Joku sanoi sitä Pohjois-Norjan Mount Everestiksi – retkeni 1916-metriselle Oksskoltenille

Everest on ehkä jo hiukan reilumpaakin liioittelua, mutta tällaiselle loivempiliikkeiselle normikulkijalle tämä paikka oli hiukan työläämpi pala purtavaksi.

Norjassa, hiukan napapiirin eteläpuolella, Nordlandin läänissä, Ranan kunnassa, sijaitsee kaupunki nimeltä Mo i Rana. Kaupungin eteläpuolella, Ruotsin rajan tuntumassa, näkyy kartalla suurikokoinen valkoinen alue, jota on siunattu nimellä Okstindan. Kyseisessä tunturiryhmässä on jäätikön lomassa useita kymmeniä huippuja, joista korkein on 1916-metrinen Oksskolten. Se on koko Pohjois- ja Keski-Norjan korkein huippu, seuraavaksi korkeampi löytyy vasta Etelä-Norjan vuorilta, Jotunheimenista.

Ensiyritys vuonna 1977

Vuoden 1977 kesällä ajelimme serkkupojan kanssa Mo i Ranasta E6-tietä etelään ja Korgen-nimisestä paikasta sivutietä itään, päätyen jonnekin Leirbotnetin laaksoon. En muista enää, pääsikö tietä ajamaan silloin aivan loppuun saakka. Nykyisin ainakin jonkinlainen ajoura jatkuu aina Durmålsvatnetin padolle asti.

Tieltä lähtee polku etelään kohti Okstindbreenin jäätikköä, jonne silloin serkkuni kanssa kapusimme telttailemaan. Tarkoituksena oli jo tuolloin suunnata korkeinta huippua kohden, mutta puutteellisesta kartasta, pehmeästä lumesta ja kokemattomasta vaellusseurasta johtuen ei matka sitten jatkunutkaan kovin pitkälle. Lähestymissuunta ei myöskään ollut kovinkaan järkevä pitkän lumipeittesen jäätikön ylityksen vuoksi.

Mutta siemen oli kylvetty itämään….

Kulkemani reitit vuosiluvuin varustettuna.

Kuvauspaikalta on vielä viidenkymmenen kilometrin kaarros taustalla näkyvään kohteeseen

Uusi yritys vuonna 2013

Syyskuussa 2013 olin jälleen seudulla kaverin kanssa, tällä kertaa E12-tiellä Umbuktassa, josta kääntyy reilut neljäkymmentä kilometriä pitkä, kapea, huonokuntoinen hiekkatie kaartaen länteen, etelään ja itään järvien ympäri, tehden lähes täyden ympyrän Okstindanin pohjoispuolen voimalaitostyömaille.

Mikä parasta, sieltä lähtee myös “norjalaispolku” Oksskoltenin huipulle. Matkaa on vain viisi kilometriä, mutta korkeuseroa tulee noin 1400 metriä.

Siellähän se, lähellä mutta niin kaukana

Parin kilometrin taivalluksen ja kolmensadan nousumetrin jälkeen on jäätikköä edeltävä sola, jossa on hyvä paikka perusleirille. Siitä teimme tutkimusretken jäätikölle nousureitin löytämiseksi, mutta mukana olevalla varustuksella ei sellaista löytynyt. Mukanamme ei ollut edes jäärautoja, ja ainoa reitti ylöspäin kulki jäätikön kautta, joten palasimme siis pettyneinä takaisin autolle.

Melkein onnistuminen vuonna 2014

Syyskuu 2014. Kaveri vaihtui, kohde ei. Raahasimme tavarat jälleen solan leiriin, ja heti teltan pystytyksen jälkeen iltapäivällä oli vuorossa pikku tutkimusretki jäätikölle. Tällä kertaa olimme huolellisesti varustautuneita jäärautoja myöten, ja olipa jopa yksi vaellushakkukin mukana.

Hieno leiripaikka lammen rannalla

Austre Okstindbreenin jäävirta on alaosastaan loppukesällä täysin lumeton, mikä tarkoittaa, että putoamisvaaraa railoihin ei juurikaan ole, koska ne ovat näkyvillä, eikä kovin syviä railoja tai korkeita serakkejakaan kohdalle edes sattunut.

Seuraavana päivänä kävelimme jäätä pitkin niin ylös kuin pääsimme, mutta retki antoi saman tuloksen kuin edellisenäkin vuonna: ylempänä oli aivan liian jyrkkää ja railoista, että siitä olisi päässyt pelkillä jääraudoilla kulkemaan kartalta katsoen sitä helpointa reittiä ylös. Palasimme siis leiriin.

Polku muuttuu hankalammaksi

Sitten tie suorastaan nousee pystyyn

Seuraavana aamuna kaveri päätti (hiukan vajavaisten varusteidensa kanssa) siirtyä alas auton luo “lämmittelemään”. Minä taasen tunsin kuumotusta, täytin repun eväillä ja lähdin päinvastaiseen suuntaan. Ylitin jäätikön sen alaosasta ja könysin jyrkkää, kallioista ja kivistä “perusreittiä” aina Oksskoltenin jyrkemmän huippukartion juurelle, 1500 metrin korkeuteen. Siinäkin korkeudessa on jo aikamoiset näkymät Austre Okstindbreenin yläosaan ja läheisille huipuille.

Valitettavasti syyskuussa päivä ei enää ole niin pitkä kuin huononpuoleinen kuntoni olisi edellyttänyt, joten sillä kertaa jouduin kääntymään siitä korkeudesta takaisin alas. Purin teltan solasta ja painelin samantien autolle saakka, sopivasti viisarikello kerkesi tehdä yhden täyden kierroksen, ja hämärä alkoi laskeutua tunturiylängölle.

Huiputus vuonna 2015!

Elokuu 2015. Aikaistin lähtöä elokuulle, jotta valoisaa aikaa olisi pidempään. Parkeerasimme auton aivan hiekkatien päähän padolle, josta lähtee polku Gresvatnetin patoaltaan rantaa kaartaen etelään Røssvatnet-järvelle. Noin viiden kilometrin mittaisen, erittäin vaihtelevan järvenrantapolun jälkeen eteen tuli jäätiköltä laskevan joen silta, jonka ylityksen jälkeen suuntasimme rinnettä ylöspäin kohti Charles Rabot -jäätikön alapäätä, lähes tuhannen metrin korkeuskäyrälle, johon perustimme tämänkertaisen perusleirin.

Aurinkoiseen aamuun on aina mukavaa herätä, etenkin kun maisema teltan oviaukolta on tuollainen

Kelit olivat suosiollisia helteiden ja valtavien mäkärä- ja paarmaparvien muodossa. Onneksi ne pitivät tuhannen metrin korkeutta jo elinalueeseensa kuulumattomana, ainoastaan muutama poronnenäsaivartaja tarkkaili kaikkea liikkuvaa, josko telttojen lähistöltä löytyisi sopivan märkiä sieraimia jälkikasvunsa kasvattamista ajatellen.

Tältäkin leiripaikalta matkaa huipulle on noin viisi kilometriä, mutta nousumetrit jäävät hiukan alle tuhannen metrin.

Aamulla aikaisin rinteeseen, reitille luode, lounas ja kaakko. Kiviset rinteet lumilaikkuineen ovat vaativia, mutta vaellussauvojen kanssa on tukeva kulkea.

Päivällä tulimme kohtaan, jossa olin edellisenä vuonna käynyt, ja aloimme nousta jyrkintä, reilun kilometrin pituista, yli neljänsadan korkeusmetrin loppunousua, joka onneksi loiveni viimeisen puolen kilometrin matkalla reilusti. Nousun alapäässä kaveri päätti kääntyä takaisin, ja jatkoin kiipeämistä yksin kohti huippua.

Viimeinkin, eihän siihen mennyt kuin 38 vuotta! Kyllä hyvää kannattaa odottaa hiukan pidenpäänkin. Ja mitkä maisemat, onneksi ilmatkin suosivat. Joskus huipun ollessa pilvessä ja maisemien puuttuessa on huipulle pääsy vain pieni murto-osa siitä nautinnosta, mitä se voi hyvällä säällä olla.

Paluumatka sujui rauhallisesti väsymyksestä nauttien, ja illemmalla teltalla ainoat ajatukset olivatkin lepo ja ruoka.

Autolle marssimme retkestä ja helteestä väsyneinä, paarmoja ja kaikkia muitakin ötököitä suunnattomasti vihaten. Ylös-alas pomppiva järvenrantapolkukaan ei ollut enää mieleinen, vaan siirryimme kulkemaan tasaisemmalle rantasoralle aina, kun rantakalliot antoivat siihen mahdollisuuden.

Mutta kyllä oli kertakaikkisen upea reissu.

 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.