Täyden kympin säätä ja sankkaa sumua – naisten talviretkeilykurssin hiihtovaellus UKK-puistossa

Monia ihmisiä on mietityttänyt, miksi retkeilykurssi pitäisi järjestää vain tietylle ryhmälle, kuten tässä tapauksessa naisille. Olen myös yrittäjänä saanut välillä tulenkatkuista palautettakin tästä aihepiiristä sähköpostini täyteen. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että näin pitäisi toimia, vaan tällä hetkellä kyseiselle kurssimuodolle on hurjasti kysyntää. Lisäksi olemme kurssillamme keskittyneet osin myös asioihin, jotka koskettavat erityisesti naisoletettua retkeilijää. Joten siinäpä se.

Urho Kekkosen kansallispuistoon suunnannut porukkamme oli käynyt jo kevään aikana kuukauden mittaisen, tehokkaan verkkokurssin, jonka järjestin yritykseni Vanamo Hikingin kautta yhdessä toisen eräopasyrittäjän, Luontoninnunrinkassa, sekä Suomen Latu Kiilopään kanssa. Talviretkeilyn ja hiihtovaelluksen teoriaa oli käyty jo hyvinkin monipuolisesti, mutta nyt oli aika pistää kaikki opit tositilanteessa käytäntöön. Itseänikin jännitti hieman, koska erämaan sää voi olla arvaamaton ja kaikenlaista voi sattua, vaikka kuinka olisi yrittänyt asiaa ennakoida. Nyt kahdeksan naista kuitenkin pakkaisi ahkionsa ja suuntaisi kohti erämaata neljäksi päiväksi. Jokaiselle kurssilaisellemme tämä oli ensimmäinen pidempi kokemus talviretkeilystä ja myös hiihtovaeltamisesta.

Ahkiot pakattuna Urho Kekkosen kansallispuiston portilla.

Ahkiot jonossa kohti erämaata

Muutaman päivän tavarashown ja ahkioiden pakkausurakan jälkeen Tunturikeskus Kiilopäällä, suuntasimme asiakkaiden kanssa siistissä jonossa sivakoiden kohti Niilanpään porokämppää ja tunturia. Päässäni pyöri ainakin sata eri asiaa, liittyen ahkioiden pakkaamisesta sään vaihteluun tunturissa. Mietin läpi myös taas kertaalleen kaikki mahdolliset uhkakuvat, mitä meille voisi maastossa tapahtua. Lopulta kaunis aurinkoinen sää sai tällaisen ikuisen murehtijankin rauhoittumaan ja nautin vain hiihtämisestä ja luistavasta hangesta. Niilanpään porokämppä häämöttikin kirkkaassa aurinkoisessa säässä edessämme aivan tuossa tuokiossa. Vielä ei ahkion paino tuntunut juuri missään, vaikka olimmekin hiihtäneet koko ajan tasaisesti ylämäkeä.

Niilanpään porokämpän pihaa.

Pidimme kunnon lounastauon porokämpän pihalla ja kerroimme asiakkaille tulevasta reitistä. Kaukana, pilvettömänä taivaanrannassa siinsi Niilanpään tunturin huippu, johon kohta kipuaisimme ahkioinemme. Toivoin mielessäni, ettei kenenkään ahkio ala kaatuilemaan ylämäessä, mikä väsyttää ainakin perässä hiihtäjät todella nopeasti. Kiivetessämme loputonta ylämäkeä suksinemme, kaikkien ahkiot pysyivät vakaasti pystyssä ja kohta silmiemme eteen avautui upea maisema. Oikealla näkyivät Pyhä-Nattasen tunturit ja vasemmalla aivan yhtä suurenmoinen näkymä koko kansallispuiston yli. Pilvettömällä säällä tunturien laet näyttivät pieniltä kumpareilta, vaikka niiden joukosta piirtyi esille jopa jylhä Sokostin tunturi.

Kohti Niilanpään tunturin huippua.

