Tuntsan erämaassa on salaperäistä tunnelmaa

Erämaissa on harvoin merkittyjä reittejä, mutta Savukosken ja Sallan kunnissa sijaitsevan Tuntsan erämaan halki kulkee UKK-reitti. Tuntsan erämaassa saa silti olla melko rauhassa, sillä ainakaan tällä reissulla ketään ei tullut vastaan viiteen päivään.

Reittimme: Pirunkirkko–Murhahaara–Härkätunturi–Murhahaara–Nuoluskurun kota–Pirunkirkko, noin 60 kilometriä.

Reitin varrella on kaksi autiotupaa, Murhahaara ja Härkätunturi, jossa myös sauna.

Auton voi jättää pienelle levikkeelle, josta UKK-reitti lähtee. Kohde kartalla.

Päivä 1

Vaelluksemme alkaa Naruska–Tuntsa-metsäautotien varrelta Sallassa. Kartalla Pirunkirkon kohdalla UKK-reitti ylittää Naruska–Tuntsan metsäautotien ja reittikylttien kohdalla on autolevike. Siihen mahtuu muutama auto parkkiin.

Maantie halkoo aluetta. Erämaa on tien länsipuolella, mutta erämainen alue jatkuu tien itäpuolella, jossa Suomen ja Venäjän raja-alue tulee nopeasti vastaan. Lännessä maisemaa hallitsevat Värriötunturit, idässä muun muassa Takkaselkätunturi ja Sorsatunturi.

Aiomme viettää Lapin eteläisimmässä erämaassa viisi yötä ja kuusi päivää UKK-reittiä seuraillen. Meillä ei ole kilometritavoitteita tai muita suorituspaineita, kunhan kävelemme paikoissa, jotka näyttävät kartalla kiinnostavilta.  Tiedossamme on, että reittimme varrella on kaksi autiotupaa, Murhahaara ja Härkätunturi.

UKK-reitti on merkitty punaisilla neliöillä, mutta reitti muistuttaa paikoin poronpolkua ja kääntyy välillä huomaamattomasti muualle. Harpommekin heti kättelyssä punaisen merkin ohi, koska kartallamme reitti ei näytä siltä, että isommalta uralta pitäisi kääntyä metsikköön.

Murhahaaran autiotuvalle on tien varrelta noin 14 kilometriä. Ensimmäinen vaelluspäivä on lähestulkoon aina tuskainen. Rinkka on täynnä muonaa, eivätkä hartiat ole tottuneet lastiin. Tunnen välillä rutistuvani kasaan rinkan painosta, vaikka 16 kilogrammaa on ihan maltillinen määrä kannettavaksi.

Ilma tihkuu kosteutta. Paita liimaantuu kiinni ihoon. Enemmänkin on itikoita nähty, mutta niitä on silti ihan riittävästi inisemään korvan juuressa.

Matkalla autiotuvalle näemme kuitenkin Tuntsan erämaan hienointa puolta. Tältä siis näyttää metsä, joka on saanut olla rauhassa, ilman ihmisen väliintuloa. Metsätaloudessa satavuotiasta puuta pidetään vanhana, mutta Tuntsalla puut ovat tuplasti vanhempia. Kelovanhuksien harmaat käkkärät osoittavat alaspäin. Kapoiset kynttiläkuuset tervehtivät kulkijaa.

Tuntsalla puut muistuttavat terveellä tavalla elämän kiertokulusta.  Lahopuuta on paljon. Lahoamista ajatellaan usein kuolemana, mutta kuolleet puut tarjoavat itse asiassa alustan monimuotoisuudelle: kolopesijöille, hyönteisille, sammalille ja sienille. Elämä kasvaa lahosta.

Totuuden nimissä on sanottava, että Tuntsan UKK-reitti on paikoin hyvinkin reippaasti pusikoiden vallassa. Välillä tiheä kasvusto ottaa päähän. Kun ei näe eteen eikä sivuille, jokin alkukantainen tunne valtaa mielen – tuntuu, että pusikon takaa vastaan tallustelee karhu. Naruska–Tuntsan kairat kun ovat karhujen valtakuntaa, vaikka ne ihmistä välttelevätkin.

Mesikämmeniä ei kuitenkaan näy. Sen sijaan isokokoinen metso pyrähtää lentoon polun vierestä.

Tuntsalla on hienoja aapasoita, joiden yli pääsee pitkoksia pitkin.  Monissa kohdissa pitkokset ovat liukkaita ja huonossa kunnossa, joten kannattaa asetella jalkansa varovaisesti, ellei halua tutkia suota lähemmin maan tasolta.  

Ennen Murhahaaran autiotupaa teemme todella hämmästyttävän löydön. Pitkospuiden sivuun on aseteltu jeesusteipillä vuorattu tohvelipari. Miksi joku on raahannut tohvelit erämaahan? Ovatko ne jonkun leirinkengät ja miksi ne on vuorattu teipillä? Kantapäät kastuvat joka tapauksessa.  Hoi, jos unohdit tohvelisi Tuntsalle, siellä ne nyt edelleen ovat!

On aina yhtä ihanaa nähdä autiotuvan katon pilkottavan metsän lomasta. Murhahaaran tupa on siisti, ja seinustalle on jätetty hyvä kasa polttopuita, kaarnaa ja kiehisiä. Koska tuvalla ei näytä olevan muita, asetumme taloksi. On aika keskittyä perustarpeiden huoltoon eli veden hakuun, ruoan laittoon ja makuupaikan sijaamiseen. 

Kylmäävään Murhahaara-nimeen liittyy tarina 1600-luvulla tehdystä poromiehen murhasta. Karmiva tarina on väkivaltainen, sillä murhatun poromiehen pojat kostavat isänsä kuoleman listimällä tappajan ja hukuttamalla tämän pojan avantoon. Siksi kämpällä sanotaan kummittelevan. Kummitus ei tällä erää näyttäydy, tai ehkä emme vain herää sen kolisteluun.

Päivät 2–3

Säätiedotteen mukaan tulossa on kahden päivän sadeputki, joten jatkamme aamupäivällä matkaa Härkätunturin autio- ja varaustuvalle. Vajaan yhdeksän kilometrin matkalla ylitämme Ansun Härkätunturin ennen kuin saavumme Härkähotellina tunnetulle autiotuvalle. Hotellilla on jopa sauna, joka herättää lämpimiä ajatuksia. On aina ilo saada peseytyä vaelluksen keskellä.

Meillä on avain varaustuvan puolelle, vaikka autiotupakin kumisee tyhjyyttään. Varustupa on kuitenkin niin sympaattinen ilmestys, että menemme mieluusti sinne. Jälleen tupa on mukavassa kunnossa, eikä ensi töikseen tarvitse ryhtyä lakaisemaan tai pyyhkimään vanhoja nuudeleita pöydältä.

Vietämme muutaman päivän Härkätunturin tuvalla sadetta pidellen. Käymme päiväretkellä Härkätunturilla, mutta on mukava palata tuvan lämpöön kuivattelemaan vaatteita. Päivän ohjelmassa on ristikoiden täyttöä ja illalla kirjan lukua kynttilänvalossa. Tuvassa kairan keskellä tunnen valuvani vaelluskuplan sisälle, jossa maailman uhkakuvat unohtuvat.

Veikkaan, että useimmat vaeltajat hakevat reissuiltaan juuri sitä unenomaista tilaa, joka syntyy, kun ihminen keskittyy perusasioihin ilman häiriötekijöitä. Montako kilometriä on seuraavalle etapille? Mitä söisin illalla? Mistä haen juomaveden? Mikähän lintu tuo oli?

Ilmiötä voisi kutsua vaikka vaeltajan kuplaksi. Sen huono puoli on kuplan puhkeaminen, toisin sanoen hetki, jolloin puhelin pääsee kuuluvuusalueelle. Viestejä tippuu ja puhelin pakottaa ihmisen taas orjakseen: katso Instagram, katso Facebook, katso edes muutama kuva ja uutinen.

Päivät 4–5

Muutaman yön jälkeen palaamme kohti Murhahaaran tupaa. Koska ilma on edelleen sateinen ja rinkkamme tippuvat vettä, vietämme vielä yhden yön Murhahaaran tuvassa vaatteita ja kenkiä kuivatellen. Kummitus ei näyttäydy vieläkään.

Seuraavana aamuna aurinko on jumalainen ilmestys. Metsä ja suot näyttävät nyt paljon kutsuvammilta kuin harmaan pilvimassan kehystäminä.

Härkätunturilta olisi ollut mahdollista jatkaa kohti Tulppiota, mutta me haluamme nähdä maantien itäisen puolen, jossa on enemmän avotunturia kuin jo tallustelemallamme pätkällä. Meidän ei tarvitse kävellä koko matkaa sinne, mihin jätimme auton, sillä UKK-reitti haarautuu Murhahaaralta noin neljän kilometrin päässä.

Kävelypätkä Murhahaaralta UKK-reittiä pitkin Nuoluskurun kodalle on noin 20 kilometriä ja vaihtelee maisemallisesti hyvin paljon. Ensin on upeaa harjua, joka seurailee Juntterojaa. Pysähdymme harjun päälle nauttimaan auringosta ja mehevistä mustikoista. Niitä on sakeanaan.

UKK-reitti menee hetken autotietä, ja siellä näemme ensimmäiset ihmiset viiteen päivään. Thaimaalaiset marjanpoimijat vilkuttavat reippaasti pakettiautostaan. Syömme lounaan tulipaikalla ja uitamme jalkojamme jääkylmässä Nuolusojassa.

Matka jatkuu hiekkapohjaisella kankaalla, jossa mielestäni leijuu erikoinen tunnelma. Ehkä se johtuu siitä, että havaitsemme muutaman poron matkan päättyneen tänne. Luukasat näyttävät vähän samalta kuin sarjakuvissa, joissa luut törröttävät autiomaassa hiekan keskellä.

Päivän karmivin hetki on kuitenkin edessä. Istumme suon laidalle levähtämään, kun kuulemme kovan äänen jossain lähellä. Kriiäääts! Missään ei tietenkään näy ketään. Mitä helvettiä se oli? Näen silmieni edessä vauhkoontuneen hirven, jota on ammuttu ja nyt se loukkaantuneena laukkaa meitä kohti.

Ääni toistuu muutamaan otteeseen ja mikä pahinta, se lähestyy! Rauhoittelen itseäni, tuskinpa se on loukkaantunut eläin, ehkä jotain muuta sentään. Helpotus on valtava, kun lähdemme eteenpäin suon laidalta ja näemme metsässä maastopyöräilijän. Tajuan samalla sekunnilla, että karmea riipivä ääni tuli pyöräilijän jarruista, kun hän laski alamäkeen.  

Pyöräilijä on tullut varsin vaativaa reittiä. Hän ansaitsisi aplodit. Matkalla Nuolusojan kodalle liukastelemme louhikossa ja rämmimme näköalattomissa pusikoissa ennen kuin kodan harmaat lankut ilmestyvät näköpiiriin.

Parikymmentä kilometriä ruoasta kevennettyjen rinkkojen kanssa on tuntunut melko helpolta. Virtaa riittäisi kävellä vielä. Juoksussa on ilmiö nimeltä runner´s high, joten tämä lienee hiker´s high. Tuntee, että kävely vain kulkee, energia virtaa, eikä jaloissa tunnu särkyä. Olo on ylivirittynyt. Uni ei tule, eikä varsinkaan sen jälkeen, kun noin kello kymmenen aikaan kodalle ajaa kaksi miestä jollain, joka kuulostaa mönkijältä. He pölisevät keskenään, mutta eivät ilmeisesti huomaa telttojamme muutaman metrin päässä. Miehet ottavat puita vajasta ja lähtevät tiehensä. 

Pimeässä illassa ja teltan kattoa tuijottaessa mielikuvitus alkaa taas karkailla. Ei ole kovin kauaa siitä, kun humalaiset mönkijämiehet kivääreineen riehuivat Kuonjarjoen autiotuvalla. Näillä puuvajalla käyneillä henkilöillä tuskin on mitään tekemistä Kuonjarjoen kanssa, mutta välillä mielikuvitukselle ei oikein voi mitään.  

Yö on huonoin tällä vaelluksella. Nukun katkonaisesti ja hermoilen vähän uutta kevyttelttaakin, johon minulla ei vielä ole luottamusta.

Päivä 6

Onneksi viimeisen vaelluspäivän maisemat hivelevät mukavasti silmiä. Vihdoin avotunturia, avaruutta pitkälle horisonttiin, jossa seisoo siellä täällä korkea tunturi. Näemme myös jotain ei niin miellyttävää, sillä täällä on paljon kitukasvuista aluetta suuren maastopalon jäljiltä. Vuonna 1960 massiivinen palo riehui muun muassa Kuskoivan ja Nuolusojan alueella ja tuhosi noin 20 000 hehtaaria, joista puolet oli metsää.

Vaelluksesta on jäljellä enää Pirunkirkoksi kutsuttu alue, joka kohoaa suon takana, noin 600 metriä maantiestä. Polku on tässä kohtaa hyvin louhikkoinen, mutta kuitenkin kuljettavissa. Itse piruko on sitten viskellyt kivet tännepäin maailmaa, mutta lohkeilleet kalliot ovat näyttäviä röykkiöitä.

Auto odottaa uskollisesti tien varressa. Vuorossa on vaelluksen yksi parhaista vaiheista: kiitollisuuden tunne tulevan yön puhtaista valkoisista lakanoista.

Lue myös

Sallassa Tuntsa verhoutuu upeaan ruskaan