Talviset Lofootit valokuvauksen harrastajan retkikohteena, osa 2

Luontoa Lofooteilta löytyy heti, kun kääntää selkänsä tielle päin. Aina ei siis tarvitse vaeltaa kovin kauas, ja Lofooteilla se usein on mahdotontakin jyrkkien vuorenseinämien vuoksi. Onneksi myös vaelluspolkuja löytyy. Monet niistä saattavat äkkinäisesti tuntua hiukan jyrkiltä, mutta kannattaa kulkea oman kuntonsa ja mieltymystensä mukaan. 

Yllä tyypillisen teräviä Lofoottien huippuja aamuvalaistuksessa. Helmikuussa valon värisävyt ovat aivan keskipäivää lukuunottamatta eriasteisia aamun tai illan keltapunertavia auringonnousun tai -laskun ja valkoisesta siniseen vivahtavan lumen ja meren sävyjä. Voimakkaiden valoisuuserojen puuttuessa ne ovat hiukan helpompia hallita kameran muistiin, kuin myöhemmin keväällä.

Keskipäivän aurinko ei myöskään välttämättä vielä helmikuussa ulotu kovinkaan laajalle alueelle laaksojen pohjilla, mutta etenkään aurinkoisella ilmalla se ei haittaa, koska valoa silti riittää kyllä hyvin kuvaamiseen. Yllä mainingit murtuvat Flakstadin hiekkarannalle tuulen piiskatessa kuohuja päinvastaiseen suuntaan.

Vaikka meri onkin pääosin sula saarien ympärillä, ovat pienemmät lahdet ja sisäjärvet jään peitossa, ja maisema on muutenkin samanoloinen kuin missä tahansa pohjoisen Skandinavian ”talven ihmemaassa”. Paikoin peilipintainen jää houkuttelee kannelleen retkiluistelijoita, ja riittävän lumisilla seuduilla vastaavasti hiihtäjiä. Minä suosittelisin parin mustelman jälkeen ulkoiluun nastalenkkareita ja maastopoluille jäärautoja, säilyy kamerakalustokin huomattavasti paremmin kuvauskunnossa.

Hauklandin suositulla uimarannalla saa talvella kuvata maisemia aivan rauhassa ihmismassoilta, joita kesällä riittääkin usein tungokseen asti, kuten pohjoisessa tunturin takana olevalla, hyvin kuvauksellisella Utakleivin rannallakin. Utakleiv onkin yksi suosituimmista auringonlaskujen kuvauspaikoista.

Tätä yllä olevaa kohdetta kävin kuvaamassa myös muutama vuosi aiemmin kesällä. Silloin sen ruho oli sellaisessa mätänemisen tilassa, että yökkimiseltä ei juurikaan saanut käyttökelpoisia kuvia. Oli jopa aivan pakko kiertää paluumatkalla kauempaa nokkospuskan kautta pois paikalta (shortsit jalassa), koska sen ohittavalla polulla haju oli sietämättömän voimakas. Koskaan aiemmin en ole niin hirveään lemuun törmännyt. Nyt (helmikuussa 2018) ei valaasta ollut jäljellä oikeastaan muuta kuin pääkallo, kaiken muun oli luonto hoidellut kierrätykseen.

Svolværgeita,  Pukinsarvi, on kuuluisa Svolvaerin kylän yläpuolelle kohoava vuorenhuippu, jonka yläosan kivipaadelta toiselle on ainakin joskus aiemmin tehty ilmavia hyppyjä, liekö kiellettyäkin nykyisin.

Ympäri vuoden sulana pysyvä meri suo myös napapiirin pohjoispuolella harvinaisen mahdollisuuden ympärivuotiseen surffailuun. Lähtöpaikka ei välttämättä ole paras mahdollinen, mutta mitäpä ei aktiivinen harrastaja tekisi harrastuksensa eteen. Kameran kanssa tosin jäi noille viimeisille rantakiville menemättä.

Aalloistakin huomaa, että valtameren rannalla ollaan. Vaikka ei välttämättä tuulekaan kovaa, jossain päin Atlanttia on kuitenkin aiemmin tuullut ihan kunnolla.

Lofoottien saariston korkein huippu, Higravstinden, kohoaa 1 146 metriin merenpinnasta ja näyttääkin jo aivan oikealta vuorelta. Se ei myöskään ole aivan helppo patikointihuippu.

Jokaisen talvikuvausreissun toivelistalla ovat aina revontulet. Joskus jopa onnistaakin, omalla kohdalla harvemmin, koska ei tule harrastettua niiden vahtaamista kovin aktiivisesti, mutta aina kuvataan kun kohdalle sattuu.

Talviauringon valaisema Møysalen on Hinnøyan saaren korkein vuori Møysalenin kansallispuistossa. Huipun korkeus on 1 262 metriä. Vaikka Hinnøyan eteläosa kuuluu Lofootteihin, kansallispuisto on sen pohjoispuolella ja kuuluu Vesterålenin saaristoon.

Tässäkään kohdassa paluumatkaa ei kamera vielä jouda laukkuun, sillä kuvaamista riittää vielä satoja kilometrejä kotiin päin, jos vain aikataulussa on varaa venytellä.