Ensimmäinen yö Suomunlatvan laavulla

Tunturin laelta on aina yleensä luvassa kiitollinen laskettelu alaspäin, ja niin oli tälläkin kertaa. Saavuimme hujauksessa Suomunlatvan laavun pihaan ja ryhdyimme pystyttämään leiriämme. Olimme aikaisemmin kertoneet asiakkaille, että Suomunlatvan laavun alue on yksi puiston kylmimpiä paikkoja. Emme Niinan kanssa tienneetkään, millaisen ennustuksen olimme antaneet, sillä nyt lämpömittari näytti vielä lähes plussaa! Auringon hiipiessä vähitellen tunturien taakse alkoi kuitenkin käydä selväksi, että elohopeat tippuisivat sen mukana. Iltanuotiolla jokainen yrittikin selvitä vesien keittelystään mahdollisimman nopeasti, jotta pääsisi lämpimään makuupussiinsa.

Muutamaa päivää aikaisemmin samalla paikalla olivat leiriytyneet erään eräkoulun opiskelijat ja opettajat kammeissa. Muutama kammi nökötti pystyssä vielä kohtuullisessa kunnossa ja päätimmekin Niinan kanssa kömpiä yhteen niistä yöksi. Aiemmat kammikokemukseni olivat olleet kovassa pakkasessa positiivisia, sillä oikein tehtynä kammi eristää kylmyyttä todella hyvin. Hylättynä kammi suositellaan kuitenkin tuhottavaksi, ettei se muodostu ansaksi ihmisille tai eläimille. Näin ollen, Suomunlatvankin kammeihin oli pistelty reikiä sinne tänne, osa oli jopa täysin purettu. Niinan kanssa valitsimme kuitenkin yösijaksi kammin, jossa oli vain pieni reikä katossa. Totesimme myös jollain logiikalla, ettemme tarvitse varmaankaan tarppia reiän peitoksi, koska ilta oli lähes tuuleton.

Lumikammissa yöpyjiä naurattaa vielä ennen nukkumaanmenoa.

Pestessäni hampaitani kammin ulkopuolella, sammutin otsalamppuni ja katselin taivaalla tanssivia revontulia. Luonto järjesti meille kyllä erämaassa sellaisen shown, mitä ei rahalla saa. Väreilevät ja hohtavat reposet vaihtoivat taivaalla paikkaa ja tuntuivat olevan jossain kohtaa kaikkialla tuntureiden yllä. Lopulta ryömin takaisin lumikammiin ja onnistuin jotenkuten keplottelemaan itseni sisälle tuplamakuupussiini. Toivoin myös, että asiakkailla olisi lämmin omissa majoitteissaan. Osa oli jopa kaivanut ulos lumikuopan pystyäkseen paremmin seuraamaan luonnon meille tarjoamaa revontulien tanssia.

Revontulet räiskyivät Suomunlatvan laavun yllä.

Kylmän yön jälkeen kohti Rautulampea

Onneksi itseäni on siunattu lähes epänormaalin hyvillä unenlahjoilla ja nukun melkein millaisissa olosuhteissa tahansa, jos tilanne niin vaatii. Eräopaskollegani oli kuitenkin havahtunut yöllä kammin katossa olevasta reiästä käyvään navakkaan viimaan. Ulkona oli myös ollut pakkasta reippaasti yli -20 astetta. Kollegan verrytellessä jäätyneitä jalkojaan kävelylenkillä, olin itse vetänyt suloisesti unia kammissa. Aamulla kyllä ihmettelin, kun en hetkeen tuntenut jalkojani.

Lumikammeja Suomunlatvan laavun pihassa.
Aamulla oli vielä hyvin kylmät tunnelmat.

Onneksemme retkemme asiakkaat olivat voineet majoitteissaan oppaita paremmin ja kaikki olivat saaneet ainakin jonkinverran unta alleen. Edessämme olisi aamupalan jälkeen nousu puoleen väliin, takaisinpäin Niilanpäätä ja siitä hiihto avotunturien läpi, kohti Raututunturien läpi vievää hiihtoreittiä. Juttelimme vielä lyhyesti opasparini kanssa reitistämme ja sen mahdollisista haasteista. Jos lumi puurajan yläpuolella vain suinkin olisi kantavaa, hiihtäisimme tuntureiden läpi, kuten olimme aikoneetkin. Aamupalan jälkeen olivat ahkiot taas jonossa ja nousemassa tunturin rinnettä pitkin. Itselläni lienee suonissa jonkin verran ajokoiran verta, sillä ryhdyn aina huomaamattani kirimään hiihtoani tai kävelyäni. Lopulta huomasinkin keikkuvani ahkioni kanssa letkan kärjessä muiden ollessa kaukana takanapäin. Tiedän tämän olevan varsin ärsyttävä piirre, varsinkin oppaassa, joten päätin yrittää hillitä pahempia menohalujani.

