Torghatten – maailman kummallisin vuori?

Norjan Helgelandin rannikolla, Brønnøysundin kaupungin eteläpuolella, sijaitsee varsin kummallinen vuori vai onko se sitten vielä tunturi. Itse nimitän sitä vuoreksi, koska se kohoaa suhteellisen jyrkästi merestä. Se sijaitsee saarella, jonne pääsee autolla siltaa pitkin. Se ei tosin ole kovin korkea, huippu ylettyy vain 258 metrin korkeuteen ympäröivän meren pinnasta. Se ei ole poikkeuksellisen jyrkkäkään, huipulle pääsee kahtakin reittiä kävelemään. No mikä siitä sitten tekee erikoisen?

Tämä kuului omalle ”täytyy nähdä listalle” pidemmän aikaa ja tätä kirjoittaessa olen siellä jo ehtinyt kolmesti käymään. Helppokulkuinen, joskin kulunut polku nousee rinnettä ylöspäin koivujen keskellä. Jyrkimmissä kohdissa on kiviset portaat ja kulkijoita voi hyvällä kelillä olla runsaastikin. 

Ilta-aurinko paistaa Brønnøysundin kaupunkiin.

Kun puusto korkeammalla alkaa vähenemään, avautuu taaksepäin pohjoiseen upea maisema, joka etenkin ilta-auringossa on valokuvauksellinen jos aurinko värjää vieläpä kaukaiset vuoret punaisiksi. Kesäaikaan näillä korkeuksilla tosin sellainen ilta on melko myöhään. 

Polku uhkaa päättyä ennen aikojaan?

Tämä polku ei kuitenkaan johda vuoren huipulle, vaan se vie kohti jyrkkää kallioseinämää, johon polku ensinäkemältä vaikuttaa oudosti loppuvan. Kartta kertoo kuitenkin ihan toista. Kun ollaan korkeussuunnassa saavuttu noin 100 metrin korkeuteen, kulkija saa hämmästyä vaikka olisi jo etukäteen tiennytkin mitä odottaa. Reitti kyllä jatkuu, se nimittäin kulkee vuoren läpi! 

Oletko ennen miettinyt miltä vuoren sisällä näyttää?

Noin puolessa välissä, kirjaimellisesti keskellä vuorta, on suuri reikä. Tämä tunneli kyllä todella yllätti ensikertalaisen, sillä paperilta luettuna noin parikymmentä metriä leveä ja 35 metriä korkea aukko keskellä vuorta on suorastaan hämmentävän suuri. Tunnelia jatkuu noin 160 metriä kunnes ollaan vuoren toisella puolella, jossa ihmiset näyttävät tältä etäisyydeltä katsottuna kovin pieniltä. Vastavalon vuoksi kunnollista valokuvaa kokonaisuudesta ei tahdo saada, tämä on nähtävä ja koettava itse. 

Alakulman ihminen antaa mittakaavaa aukon koolle.

Pitkän tunnelin toisessa päässä avautuu näköala merelle, kun sininen meri ja taivas kohtaavat toisensa tuolla kaukana horisontissa. Astuminen ”vuoren sisään” oli aivan uusi kokemus, sillä yleensä vältän luolia. Täällä on kuitenkin valoisaa ja varsin tilavaa, tuijotan hämmästyneenä luolan korkeaa kattoa ja siinä olevia halkeamia. Tuntuu oudolta ajatella yläpuolella olevaa kivimassaa. Olen menossa vuoren alle, enkä huipulle kuten yleensä? 

Hioutuneet seinämät

Seinämissä näkyy veden hiomia pyöreitä uria ja koloja. Reikä laskee reilusti merellepäin mennessä, kun lähden astelemaan puisia portaita alaspäin. Portailla on mittaa jonkin verran, kun ne kulkevat tuon sileän seinän vieressä. Norjalaisen tarinan mukaan Hevosmies-niminen peikko ampui nuolen valtavan kallion läpi, mutta uskottavampi selitys reiän synnylle lienee jokin ihan muu. 

Tunnelin lattialle on pudonnut pieniä ja vähän suurempia kiviä.

Portaikon viereen on joskus pudonnut katosta kiviä. Nekään eivät ole ihan pieniä, ei taitaisi suurin mahtua ollenkaan edes normaalin kesämökin sisään. Kiviseinät kaikuvat hieman ja jostain kuuluu rauhallisesti tippuvan veden ääni. Siinä kulkiessani jotain kylmää putoaa niskaan. Jään hetkeksi katselemaan kuinka vesipisarat hitaasti putoavat yläpuolella olevasta halkeamasta. Auringossa välkehtivän pisaran putoamista ehtii seuraamaan jonkin aikaa sen irrottua katosta, ennen kuin se osuu kivisen polun viereen. 

Tunnelin päästä näkyy valon lisäksi muutakin

Saavuttuani luolan läntiseen päähän avautuu koko näkymä useiden luotojen yli merelle. Alhaalla on mukavan näköinen vanha maatila pellon vieressä. Moni kääntyy tällä kohtaa takaisin jyrkän näköisen polun ja kivivyöryvaaramerkin vuoksi. Jatkan kuitenkin polkua eteenpäin pidettyäni paikalla pienen evästauon. Polulla on irtokiviä, ja se lähtee laskemaan melko nopeasti koivikon sekaan. Alempana kukkii valkoinen ruusupuska ennen kuin saavutaan sen pienen pellon reunalle. Pellon viertä kuljetaan vähän matkaa, kunnes tullaan polun risteykseen. Koko vuoren ympäri pääsee halutessaan kävellen tai pyöräillen leveää ja tasaista reittiä. Käännyn oikealle, josta tiedän pääseväni näkemään tuon aukon hieman eri suunnasta. Otan tietysti kuvan maatilasta, joka lienee yksi Norjan kuvatuimpia erikoisen taustamaisemansa vuoksi. Mutta onhan se aina monin verroin kivempi talvella katsella itse otettuja kuvia? 

Koska reikä laskee merelle päin, sen läpi voi nähdä sinisen taivaan rannalta.

Ensimmäisellä kerralla en tullut käyneeksi huipulla, koska iltaretken jälkeisenä päivänä alkoi sataa vettä. Muutaman vuoden päästä oli siellä kuitenkin päästävä käymään. Aukon läpi kulkeminen uudestaan oli mukavaa, muttei tarjonnut ihan samanlaista jännitystä kuin ensimmäisellä kerralla. Huipulle nousu kyllä senkin edestä. Suositeltua reittiä pitkin matkaa ylös tulee vain 1,3 km, mutta aikaa on syytä varata tunnin verran suuntaansa korkeuseron vuoksi. 

Reitti huipulle seuraa osittain sähkölinjaa.

Reitti huipulle lähtee nousemaan jyrkästi heti erkaannuttuaan saarta kiertävältä polulta. Puita ei alun jälkeen ole, vaan reitti on merkitty kallioon punaisella maalilla. Korkeuseroa kertyy nopeasti, ja pian alkaa nähdä kuinka matala meri saaren edustalla onkaan. Vaalea hiekkapohja kuultaa turkoosin sävyisen kirkkaan veden läpi.

Jonkin ajan päästä polku tulee sähkölinjan alle, jota se alkaa seurata. Koska perinteistä polkua ei ole, pitää reittimerkkien kanssa olla tarkkana, varsinkin jos keskittyy liikaa katselemaan ympärilleen ja vähemmän eteensä. Itselleni kävi tällä kertaa poikamainen erehdys, ja onnistuin eksymään reitiltä näinkin selvässä maastossa ja lyhyellä matkalla. Perinteiseen tapaan en sitä taaskaan heti itse huomannut. Koska olin nähnyt jonkun tulevan vastaan, kävelin tyytyväisenä häntä kohti maisemia katsellen, kun maasto alkoi käydä, etten sanoisi peräti jyrkäksi. Kohdalle tultuani tämä vastaantulija sanoikin jotain, norjaksi tietysti, eli en ensin ymmärtänyt yhtään mitään. Onneksi hän osasi englantia ja kertoi minulle halunneensa vähän kiipeillä ja varoitti ettei oikea reitti kulje tätä kautta. Kiitin kohteliaasti ja jäin miettimään laskeudunko kymmeniä metrejä jyrkkää rinnettä alaspäin ja koukkaan sitten satoja metrejä takaisin reitille, vai jatkanko tätä norjalaista oikoreittiä ylöspäin? Päädyin jälkimmäiseen, mutta seuraavan kerran en kyllä yritä samasta kohtaa…

Jyrkkää on, varsinaisella reitillä olisi ollut ketjukaide apuna. Huomaa meren hiekkapohja.

Jyrkän nousun jälkeen huippua voisi kuvailla jopa tasaiseksi. Ylhäällä oli jo hyvin erottuva polku, koska kallioiden päällä kasvoi sammalta. Täällä voisi hyvin telttailla, jos tietäisi ettei yöllä ala tuulla mereltä liikaa. Huipulta näkyi pohjoisessa De Syv Søstre -vuorijono, jonka huiput olivat tällä kertaa lähes pilvien peittämiä.

Huipulla 258 metrin korkeudessa.

Lounastauko huipulla, tai ainakin piti olla. Olin epähuomiossa jättänyt sytyttimen autoon, eikä varatikkujakaan näyttänyt olevan mukana. Koska kylmä hernekeitto ei oikein innostanut, päätin jatkaa matkaa. Reitti ei niin kovin pitkä ole, joten eväsleivillä kyllä pärjäsi vaikka päivä olikin jo pitkällä. Jatkoin polkua eteenpäin ja ajattelin kiertää rengasreitin laskeutuen toista rinnettä alas. Kävellessäni mietin olenko nyt tyhjän päällä, vai joko ylitin sen vuoren reiän? Pikku hiljaa polku alkoi pienentyä, eli moni oli kääntynyt takaisin ja palannut samaa reittiä. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ja totesin tämän reitin olevan paljon loivempi. Matkaa parkkipaikalle kyllä tuli enemmän ja puut rajoittivat näkyvyyttä. 

Alempaa löytyi hyvä mustikkapaikka, olen usein hämmästellyt mikseivät norjalaiset kerää niitä kuten suomalaiset? Lakat sen sijaan ovat norjalaisten herkkua. Ne on useimmiten helpoista paikoista jo noukittu, eikä niitä turistit saakaan edes kerätä muuta kuin suihinsa. Tätä ei kaikki taida tietää, mutta on hyvä muistaa. Huonoimmassa tapauksessa voi joutua luovuttamaan jo kerätyt marjat pois. 

Huipulla käyntiin kului noin pari tuntia aikaa, ja reiän läpi kulkee sitäkin nopeammin. Kannattaa siis käydä molemmissa samalla kertaa jos keli vain sallii. Vuoren juurella leiriytyminen on kielletty, mutta muutaman sadan metrin päässä on lähin leirintäalue. 

Taukopaikan maisemia

Noin tunnin ajomatkan päässä mannerta kohden on parkkilevike (tie 76), jonka pöydän ääreltä vuorta voi syödessään katsella. Tämä oli paljon hienompi lounaspaikka, kuin vilkas parkkialue vuoren juurella. Koska tie nousee korkeammalle, täältäkin näkee tuon kuuluisan reiän läpi. Retkikohde joka jää muistoihin. 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.