Tunturikukkiin tutustumassa Palkaskerolla – miten ihana kukkaloisto onkaan meneillään!

Tunturi-Lapin kesäkukkaloisto on hehkeimmillään monilla alueilla juuri nyt. Ylempänä olevilla tuntureiden rinteillä kasvit elävät hieman eri aikaa kuin alavammilla mailla, mutta tienpientareet, vaarojen rinteet, metsät ja paljakat tuntuvat kaikki kukkivan kuin viimeistä päivää juuri nyt. Tein juhannuksena retken tunturiin – sen piti olla tavallinen retki vain, mutta siitä tuli väkisinkin kukkaretki.

Reitin alkupiste kartalla, reitti 7 km

Wakawanhoina aikoina vuonna 2014, kun olin vasta liittynyt Retkipaikan kirjoittajatiimiin, tein Palkaskerolle ruska-aikana marjanmaisteluretken. Lapin luonto oli minulle tuolloin uusi ja ihmeellinen ja tunturin rinteestä löytyi monta marjaa, joita en ollut ennen maistanut. Kirjoitin siitä aikoinaan tarinankin.

Tuntui hauskalta, että tällä kertaa olin samalla tunturilla samalla asialla, joskin nyt kukkien perässä. Kukkia en toki maistellut, ihastelin vain. Kansallispuistoissa ei saa poimia kasveja, vaikka marjastaa ja sienestää yleensä saakin. On siis tärkeää muistaa että niin kauniita kuin tunturikukat ovatkin, ei niihin tule millään lailla kajota. Kasvien pitää saada siementää, jotta ne säilyvät.

Palkaskeron rengasreitin pituus on 7 kilometriä ja se alkaa Pallastunturin luontokeskuksen nurkalta. Reitti on mielestäni selvästi helpompi kuljettava kuin viereinen Taivaskeron reitti, vaikka viimeinen osuus huipulle onkin aika jyrkkää ja hyvin kivikkoista. Olen kirjoittanut itse reitistä enemmän tänne – keskitytään nyt kukkiin!

Heti reitin alkupuolella ympäristössä huomio kiinnittyi hillan kukkiin, jotka vielä olivat terhakoita kuin etelän valkovuokot keväisin. Itse asun alempana laaksossa ja meillä päin hillat ovat jo tulipunaisia raakileita, mutta ylhäällä Pallasten rinteillä kukinta oli edelleen täydessä vauhdissa. Myös suopursut ja suokukat kukkivat kauniina.

Hilla

Silmiinpistävin kukkija oli kuitenkin kurjenkanerva, joka toden totta kukki lähes kaikkialla minne silmä osui. En tullut suokukkaa tällä kertaa kuvanneeksi, mutta arkistosta onneksi löytyi kuva niin saa verrokin, kuinka samantapaisia suokukka ja kurjenkanerva ovat – ne ovat melko saman kokoisia ja molemmilla on nuokkuva, punertava kukka. Kurjenkanervan värit ovat kuitenkin jotenkin täyteläisemmät ja lämpimämmät, kyseessä on ehdottomasti yksi lempikukistani ruohokanukan ohella.

Kukkia oli kaikkialla ympärillä niin, ettei tullut houkutusta poiketa polulta niiden näkemiseksi ja kuvaamiseksi. Valmiilla reitillä pysyttely säästää luontoa. Tämä alla oleva pikkuinen, vaatimaton valkoinen kukka kasvoi aivan keskellä polkua ja mietin, olikohan se saanut osumaa ohikulkijoista. En tunnistanut sitä, en osannut edes arvata mitään. Somen voima kuitenkin toimi ja nyt tiedän, että kyseessä on uuvana. Uuvana! Miten hassu nimi!

Kurjenkanerva oli sopivasti mukana mittatikkuna. Uuvanat olivat todella pieniä.

Uuvana ja kurjenkanerva

Matka jatkui kohti huippua. Retkiseuralaiseni pysähtyi tuijottamaan jotakin, ja kiinnostuin että mitä siellä oli. Se oli sielikkö.

Sielikkö

Sielikkö oli paaaljon pienempi kuin mitä olin muistanut tai millaisen käsityksen olin kuvista saanut. Sitä kasvoi siellä täällä pieninä, todella kauniina ryppäinä.

Alla muutama yleiskuva reitiltä, koska emmehän me toki pelkkiä kukkia katselleet. Aivan kuin tilauksesta lehahti paikalle myös pulmunen, varpuslintu, joka liihottelee myös Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tunnuksessa. Pulmusen maastopuku on jokseenkin tehokas – linnun erotti kun se pyrähti paikalle, mutta maassa omissa oloissaan pomppivaa otusta oli yllättävän vaikea huomata.

Tunturin laella kukkimisesta vastasivat lähinnä sieliköt ja kurjenkanervat. Kun reitti alkoi laskeutua jälleen alaspäin, oli uusien lajien vuoro. Luvassa oli jotain tuttua ja jotain aivan totaalisen uutta ja ihmeellistä.

Tutumpaa päätä edustivat lapinkuusiot. Tämä vähintäänkin eksoottisen näköinen, vaaksan korkuinen kukka kasvoi paikoin suoranaisina ryppäinä tai kimppuina, paikoin taas oli yksittäisiä varsia siellä täällä. Sekoitin itse aiemmin lapinkuusion kaarlenvaltikkaan, joten kaivelin arkistoista verrokkikuvan tuohon viereen. Nyt kun niitä katselee vierekkäin niin eiväthän ne kyllä kovasti toisiaan muistuta, joskin värimaailma on sama ja molemmat ovat todella erikoisen näköisiä kukkia.

Seuraavaksi kasvoi keskellä reittiä puna–vihreä matto, josta meillä ei ollut edes hyvää arvausta heittää, että mikähän se olisi. Kuvaviestien päässä olevien ystävien tuella tunnistus kuitenkin onnistui, ja eksoottista mehikasvia muistuttava eliö paljastui vaivaispajuksi. En ollut koskaan kuullutkaan, että pajustakin on olemassa vaivaisversio kuten koivusta (onko sitten myös vaivaiskuusi ja vaivaismänty?) enkä olisi ikimaailmassa arvannut että tässä on jokin puuvartinen laji kyseessä.

Kaveri laittoi sormen kuvaan mittatikuksi.

Mainio apu monien eliöiden tunnistukseen on Luontoportti, jonne tälläkin kertaa riensin tutkimaan tarkemmin vaivaispajua. Sivusto tiesi kertoa, että vaivaispaju kasvaa harvoin puurajan alapuolella ja että se viihtyy paikoissa, joissa lumi viipyilee keväisin. Lisäksi sivuilla mainittiin, että Linnén mukaan vaivaisapaju on puulajeista pienin – tosin napapaju on kuulemma suurin piirtein yhtä matala.

Tähän päättyi tämänkertainen kukkakimaramme tunturissa. Kannattaa lukea myös Kukka Kyrön tarina Kilpisjärven kukista!

2 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.