Niina ruokatauolla ja taustalla reitti, jota pitkin tulimme.

Ylhäällä tunturissa oli kuitenkin aivan loistava hankikanto ja saatoimme suihkia suksinemme kompassin osoittamaan suuntaan. Taivaalla paistoi aurinko ohuen pilviverhon takaa ja sai maiseman tunturissa näyttämään akvarelliväreillä maalatulta. Itse rakastan hiihtämistä avotunturissa (tietenkin hyvällä säällä), kun voi nähdä kauas ja taivas ja maa limittyvät toisiinsa jossain horisontissa. Lumi kimmelsi edessämme, ja ahkiotkin liikkuivat hangella varsin ketterästi. Ajoittain lumessa kuului pieniä humpsahdusääniä, mikä kaltevammalla pinnalla saataisi ennakoida lumivyöryä, mutta nyt olimme kuitenkin hyvin lähellä tunturin kovaksi tamppautunutta huippua.

Avotunturissa aurinko porottaa, joten muista aurinkolasit ja -rasva!

Pidimme myös ruokatauon tunturien keskellä ja ihailimme ruokailun lomassa henkeä salpaavaa maisemaa; tällaista näkymää tarjoaa hyvin harva ravintola. Tuossa näkymässä ja hetkessä olisin voinut istua ihmettelemässä pidemmänkin aikaa. Ruokatauon jälkeen koitti kuitenkin totinen kiipeäminen ahkoiden kanssa Raututunturien yli kohti Rautulampea.

Vauhdikas lasku Rautulammen tuvalle

Hyvää jokaisessa tunturin kapuamisessa on se, että hikisimmälläkin hetkellä muistaa perillä odottavan pitkän alamäen. Kun olin vetänyt keuhkoni täyteen ilmaa Raututunturien laella, työnsin ahkioni hurjaan laskuun kohti Rautulampea. Hieman ongelmia kuitenkin aiheutti ristikkäisillä aisoilla varustettu ahkioni, joka pyrki koko ajan vauhdissa vierelleni. Yhdessä kohtaa jopa ahkion vetovyön lukko aukesi, mutta onnistuin jotenkin täydessä vaudissa näpläämään sen takaisin kiinni. Lopulta saavuin kuitenkin Rautulammen tuvan pihaan ehjänä, ahkio kiltisti kannoillani. Koko ryhmämme pääsi alas ilman sen suurempia kommelluksia, ja leirin pystyttäminen tuvan pihaan saattoi alkaa. Löysin omalle Helsportin teltalleni valmiiksi kaivetun kuopan, johon päätimme sen opasparini kanssa pystyttää. Nyt ei enää otettaisi riskiä kammioyön kaltaiselle pakastelokerolle.

Rautulammen uusi tupa.

Helsportin Fjellheimen X-treme Camp3 tarjosi kunnon unet.

Kiertelimme katselemassa asiakkaiden teltan pystytystä, mutta kaikilta tuntui jo homma sujuvan kuin vanhoilla tekijöillä. Illalla istuimme koko porukka hiljentyneessä päivätuvassa grillailemassa makkaraa ja nauttimassa kaminan lämmöstä. Parasta oli myös asettua päivätuvan pirtinpenkille ja oikaista ahkion vedossa koville joutunutta selkää. Selailin samalla satelliittiviestin Inreachista säätiedotuksia ja huomasin sen lupaavan sankkaa sumua. Mietin, mahtaisiko päiväretkemme läheiselle tunturille onnistua huomenna laisinkaan, jos vastassa on vain valkoinen seinä?

