Sallan rajamailla: UKK-reitin taipale

Kesäloman alkupuolella, noin heinäkuun puolessa välissä, sain mahdollisuuden käväistä patikkareissulla itsekseni. Olin jo muutenkin viettänyt lomaa Kuusamon seudulla ja päätin poiketa retkeilemään päiväreissulle Sallan suuntaan. 

Lähtöpaikka kartalla

Katsoin etukäteen kartoista aluetta, joka sijoittuu Sallan keskuksen lounaispuolelle ja Oulangasta noin 20 kilometriä luoteeseen. Lähin merkittävä maantie on alueen itäpuolella; Sallan ja Kuusamon välinen tie 950. Maaston muodot kartalla näyttivät tarjoavan lampia, puroja ja korkeuseroja. Reitin varrelle sillä pätkällä osuu kaksi kotaa. Reitti kuljettaa muutaman korkeahkon tunturin yli, kuten Puupalovaaran, Paljakan ja Palotunturin.

Majapaikastani ajelin noin 1,5 tuntia valittuun lähtöpaikkaan, maantieltä kairaan vievän metsäautotien varteen. Lähtöpaikan korkeusasema oli hieman alle 300 metriä merenpinnasta. Noin klo 10 heilautin rinkan selkääni ja starttasin  polkua pohjoisen suuntaan. Päiväreissu kun oli kyseessä, ei rinkassa ollut painoa paljon; hieman evästä ja päällysvaatetta sekä retkikeitin. Makuupussin otin mukaan siltä varalta, että joko a) tahtoisin jäädä yli yön -reissulle, tai b) reissu venyisi tahtomattani niin myöhäiseksi, että yö kodassa olisi järkevää. 

Minua houkuttelevat erityisesti sellaiset reitit, joista ei juuri näe juttuja alan lehtien artikkeleissa eikä somen sivustoilla. Siis paikat, joissa todennäköisyys törmätä muihin ihmisiin on vähäinen tai olematon, joissa vallitsee luonnon rauha ja hiljaisuus. En kuitenkaan ole epäsosiaalinen enkä välttele kohtaamasta muita kulkijoita. Asia liittyy siihen, että vähän tallatuilla poluilla näkymät ovat enemmän luonnonmukaisia, kun retkeilyvarustuksia, viittoja ynnä muuta ihmisen aikaansaannosta on harvakseltaan ja polku tälläkin pätkällä oli juuri sen yhden ihmisen kahden jalan levyinen, peittyen kivasti varpujen alle. Taival on kuitenkin osa UKK-reittiä, joten merkinnät puissa olivat riittävän selkeät. Karttaa ei valoisaan aikaan olisi tarvinnutkaan.

Metsä-Lapissa huomaa, kuinka tarkka yksityisen (tuotantoon käytettävän) metsän ja jollain tapaa rauhoitetun metsän raja voi olla. Siinä lähtöpaikalla ei vielä ollut mitään merkkejä siitä, että reitti tarjoaisi jotain miellyttävää aisteilleni, koska metsän pohja oli ojitettu ja puusto oli noin parikymmentä vuotta vanhaa leimikkoa. Noin puoli kilometriä mentiin melko tiheässä talousmetsässä, kunnes maisema alkoi näyttää oikealta metsältä.

Oikealla avautui suo, jonka laitaa pitkin polku vei jonkin matkaa. Sitten lähdettiin kiipeämään ensimmäisen vaaran rinnettä. Melko suoraan kohti huippua oli polun linjaus tehty, ja pian alkoivat jo mehut äijästä huveta. Pidin nousussa taukoa ja istahdin katselemaan tulosuuntaani. Hienothan maisemat olivatkin jo siitä kohtaa. Suon laidan vastapuolella ollut vaara oli jo jäänyt matalammalle, ja saattoi puiden välistä nähdä kauaskin. Näistä vaaroista siis osa oli nimetty tuntureiksi, vaikka puusto oli vankkaa kaikkien laelle asti. Ensimmäisenä ylittämäni vaaran huippu on noin 480 metriä merenpinnan yläpuolella. 

Polun trendi alkoi näyttäytyä: vuoroin mennään tiukasti ylös, koukataan vaaran laen yli ja laskeudutaan taas toiselle puolelle yhtä jyrkästi. Vähän väliä reitti osui jonkin kauniin, omintakeisen tai muuten kuvauksellisen puun kohdalle. Oli keloa, väkkärää ja käkkärää. Yleensä laaksojen pohjalla virtasi puro, joka oli runsaan maanpohjakasvillisuuden peittämä. 

Kartan mukaan ensimmäiselle kodalle pienen Konttilammen (kartta) rannassa oli matkaa noin kolme kilometriä. Siellä olin päättänyt pitää ruokailutauon. Alkoi olla jo lounasaika. Nälkä sekä hyttysten runsas määrä taisivat hermostuttaa sen verran, että kodalle tuloa ehdin jo ärsyyntyneesti kaivata. Oletin että olisin saavuttanut sen nopeammin. Järven rantaan saapuminen oli upea ja näky mieluisa. Ei ristin sielua missään, joten koko kota oli ”minun”. Kamat leviäksi, niin kuin vähän tuppaa tapa olemaan, ja sitten sapuskan tekoon. Kota on siis ihan Metsähallituksen rakentama ja hyvän oloinen. Ulkokuori on harmaantunutta lautaa, vanhaa, mutta sisäpuoli on laitettu uusiksi ja tulisija keskellä on kerrassaan mainio. Keittelin siinä sitten kahvivedet ja grillasin muutaman makkaran. Kyytipojaksi oli leipää ja pähkinäpussi.

Kirkasvetisessä järvessä pääsin myös vilvoittamaan jalkojani. Uimaan teki mieli, mutta vesi oli minun mieleeni liian kylmää. Runsaan puolen tunnin tauon jälkeen jatkoin matkaani. Polku vei edelleen noin suuntaan pohjoinen. Heti kodalta etäännyttyään polku alkoi nousta jälleen uusille metriluvuille.  Seuraavalle kodalle ja Ylimmäisen Palotunturin huipulle asti reitti olikin koko ajan nousujohteista. Korkein kohta, 520 metriä,  sivuutetaan ehkä hieman vahingossa, ja Palotunturin kota (kartta) olikin sitten jo hieman alempana. Myös se oli sijoitettu kivasti lammen tuntumaan. Näin polulla erillisen viitan näköalapaikasta. Jätin rinkan ja muut turhat roinat kotaan ja lähdin käymään maisemia katsomassa kevyin varustein. Palasin siis noin 300 metriä takaisin päin. 

Näkymät näköalapaikalta suuntautuivat idän puolelle tunturia, eli kaukana näkyi Venäjän puolta korkeine lakineen, Sallatunturi (entinen Pyhätunturi) sekä loputtomasti metsää soineen ja järvineen. Näköalapaikka muodostui isoista kivenlohkareista. Mitään tehtyjä rakennelmia ei ollut enkä niitä kaivannutkaan. Rinne vietti siinä kohtaa melko jyrkästi alas, joten olotila oli hyvin ilmava.

Sää oli pilvinen mutta sillä hetkellä vielä sateeton. Sen puoleen oli siis suosiollista siinä hetken seistä ja istuskella. 

Maisemien katselulta palattua olikin sitten välipalan paikka. Se oli syytä suorittaa kodassa, jotta ei tarvinnut olla samalla itikoiden syötävänä. Ruokailun jälkeen tietysti kaikki roskat takaisin rinkkaan, ettei jää muiden hoidettavaksi. Tapaan pitää yhtä tyhjää muovikassia retkillä ja vaelluksilla mukana, ja siihen kerään reissun aikana kertyvät roskat, joita ei voi polttaa. 

Tullessa aikaisemmin ylöspäin huomasin, että polku tekee kotien välillä laajan kaarroksen, koko ajan kiertäen yhden tunturin kuvetta. Päätin koittaa pitkästä aikaa mennä kartalla ja suunnalla ja siten oikaista paluumatkan suorempaa reittiä. Kartasta pystyin havaitsemaan, että maasto vietti tasaisesti alas kohti ensimmäistä järveä. Polku jäisi koko ajan vasemmalle, ja jos kulkisin liikaa oikealle, tulisin kurun pohjalle ja kohtaisin puron, joka laskee juuri siihen järveen. Eli suht varmaa oli siten kulkeminen, eikä tarvinnut silti tiukkaa suuntaa pitää. 

Kodalta siis lampsin lammen toiselle puolelle, jossa otin suunnan kohti alemman järven pohjoispäätä. Maasto vietti odotetusti alaspäin vaaran toista laitaa. Tietysti kun polkua ei ollut ja varvikko oli korkeaa, se kasteli nopeasti kengät ja puntit. Vaisto kai pisti jollain tavalla kaartamaan kuitenkin vähitellen kohti polkua, jolle sitten saavuinkin, ehkä alkuperäistä tarkoitustani aiemmin. Siitä kohtaa ei kodalle ollutkaan matkaa kuin pari sataa metriä. 

Vettä tihutteli nyt iltapäivän puolella jo taukoamatta mutta se ei kuitenkaan yltynyt rankkasateeksi. Näissä kahdessa kodassa pystyin pitämään siltä hieman suojaavaa taukoa. 

Loppumatka autolle oli melko ikävää sikäli, että vesi oli jo juottanut läpimäriksi kenkäni sisustaa myöten, joten sisäpohja hankasti ja luisti joka askeleella. Siinä vielä hyttysten armeijan parveillessa ympärillä en viitsinyt enää jäädä maisemista nauttimaan, meninhän samaa polkua takaisin mitä olin aamulla tullut. 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *