Uusia luolailukokemuksia hiisien mailla Punkalaitumella

Kartta N 6784582 E 292526 (Konatun kellari)
Auton jättöpaikka (Konatun kellari)

Kesän alkuun oli enää hetki, mutta ilman harmaudesta olisi voinut luulla syksyn koittaneen. Vietimme peliporukan vuosittaista mökkiviikonloppua Passimökillä Punkalaitumella. Saavuimme paikalle pilvien ripsotellessa laiskasti pisaroita automme kattoon. Mökkiä ja sen ympäristöä hetken ihmeteltyämme mökin vuokraisäntä Pärssinen ilmaantui pihapiiriin.

Juttelimme mukavia mökin ja lähiseudun historiasta. Kysäisin, josko isäntä tietäisi, miten helposti läheiselle Konatun kellarille mökiltä pääsisi. Matkaa ei kuulemma ollut pitkälti, mutta saimme myös vinkin, että mökin vastainen kalliorinne kannattaisi tarkistaa.

Perjantai-ilta kului saunan, jutustelun ja lautapelien merkeissä. Toukokuun illat ovat jo melko pitkiä, mutta kosteus ja harmaus eivät onnistuneet houkuttelemaan pois mökin lämmöstä. Lauantaiaamuna sää oli kuitenkin merkittävästi selvennyt, ja päätimme käydä tutkimassa isännän vinkin.

Kalliot itsessäänkin herättivät jo mielikuvituksen vilisemään hiisiä ja peikkoja.

Mökkitien mutkasta lähtikin puiden lomaan pieni polku, jota pitkin kiipesimme hetkessä lohkareikkoisen kalliojyrkänteen juurelle. Polulta ei montaakaan askelta tarvinnut sivuun ottaa, kun huomasin kapea kolon melkein jalkojeni juuressa. Se ei vaikuttanut suuren suurelta – varsinkaan, kun kukaan seurueestamme ei enää ole notkea koivunvarsi.

Nimettömän onkalon suuaukko.

Luolailu oli kuitenkin uusi kokemus ilmeisesti kaikille muille retkikuntamme jäsenistä, joten eihän tätä sopinut olla tutkimatta tarkemmin. Vatsa sisään ja pujahdus luolaan. Ei se niin vaikeaa ollut.

Kivien väliköstä paljastui tyypillinen lohkareluola. Tilaa oli kolmelle miehelle istua ihan mukavasti. Valoa pääsi sisään paristakin kohdasta, mutta huolimatta perjantain sateista, sisällä oli kuivat oltavat.

Könyttyämme ulos kivien koloista jatkoimme kapuamista kallion harjalle. Sen laella polku kiemurteli sammalmättäillä yhä ylemmäksi, johdattaen lopulta radiotornin juurelle. Valtava hirsirakennus kohosi korkealle päidemme ylle. Sen pystyttäminen umpimetsään ei varmasti ole ollut helppo urakka!

En ole mikään korkeiden paikkojen ystävä, mutta olihan tuokin torni valloitettava. Jyrkät portaat saivat melkein sisun kaulaan. Varsinkin kun tuuli tuntui ottavan tornin heijaavaan syleilyynsä. Ylhäältä oli kuitenkin sen komeat näköalat, joten kiipeäminen kyllä kannatti. Tornista käsin huomasimme myös, että vaikka metsätiet kenties veisivätkin lähemmäksi Konatun kellaria, olisi ehkä tällä kertaa helpompi siirtyä lähemmäksi autolla.

Kiipeäminen torniin vaatii hermoja, jos korkeat paikat eivät kuulu suosikkeihin.
Tornista näki Punkalaitumen pitäjää vähän pidemmällekin.

Päätös oli selvästi ihan kannattava, sillä kellaria ei niin vain löydettykään. Etsimme paikkaa useamman kartan avulla, ja Leinon Retkipaikka-juttukin antoi ymmärtää, ettei korpi ihan helposti kätköään paljastaisi. Onneksi Kesäläisen ja Kejosen Suomen luolat -kirja tarjosi jälleen kerran helposti seurattavat saapumisohjeet luolalle. Kunhan ne oli ensin pyydetty kotijoukoilta tekstiviestillä – kirja kun oli jäänyt kotosalle.

Konatun kellariin laskeutuminen ei ollut hankalaa. Tällä kertaa suuaukosta sisään mahtui isompikin retkeilijä. Laskeskelimme myös, että vaikka laskeutuminen luolan pohjalle oli melko syvä, pääsisimme ainakin porukkavoimalla kuopasta myös ylös.

Tottumattomalta Konatun kellarin suuaukko jäisi helposti huomaamatta. Opasteita luolalle ei ole, mutta sen suuaukko vartioi kelosta veistetty otso.

Luolaa tutkiessa oli helppo uskoa vanhat tarinat sen loputtomista käytävistä ja siellä piilotelleista hiisistä. Matala käytävä työntyi kivien alle, niin syvälle, ettei niihin kätköihin tehnyt täysin valmistautumatta lähteä kiemurtelemaan. Luolassa oli kuitenkin tarpeeksi syvyyttä ilmankin, ja se teki kyllä suuren vaikutuksen. Kellarilta lähtiessä en kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä, etten löytänyt päivän ensimmäisestä luolasta mitään mainintaa oikeastaan mistään. Mutta niinhän oli isäntäkin jutellut, että kenties Kellarista johtava tunneli jatkui aina tuohon luolaan asti.

Kävimmekö siis yhdessä valtavassa luolaverkostossa vai tunnetussa Konatun kellarissa ja tuikituntemattomassa nimettömässä luolassa? Niin tai näin, hiisien mailla seikkailu oli hieno jaettu kokemus ja ainakin juttelumme perusteella herätti innostusta luolailuun myös ystävissäni.

Tätä juttua kirjoittaessani vasta huomasin, että ohitimme Koirankallion luonnonsuojelualueen täysin. Se olisi varmasti kannattanut samalla retkellä katsastaa. Muutenkin tälle alueelle kannattaa tulla ajan kanssa. Ties mitä muita kätkettyjä aarteita Punkalaitumen metsät tarjoavatkaan.

Passimökki kartalla

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.