Sumu valtaa tunturit

Yöllä kuuntelin lämpimässä makuupussissani telttakankaan lepatusta ja päättelin tuulen nousevan. Se voisikin tuoda mukanaan muutoksia säähän. Suljin silmäni ja toivoin, ettei taivaalta alkaisi ainakaan satamaan mitään kovin märkää, eikä tuuli yltyisi kovaksi. Omassa, lämpimässä teltassa uni tulikin mukavasti ja tiesin, ettei seuraavana aamuna tarvitsisi herätä kovin aikaisin. Yöllä untani ei häirinnyt mikään ja nukuin varmasti melkein 10 tuntia putkeen.

Aamulla kömpiessäni ulos teltasta, ulkona odotti totaalisesti toinen maailma. Sumu oli peittänyt vaippaansa tunturit ja näkyvyys oli olematon. Itse Rautulampikin oli kietoutunut usvaan ja pysytteli näkymättömissä. Kaivoin repustani gps:n ja kompassin ja tarkistin, että myös sähköiset suunnistusvälineet toimivat. Päiväretkeilymme asiakkaiden kanssa saataisi muuttua astetta haastavammaksi. Kolistelin sisälle Rautulammen autiotupaan vedenkeittopuuhiin ja törmäsin samalla nuoreen, ranskalaiseen valokuvaajamieheen. Tämä kertoi olleensa jo aamulla kuvaamassa Rautuojan varrella ja nähneensä riekkoja. Toinen suunnitelmamme olikin ollut hiihtää päiväretkelle ojan varteen, joten oli mukava kuulla, että saattaisimme nähdä siellä myös eläimiä.

Sumu on laskeutunut Rautulammen ylle.

Lähdimme tukevan ja myöhäisen aamupalan jälkeen hiihtelemään ilman ahkioita pitkin Rautuojan vartta. Kaikki ympärillämme oli kietoutunut pehmeään sumuun, eikä ympäröivistä tuntureista näkynyt valkoisen vaipan läpi vilaustakaan. Näimme kuitenkin monessakin kohtaa mutkittelevaa ojan vartta valkoisia riekkoja kipittelemässä hankea pitkin. Palatessamme retkeltämme tuvan pihaan, näimme myös haukan hyökkäävän ilmasta riekon kimppuun, mutta onneksi pikkuinen lintu pääsi kuin ihmeen kaupalla pakoon.

Myöhemmin sumu alkoi hieman hälvetä ja päätimme nousta lumikenkien avulla läheisen Kuttarapää-tunturin laelle. Löysin rinteestä jonkinmoisen hiihtojäljen, joka oli jäätynyt ja näin ollen mahdollisti kiipeämisen. Muualla rinteessä lumi oli surkeaa höttöä ilman merkittävää hankikantoa, jolloin jopa lumikengilläkin eteneminen on haastavaa. Kiipesimme jonossa tunturin laelle, vain todetaksemme sumun alkavan taas nousta. Ylhäällä näkymä oli varsin epätodellinen, maidonvalkeaa sumua kaikkialla. Sieltää täällä sumusta saattoi erottaa hahmon puusta tai jonkinlaisesta puskasta.

Kun tuntureilla on sumua, sitä todellakin on.

Kun laskeuduimme alas sumuiselta Kutturapäältä, meitä odotti alhaalla seuraava yö Rautulammen varaustuvassa. Yllätykseksemme asiakkaat halusivat suurin osa nukkua vielä ”koko rahan edestä” ulkona teltoissa. Niinan kanssa olemme nukkuneet sen verran teltoissa työmme puolesta, että menimme mielellämme nukkumaan paljon kohua herättäneeseen uuteen Rautulammen tupaan. Varaustupa olikin varsin tilava ja valoisa, eikä siinä tuntunut olevan kovinkaan paljon vanhojen perinteisten tupien huonoja puolia. Esimerkiksi ilmanvaihto tuntui pelaavan loistavasti, eikä ainakaan vielä homevaurioista ollut tietoakaan. Itselleni onkin aivan yhdentekevää, miltä se tupa ulospäin näyttää, kunhan se muuten toimii retkeilijää ajatellen hyvin. Rautulammen varaustupa todellakin jätti meihin hyvän vaikutelman.

