Toukokuinen melontaretki Saaristomerellä – tämä on sydämensä ulkosaaristolle menettäneen paratiisi

Saaristomerellä ei ole neljää vuodenaikaa, vaan paljon enemmän. Toukokuisessa saaristossa erityistä ovat muuttolintujen parvet. Siksi olimme päättäneet suunnata kajakit kohti ulkosaaristoa; kuuntelemaan lintujen huumaavaa konserttia.

Pakkaamme kajakkien uumeniin yöpymiseen tarvittavat tavarat. Kotikylältäni Taalintehtaalta ei ole kuin reipas tunnin melonta ulkosaaristoon. Sen jälkeen edessä avautuu Saaristomeren kansallispuisto ja sen tuhannet saaret ja luodot – ja miljoonat reittivaihtoehdot.

Melontakilometrejä ei ole kovin montaa kymmentä kertynyt tämän vuoden osalta. Siitä huolimatta kädet hakeutuvat kuin itsestään oikeaan otteeseen puusta taidolla veistettyyn grönlantilaismelaan. Melonnan rytmikin mukautuu aaltoihin ajattelematta, lantio ottaa rennosti aaltojen keinunnat vastaan. Syntymässä ei minulle saukon räpylätassuja annettu, eikä ruokin siipiä, pyöriäisen eviä ja pyrstöä, saati paksua hylkeennahkaa sietämään meren kylmyyttä. Ilman kajakkia ja melaa on kehoni vajaa; ne ovat kuin vartalon jatkeita, proteeseja, jotka mahdollistavat liikkumisen siellä, missä sielunmaisemani sijaitsee ja minne mieleni alati halajaa. Kajakki on suojani ja rinkkani. Mela on ruokinsiipeni ja pyrstöni.

Taival etenee etappi etapilta hyvässä säässä joutuin. Auringon silmä tuijottaa väsymättä pilvettömältä taivaalta. Taukopaikaksi emme kelpuuta mitä tahansa luotoa tai saarta, sillä tähän aikaan vuodesta lintujen pesimärauhaa on kunnioitettava. Luotoryhmän korkeimmalla kohdalla päivystää uljasryhtinen merihanhipariskunta. Sirkeästi tirrittävä lapintiira kiirehtii tarkistuskierrosta melojien yli. Jostain etäältä kantautuu vielä alliparven alakuloista kuorolaulua, joka miltei hukkuu haahkojen kovaääniseen kaakatukseen ja kotkotukseen. Merikotkien lukumääristä en enää pidä kirjaa.

Tuuliennuste lupaili päivälle viittä metriä sekunnissa, mutta iltapäivällä pieni vire lakkaa kokonaan olemasta. Suuntaamme selän yli rikkumatonta vedenpintaa pitkin kauhoen. Harmaahylkeen pää kurkistaa pinnan alta. Otus killittää uteliaasti ja kainostelematta tummilla nappisilmillään kulkijoita. Pian se on jo sukeltanut toiselle puolelle kajakkeja, kadotakseen taas ääneti veden tummiin syvyyksiin. Yhtäkkiä, aivan kajakkiemme takaa kuuluu kova läiskähdys. Vedessä näkyy vain väreitä. Hylkeiden temppuja, tiedän. Toisinaan hylkeet läiskivät vettä kajakkien perävanassa – liekö se keino yrittää pelotella kummalliset otukset omilta vesiltä pois, vai kenties jonkinlainen leikki? Joskus olen saanut kajakkini perään yli kymmenpäisen hallilauman läiskyttelemään, enkä silloin tuntenut oloani tervetulleeksi.

Ilta on niin kaunis ja herkkä, kuin keväinen ilta vain voi olla. Ulkomereltä uudestaan siinnyt lounaistuuli ei yllä kallion suojaan, joka valikoituu teltan paikaksi – taas yhdeksi täydelliseksi sellaiseksi. Vaikka maailma ympärillä on mykistävän kaunis, on aikaa uppoutua hyvään kirjaan.

Rannan tervaleppävyö on kuin joukko alastomia ukonkäppänöitä. Ryhmyisistä rungoista kurottelee koukeroisia lehdettömiä raajoja ja sormia.

Riisun tossuni ja sukkani. Varpaat ja päkiä ottavat arastellen ensimmäisen askeleen vastaan jään ja veden hiomalla silokalliolla. Jalkaholvin herkkä kaari sulautuu vasten viileän kallion pintaa, kantapää laskeutuu viimeisenä. Talven jäljiltä pehmeä jalkapohja muistaa menneiden kesien avojaloin kävelyt. Miten kallion pinta voikaan tuntua niin erilaiselta kylmänä kuin lämpimänä! Askel toisensa jälkeen varmistuu, löytää paikkansa ikiaikaisen kiven pinnalta, kunnes varpaat kohtaavat vesirajan ja kipristyvät veret seisauttavasta meren kylmyydestä.

Vaikka viimeiset jäidenrippeet sulivat vasta pari viikkoa takaperin, pitkän melontapäivän jälkeen meren virkistävä syli tuntuu kutsuvalta ja kirkkaalta. Asteita vedessä ei liene kuin kolme-neljä. Riisuudun nopeasti ilkosilleni ja pulahdan kalliolta pohjasta valoa kurottelevien rakkolevien sekaan. Muutaman uimavedon jälkeen kiipustan takaisin kuivalle maalle. Jäätävä vesi viilentää mukavasti auringon kuumottamia poskia ja saa olon energiseksi.

Keväisin ilta tulee hitaasti, viipyillen. Sen tulon tuntee ensin viilenevässä kallioperässä; kun kirjaa lukiessa havahtuu siihen, että pitää verhota paljaat varpaat sukkiin ja pukea villapaitakin päälle. Kallio ei ole vielä ehtinyt varastoida auringon lämpöä itseensä, mutta kesällä se paahtaa patterin lailla lämpöä yötä päivää. Hämärä tulee vasta monta tuntia jäljestä. Iltaunisena harvoin jaksan valvoa auringonlaskuun saakka. Uskon enemmän auringonnousujen magiikkaan.

Kömmin teltan uumeniin ja suljen silmäni. Käenpiikojen kiivas kiikitys on vaiennut. Satakieli tapailee muutamaa säettä, mutta tyytyy jatkamaan konserttiaan vasta aamulla. Sen sijaan lehtokurppa aloittaa kurnuttavan vartiolentonsa telttapaikan yli. Sitä se teki jo kymmenen vuotta sitten, kun vietin ensimmäisiä telttaöitä tuon vieressä untaan tuhisevan kumppanini kanssa samoilla saariston kulmilla. Jostain lähiluodoilta kuuluu hylkeen haikeaa laulua, joka tuudittaa minutkin rauhalliseen uneen.

Aamukuudelta alkaa satakielen aamukonsertti, johon yhtyvät pian muutkin saaren tervalepikossa piileksivät linnut. Tällaisesta äänimaisemasta voi nauttia vain noin kuukauden päivät. Jo juhannukseen mennessä on suurin osa laulajista vaiennut muniaan hautomaan ja poikasiaan ruokkimaan. On aika ryhtyä aamupalan tekoon, sillä tulossa on taa uusi upea kevätaurinkoinen melontapäivä. Kutsun makuupussin uumenissa raukeana köllöttelevän kumppanini valmiiseen aamupalapöytään.

Tämä on todellista luksusmatkailua”, myhäilee tyytyväinen seuralainen kohdentaen yhtä paljon sanansa aamuvirkkujen lintujen kevätkonserttiin, ympärillä avautuvaan maisemaan kuin kevään kunniaksi normaalia retkiaamiaista paremmin katettuun aamiaistarjontaan.

On syötävä, jotta jaksaa meloa. On melottava, jotta mieli pystyy lepäämään. Tulevatkin melontapäivä noudattelevat tätä yksinkertaista, mutta toimivaa kaavaa, johon olen tykästynyt. Tätä kaavaa eivät pysty rikkomaan edes säätilojen vaihtelut räntäsateesta täyteen auringonpaisteeseen tai rikkumattomasta peilityynestä kelistä hurjempaankaan puhuriin.

Olen onnellinen. Tämä on kahden ikiajoiksi sydämensä ulkosaaristolle menettäneen paratiisi.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.