Pitkospolku lehdon halki Valassaarilla

Valassaarten lumoissa, Mustasaari

Oma retkeni Valassaarille alkoi sattumasta: huomasin kesälomareissulla Vaasassa mainosjulisteesta, että saarille tehdään kesällä opastettuja retkiä, ja onnistuimme varaamaan paikat veneeseen seuraavalle päivälle. Silloin kun on mahdollista käydä turvallisisista turvallisimman radio-ohjelman eli Merisään kohteessa, on tartuttava tilaisuuteen!

Merenkurkun saaristolla on vuonna 2016 juhlavuosi:  Merenkurkusta – ruotsinkieliseltä nimeltään Kvarken – tuli 10 vuotta sitten UNESCO:n maailmanperintökohde, yhdessä jo vuonna 2000 vastaavan statuksen saaneen, 150 kilometrin päässä Ruotsin puolella sijaitsevan Korkean rannikon (Höga kusten) kanssa. Suomessa sijaitsee maailmanperintökohteen matala osa, Ruotsissa on alueen nimen mukaisesti jyrkkien kallioiden rannikkovyöhyke. Kummatkin ovat noin 10 000 vuotta sitten päättyneen jääkauden omalaatuisia aikaansaannoksia. Erikoista on se, että hidas muutos maisemassa jatkuu vääjäämättömästi edelleen.

Vene Valassaarille

Ajoimme Mustasaaren (ruotsiksi Korsholm) kunnan alueella sijaitsevaan, Björköbyn kylään kuuluvaan Svedjehamnin satamaan, mistä retkivene lähti puksuttamaan eteenpäin, kun kaikki me kahdeksan retkeläistä olimme nousseet kipparin ja oppaan perässä veneeseen. Jo alkumatka oli kiinnostava, jopa jännittävä: turvallinen reitti suojaisasta satamasta on paikoin erittäin kapea, ja reittiin tehdään aika ajoin tarkistuksia, kun Merenkurkulle tyypillinen, maan jatkuva nouseminen tekee vanhasta reitistä liian vaikeakulkuisen.

Merenkurkussa maa nousee vuosittain noin 8 millimetrin verran, mikä ei tunnu paljolta, mutta ajan saatossa muutos näkyy ja tuntuu konkreettisesti maapinta-alan lisääntymisenä, uusien saarien ja jopa järvien syntymisenä. Eipä Svedjehamnin satamakaan enää palvele isompia aluksia, koska väylä on jo käynyt liian matalaksi.

Merenkurkun väylää Svedjehamnista

Pujottelimme veneellä matalan veden pitkittäisten moreeniselänteiden lomitse avovedelle . Tyynessä, kirkkaassa vedessä erottuivat maaston muodot ja kivet selvästi. Väylä oli paikoin uskomattoman kapea!

Kun ahtaimmat paikat oli ohitettu, oli palkintona edessämme taivaallisen kaunis näky, liki tyyni Perämeri ja yksittäisiä saaria siellä sun täällä. Jo alkumatka satamasta ulos varsinaiseen Valassaarten saaristoon oli eksoottista minulle, sisämaan järvimaisemien kasvatille.

04b-Roland-Wiik-opas

Kurkipariskunta pelmahti ilmaan rantapuiden suojista juuri ennen saapumistamme useista saarista koostuvan Valassaarten kohteeseemme, Ebbskäriin (Äbbskär), missä nousimme maihin. Asiantunteva oppaamme Roland Wiik jutusteli heti aluksi veneestä noustuamme saarten historiasta ja edessä olevasta 2,8 kilometrin pituisesta luontopolusta. Erinomaisesta kartasta sai paremman käsityksen siitä, millainen kokonaisuus Valassaaret oikeasti on. Saaren kyltitys on tehty usealla kielellä, ensimmäisenä tietenkin Mustasaaren virallinen kieli ruotsi. Siispä Naturstig edessä!

Ebbskärissä on hyvin rauhallista, sillä saaren vuonna 1904 perustetun merivartioaseman ovet suljettiin useita vuosia sitten. Vanhan merivartioaseman vieressä olevassa tuvassa toimii Valassaarten biologinen asema, jota käyttävät muun muassa lintuharrastajat.

Kanervikkoa Ebbskärissä

Etenimme luontopolulla leppoisaan tahtiin, sillä oppaamme tarinoi sopivin välein kohdalle osuneista kohteista suomeksi ja ruotsiksi. Sellainenkin yksityiskohta paljastui, että olimme Suomen suurimmalla ja vanhimmalla yksityisellä luonnonsuojelualueella. Maisemat tosin kasvaisivat täällä nopsasti umpeen, mikäli eläinystäviä ei tuotaisi saarille kesätöihin; laiduntavat lampaat pitävät edelleen parhaiten huolen siitä, että maasto ei pääse täysin metsittymään.

Astuimme kivistä polkua pitkin kanervikkoaukeaa myöten ihan tavallisten näköisten kuusten luo. Nepä eivät olleetkaan peruskuusia, vaan perhekuusia. Kuusten juurista luikerteli ”lapsioksia” maata myöten vähän matkan päähän emostaan ja lapsukaiset aloittivat uusilla paikoillaan oman juurtumisensa ja kasvunsa aikuisiksi.

Käringsundin flada

Vastaamme tuli pian Käringsundin flada, jolla oli enää kapoisen puron verran yhteyttä mereen, ja kosteikko näytti olevan kehittymässä. Avonaiset merenlahdet muuntuvat näillä main vähitellen kluuvijärviksi, joiden yhteys mereen katkeaa, kun maa kohoaa. Merivettä pääsee matalan kluuvijärviin vain silloin, kun myrsky yltää paiskomaan vettä ”kynnyksen” yli tai veden pinta nousee tarpeeksi. Kun maan pinta kohoaa yhä enemmän, entinen merenlahti aloittaa hitaan muuntumisen suoksi.

Venäläisten sotilaiden hautakumpua

Olimme ohittaneet jo useita kiviröykkiöitä matkan varrella. Niiden salaisuus selvisi lopulta. Venäläiset sotilaat lähtivät vähissä varusteissa hyökkäämään jäitä pitkin Ruotsiin kenraali Barclay de Tollyn johdolla  vuonna 1809. Uumajan miehitys onnistui ja paluumatkalla sotilaat pystyttivät Ebbskärin länsiosaan tolpan Venäjän ja Ruotsin rajan merkiksi. Palkintona menestyksestä Barclay de Tolly toimi vähän aikaa Suomen kenraalikuvernöörinä.

Sotaretken hinta oli kuitenkin, että venäläisiä sotilaita kuoli runsaasti sekä meno- että paluumatkalla. Paikalliset asukkaat kasasivat lopulta menehtyneiden venäläissotilaiden luiden päälle kiviä. Viimeiset löytyneet jäännökset haudattiin muistolaatalla merkityn kivikummelin alle vuonna 1930. Olimmekin kaikessa hiljaisuudessa kävelleet hautuumaan halki.

Entinen kivisilta Ebbskärissä

Ebbskär ja Storskär olivat vielä reilut sata vuotta sitten erillisiä saaria, joten majakan rakentamisen avuksi piti rakentaa silta tavarankuljetuksia varten. Ai silta? Siis tämä kivillä päällystetty kuivan maan väylä? Just joo. Taas uusi konkreettinen esimerkki maan kohoamisesta, sillä vettä ei näkynyt mailla halmeilla. Aika vekkulia!

Lehdokki

Polun varrella saattaa tavata ties mitä lehtokasveja ja perhosia, ei ainoastaan hyttysiä ja paarmoja. Näiden jälkimmäisten ansiosta oli pakko pitää lätsää päässä ja pitkähihaista yllä, etteivät inisijät saaneet paljaasta ihosta ihan jättipottia. Hyönteismyrkkyä ei onneksi tulvahtanut mistään nenään, sillä se olisi saattanut tappaa somasti kukkivan lehdokin vienon tuoksun.

Pitkospolku lehdon halki Valassaarilla

Kivisiltapolulta siirryimme seuraavaksi aivan huikeaan Storskärin lehtomaisemaan, jonka vihreän sävyt olivat kuin toisesta maailmasta. Kosteassa, tasaisessa maastossa koivut kasvoivat sen verran väljässä, että niiden ympärille jäi tilaa häkellyttävän kauniille valolle, kiitos mahtavan aurinkoisen päivän. Voin kuvitella, että jos kirkkauden tilalla olisi ollut usvaa, olisi lehto saanut maagisen hohteen.

Jos en olisi ollut ryhmän mukana ja hyttysiä olisi ollut reilusti vähemmän, olisin mieluusti jäänyt makustelemaan lehdon tunnelmaa paljon pidempään! Vaan nyt piti kiltisti tallata pitkospuita pitkin eteenpäin ja ottaa muut kiinni. Olihan meillä sitä paitsi evästauko odotettavissa.

Valassaarten punainen majakka

Saavuimme lopulta lähelle luontopolun päätepistettä, Valassaarten tunnetuimmalle maamerkille eli majakalle ja istahdimme majakanvartijan tuvan eteen nauttimaan valmiita retkieväitä. Kirkkaanpunaisen majakan (1885) suunnitteli ja rakensi pariisilainen Henry-Lepauten toimisto, yhteistyössä Gustave Eiffelin toimiston kanssa. Jotain hämärästi tuttua onkin metallimajakan rakenteessa! Ennen tätä tornia Valassaarilla oli puinen pooki, mutta järeämpi valonlähde katsottiin välttämättömäksi lukuisien haaksirikkojen vuoksi. Valo sytytettiin majakkaan ensi kertaa vuonna 1886.

Venevaja Äbbskärissä

Majakalta oli enää lyhyt matka rantaan, ohi pitkänä rehottavan heinikon ja kukkivan kallion. Kyytiveneemme oli ajanut kulkiessamme valmiiksi laituriin paluumatkaa odottamaan. Kun saavuimme lähemmäs rantaa, katsoin ensin että tuossapa on lato, mutta tarkemmin ajatellen se onkin saattanut olla joskus venevaja, ennen kuin maa kohosi..

Kevyt tuuli oli noussut merellä sillä aikaa, kun olimme retkeilleet luontopolulla. Paluumatkalla aallot roiskivat reippaammin veneemme kylkiin ja aurinko muutti aiemmin niin tyynen meren häikäiseväksi välkkeeksi, että ilman aurinkolaseja ja lippistä olisi saanut silmät kipeiksi. Tämä oli vain muutaman tunnin retki, mutta kokemuksena piirtyi mieleen eksoottisena kuin ulkomaanmatka, ja muistan sen hyvin vielä näin muutaman vuoden jälkeen.

Merenkurkun saaristoon pääsee siis tutustumaan ilmankin omaa venettä tällaisilla opastetuilla maailmanperintöristeilyillä (säävaraus), mutta alue on toki loistava myös omatoimisiin retkiin vaikka meloen, jolloin pohjakosketukset vesillä voi aika hyvin välttää.  Samalla reissulla voi Merenkurkun maisemista nauttia myös mantereen puolella jalkaisin. Kävin itsekin opastetulta veneretkeltä palattuamme kävelemässä päivän päätteeksi Svedjehamnista alkavan Bodvattnetin kierroksen, jonka aikana opin alueesta paljon lisää ja sain lopuksi kavuta katsomaan moreenimaisemia yläilmoista, Saltkaretin upeasta näkötornista. Suosittelenkin Merenkurkun retkipäivän ohjelmiin molempia!

Svedjehamnin kalasatamaan on Vaasasta matkaa noin 40 kilometriä. Kalasatamaan pääsee helpoiten omalla kulkuneuvolla, sillä bussiyhteyksiä Valassaarten retken lähtöpaikkaan on erittäin rajoitetusti. Kesäviikonloppuina voi toisinaan päästä alueelle maailmanperintöbussin kyydissä Vaasan Vaskiluodosta.

Kartta (Valassaaret)

Kartta (Svedjehamnin kalasatama) ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 7038329  E 215038

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.