Auringon saattelemana kohti Kiilopäätä

Seuraavana aamuna aurinko porotti taas korkealla taivaalla ja sumusta ei näkynyt enää jälkeäkään. Ympärillemme oli sumun seasta noussut tunturimaisema, josta vielä vuorokautta aikaisemmin ei ollut pystynyt näkemään vilaustakaan. Aamupalan jälkeen, asiakkaat lähtivät keräämään telttojaan ja pakkaamaan ahkioitaan ja me Niinan kanssa siivoilimme tupaa, sekä veistimme seuraavalle tulijalle kiehiset valmiiksi. Matkamme jatkuisi seuraavaksi kohti Luulammen erämaakahvilaa ja sieltä takaisin Kiilopäälle.

Ahkio pakattuna paluumatkalle.

Lähdimme hiihtämään yli jäätyneen Rautulammen taas ahkiot sievässä jonossa. Yllätyksekseni huomasin lammen päädyssä myös sulan kohdan, jossa päivysti pikkuruinen koskikara. Lintu kuitenkin lehahti tiehensä, kun ahkioletkamme lähestyi sitä. Edellisen päivän sumuinen kosteus oli huurruttanut kaikki puut erikoiseen sokerikuorrutusmaiseen kuuraan. Tämä muodosti kiehtovan kontrastin syvän siniselle ja täysin pilvettömälle taivaalle.

Paluumatka tehtiin lähes täyden kympin säässä.

Hiihdimme pitkin Rautuvanganojaa auringon paistaessa ja pidimme välillä pieniä taukoja. Kieltämättä opaskin turistikuvasi maisemia innokkaasti, sekä nautti valosta ja lämmöstä. Välillä hiihtelimme pitkin Rautulammelle vievää hiihtoladun vartta, välillä taas moottorikelkan jälkeä pitkin. Lopulta saavuimme Luulammen risteykseen, johon jätimme ahkiot ja hiihdimme päiväreppujen kanssa Luulammen erämaakahvilalle. Jutustelimme hyvän tovin kahvilan lämmitetyssä kodassa asiakkaiden kanssa, kunnes hiihdimme takaisin ahkioiden luokse.

Huipulla tuulee.

Seuraavaksi alkoikin retken viimeinen nousu pitkin Kiilopää-tunturin reunaa. Nousu jatkui melkein 3 kilometriä ja myös tuuli alkoi nousta. Kiskoessani yhtäkkiä hyvin painavaksi muuttunutta ahkiotani pitkin tunturia, huomasin tuulen muodostavan pieniä pyörteitä kimaltavan lumen pintaan. Purin hampaani yhteen ja pyrin asettamaan kepittämiseni jonkinlaiselle autopilotille, jotta etenisin mahdollisimman tasaista tahtia huipulle. Ikuisuudelta tuntuvan nousun jälkeen koitti lopultakin myös alamäki. Jälleen kerran ahkio pyrki laskiessa rinnalle, joten ainoa vaihtoehto olikin hiihtää ahkiota nopeammin. Eipä aikaakaan kun huomasin olevani tunturin juurella ja edessä häämötti tunturihotelli Kiilopään portti. Samalla tunsin, kuinka povitaskussa oleva kännykkäni aktivoitui ja siihen alkoi tippua ulkomaailman uutisia. En olisi niitä ehkä vielä sittenkään kaivannut.

Illalla istuimme asiakkaiden kanssa Kiilopään turvekammissa ja paistoimme lettuja. Kaikki olivat sitä ennen päässet syömään ja suihkuun, joten nyt oli aikaa vain istua ja jutella retkestämme. Kaikkien mielestä reissu oli oikein onnistunut ja opasparini Niinan kanssa totesimme, että myös meidän ”töissä” olleiden mielestä retki meni kaikin puolin hyvin. Olimme myös iloisia, että saimme nähdä asiakkaidemme kehityskaaren talviretkeilijöiksi ja toivomme heille myös kevyitä kilometrejä tuleville talviretkille.

Kuvat: Kristina Latvala ja Niina Heikkilä

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *