi noin 16 kilometriä. Ja päätettiin lähteä.

Kävelemme Mállecopman päälle ja sieltä Oadatcohkkan rinnettä myöten Jeageloaijávrin ohi Duolba Jeageloaivin rinteeseen. Jeageloaijávri on jäässä. Jaahas, ei kyllä lupaa kovin hyvää minun lampikalastukselle. Mutta ehkäpä vain se on niin korkealla, että on jo mennyt jäähän, alempana on varmasti vielä avoimia lampia, järkeilen.

Maisema on paljastunut edellisen päivän pilviverhosta ja on huikaiseva kaunis siitäkin huolimatta, että lehtiä ei ole enää missään, ja maaruskakin on jo mennyttä. Suuria, ihanan kauniita pyöreälinjaisia tuntureita riittää silmänkantamattomiin. Tunturit ovat ihan vieressä, ja tuntuu jotenkin mahtavan vapauttavalta kulkea oikein mukavakulkuisella paljakalla kahden huipun välistä. Noin vain. No, reilu parikymmenkiloinen rinkka selässä. Mutta kuitenkin.

Aurinko paistaa, ylimmät huiput ovat hennon lumipeitteen alla ja Jeageloaijávri on jäässä.

Lopulta kiipeämme Ávzegasoaivin rinnettä ylös. Tämän takana olisi ainakin melko varma lämmin ja suojaisa huilipaikka odottamassa. Emme olleet syöneet lämmintä lounasta, kun keittimen toiminta tuntui sen verran kankealta, ja jalkojen askellus alkaa muuttua raskaammaksi.

Aurinko on laskemassa ja kietoo edessä näkyvät tunturit laaksoineen keltaisen, oranssin ja violetin sävyihin. Upea näky.

Auringonlasku Ávzegasoaivin rinteestä nähtynä.

Kämpällä on kuin onkin yksinäinen kulkija, ja vaihdettuamme sanasen ja syötyämme käymme nukkumaan.

Seuraava päivä on pilvipoutainen, ja käytämme sen tehden pieniä syttypuita vajasta löytyneestä männyn kannon riekaleesta, kotaa samalla kuivatellen. Minä käyn tutustumassa Stuorraäytsin laaksoon ja sen kalastusmahdollisuuksiin. Tuvalta laaksoon menevä polku on kivikkoinen, mutta käveltävissä. Ensimmäinen lampi alkaa näkyä ja se on… jäässä. Niin jäässä, ettei se edes hajoa, vaikka kengällä polkaisisi. No, mennäänpä seuraavalle. Ainakin se on isompi.

Jäässä. Paitsi pienestä kohdasta, johon purkautuu pohjavettä sekä rannasta että lammen pohjasta. Päätän kokeilla.

Ensimmäinen heitto onnistuu. Näen vieheen ja pohjan selvästi, vesi on kristallinkirkasta ja näyttää kauempaa turkoosin siniseltä. Ei mitään eloa. Toinen heitto. Kolmas. Ei mitään. Sitten heittoni menee jäälle ja viehe tarttuu jäähän kiinni. Saadakseni sen jäästä, kierrän rannan kautta lähemmäksi viehettäni. Lippani lennähtää jäästä nykiessäni vapaa ja tarttuu villapaidan helmaan. Tosi hyvä. Irroittaessani sitä villapaidasta koukku takertuu myös sormikkaaseeni, ja kun saan sen lopulta irti kaikesta ei-toivotuista kohteista, heitän kokeeksi pari kertaa ja totean, että mahdolliset kalat eivät nyt ole syöntituulella. Lisäksi vapaani alkaa kertyä jäätä ja teen päätöksen lähteä takaisin kämpälle.

Stuorraäytsin laaksoa.

Jään testaamista Stuorräytsin lammella. En mulahtanut, mutta ei vielä kovin varmaa kulkemista.

Kämpän tunnelmaa

Kota on kuiva vasta iltapäivällä, ja päätämme viettää poikkeuksellisesti toisenkin yön kämpällä sen sijaan, että lähtisimme auringon jo alkaessa laskea etsimään kodalle paikkaa.

Seuraavana päivänä pakkaamme tavaramme ja otamme suunnaksi pitkänomaisen Biejásjavrin, jonne tulisi matkaa noin 8 kilometriä. Sää on aurinkoinen, mutta tuuli on paljakalla niin hyytävä, että reppukaan ei riitä lämmittämään kylliksi, ja vaatetta on lisättävä. Suunnistaminen sen sijaan on helppoa, kun kierrämme Guolnnáskoahppan laaksoa Ávzegasoaivin ja Skoahppagasoaivin rinnettä myöten.

Kun Hápmárastinoaivin rinteestä avautuu maisema kohteenamme olevan järven laaksoon, käy selväksi, että kaikki pienemmät lammet ovat jäässä. Pahus. Alkaa vaikuttaa siltä, että kala-asiani ovat mukana vain näön vuoksi ja mukavina pikku lisäpainoina. Tästä johtuen leiriydymme Biejásjavrin laskupuron lähelle noin 400 metrin päähän järvestä, jossa vähäravinteisessa tunturikoivikossa on varsin hyviä paikkoja myös kodalle.

Minä hyisessä tuulessa kalastusvälineideni kanssa. Taustalla lumihuippuinen Ávzegasoaivi.

Kun ruoka on syöty ja kota pystyssä, lähden kokeilemaan, josko puroon muodostuneessa suvannossa – joka ei ollut jäässä – olisi kaloja. Ja onhan siellä! Muutaman heiton jälkeen ensimmäinen nykäisy. Ja toinen. Kolmas. Kala ei vain suostu saaliiksi ja pääsee irti joka kerta. Välillä on pidettävä taukoa ja kerättävä keittimeen puita ennen pimeää. Puiden keruun jälkeen menen jatkamaan kalastusta, mutta vapa on jäätynyt. Päätän lopettaa ja lähteä kodalle ”juuvittelemaan”.

Juuvi oli ruoanlaiton yhteydessä toiminut loistavasti ja odotukset ovat korkealla, sillä sää tuntuu kylmältä. Ulkona -3 astetta, kodassa noin +10. Juuvi toimii moitteetta ja antaa nyt myös lämpöä. Lämmintä omassa, kannettavassa majoitteessa!

Seuraavan päivän matka olisi vain noin viitisen kilometriä Vudnjoscohkálattulle, joka on pieni lampi terävähuippuisen Vudnjoscohkkan juurella. Aurinko paistaa, maasto on kohtuullisen hyväkulkuista eikä pikkupurojen ylityksissä ole tarvinnut riisua kenkiä. Olemme perillä hyvissä ajoin iltapäivällä. Se onkin hyvä, sillä mikäli haluaa hyvät tulet illalla kodassa, puut Juuviin kannattaa tehdä valmiiksi. Laskemme, että verkkaista tahtia parin tunnin puiden keräilyllä ja pilkkomisella sopivan kokoisiksi kappaleiksi mahdollistaa noin kolmen tunnin lämpimän ajan kotaan illaksi sekä noin pariksi tunniksi aamulle.

Puut tulevatkin tarpeeseen, sillä pieni tuulenvirekin tyyntyy, ja taivas pysyy pilvettömänä. Lämpötilan lasku tuntuu nenänpäässä ja sormissa. Illalla ennen nukkumaanmenoa käymme vielä ihmettelemässä taivasta. Villakalsarit ja crocsit jalassa ja untuvatakki päällä värisemme ulkona tuulenhalkojat kohti taivasta. Revontulet eivät näyttäydy, mutta miten tumma taivas voikaan olla? Miljoona tsiljoonaa tähteä ja Linnunradan vaalea vyö. Vilunväristyksiä – kylmästä vai taivaan kauneudesta, sitä en tiedä. Nukkumaan mennessä -6 astetta.

Kulkijoiden varjot syksyisessä auringonpaisteessa Vudnjoscopman rinteessä.

Juuvi-puiden teko on vasta alkamassa.

Viimeistä edellinen päivä. Pakkasta on 4 astetta, taivas on pilvinen. Kenttäkeittiömestari Paula valmistaa mahtavan puuroaamiaisen avotulella kahvin kera, kuten muinakin aamuina. Minä huolehdin siitä, että on millä keittää keitokset. Pienen pieni haikeus häivähtää jo nyt, huomenna jo pois. Toisaalta pikku pesu ei tekisi huonoa; kota- ja Juuvi-hommassa kun saattaa pikkuisen nokeentua enemmän kuin perinteisellä telttaretkellä. Myös ominaistuoksu on jo hieman muuttunut Juuvin ja porontaljan myötä – kutsumme sitä savuporoksi. Hatun alla muhinut hiuspehko kaipaisi sekin lämmintä vettä ja saippuaa.

Vudnjosskáidin rinteessä keli synkkenee, ja tunturien siluetit häviävät näkyvistä. Alkaa sataa lunta, joka muuttuu hiljalleen raskaammaksi. Vudnjosjohkan ylitys tehdään Vudnjosjoga Allamaraksen rinteen juurella hienoisessa räntäsateessa kengät pois -menetelmällä. Ylitys on helppo, ja paikkoja löytyy useampia.

Toinen ylitys onkin jo noin kilometrin päässä. Suunnitellulla ylityspaikalla Karigasjoki virtaa laiskasti meanderoivassa uomassaan. Vettä on monin paikoin yli metrin, emmekä halua ylittää jokea uimalla rinkan kanssa. Pian löytyy matalammalta näyttävä kohta, ja Paula selviytyy veteen ensimmäisenä. Joki on helposti ylitetty, mutta vastarannan korkealle penkalle pääseminen onkin toinen juttu. Vesi yltää yli puolen reiden, ja ponnistaminen rinnan korkeudella olevalle penkalle rinkan kanssa vain pikkuhousut jalassa näyttää hankalalta, kun Paula kahlaa useampaan kertaan penkan reunasta sopivaa ylösnousukohtaa etsien. Lopulta penkalla kasvavasta tunturikoivusta löytyy apua, ja vastaranta on saavutettu. Jalat pyyhitään penkalla, ja yritän saada verenkierron heräämään henkiin varpaissanikin. Sade on alkanut jälleen, mutta lumisemmassa olomuodossa.

Varpaiden raikastusta ensin jokivedessä ja sitten lumisateessa.

Kotapaikka löytyy helposti tasaisesti kumpuilevalta kuolpunalta. Kota pystyyn yhä yltyvässä lumisateessa, ja sitten veden etsintään ja puiden tekoon. Illan hämärtyessä kodan suojaan nauttimaan kenttäkeittiömestarin iltateestä ja pikku purtavista. Viimeisenä iltana on lupa syödä tähteeksi jääneet välipalat.

Aamu ei tunnu lainkaan valkenevan, sillä kodan päälle satanut lumi ja suljettuna ollut savuaukko pimentävät kodan hyvin. Ulkona on pilvistä, mutta silti häikäisevän valkoista. Tunturit pysyttelevät piilossa, sillä lunta satelee hiljalleen edelleen. Poislähtöaamu.

Aamiaisen jälkeen kamat kasaan ja nenät kohti autoa, vaikka vilkuilen taakseni vielä monta kertaa. Kaikkiaan upea reissu – jälleen kerran; kota ja keitin lunastivat paikkansa tulevillakin retkillä, sekä tietysti myös Muotkatunturin erämaa-alue. Noin 45 kilometrin pituisella retkellä paikkaan ehti ihastua, mutta monta kohtaa jäi vielä tutkimattakin.

Kota viimeisenä aamuna.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.