Saariston syvä hiljaisuus rauhoittaa mielen – ja se kannattaa kokea erityisesti talvella

Teksti: Heli Heikkilä
Kuvat: Outi Fagerlund, Heli Heikkilä

Meille maallikoille Turun saaristosta tulee mieleen aina kesä, mereen laskevat auringon lämmittämät silokalliot, viipyilevä auringonlasku, punamullatut venevajat, saaristolaiskylät ja leppoisa lomailijoiden täyttämä tunnelma.

Mutta mitä jää jäljelle, kun kuvasta karsitaan pois se kesä? Aurinko ei lämmitä kuin mieltä, kallioita peittää lumikerros ja kesätori on pelkkä paikoilleen unohtunut kyltti. Lomailijoiden tilalla on hiljaisuus, jota paikalliset eivät riitä täyttämään, ja jota tuskin edes haluaisivat täyttää.

Sitähän on lähdettävä katsomaan. Pienen tutkinnan jälkeen selvisi, että lossit ja yhteysalukset kulkevat myös talvisin. Majoitus- ja ruokapaikkoja on avoinna, tosin karsitusti, mutta tarpeeksi kuitenkin talvista viikonloppureissua varten.

Samalla haulla selvisi, että saaristossa voi talvisin joko omatoimisesti tai opastettuna vaeltaa, hiihtää, lumikenkäillä, geokätköillä, talvikajakoida, pilkkiä, retkiluistella, pelastuspukukellua, leijulautailla, ilmatyynyajella, safaroida erilaisilla menopeleillä ja joogata.

Tai sitten tehdä ei mitään. Suurin osa saarelaisista vetää henkeä kesän jälkeen ja niin teemme mekin.

Siispä matkaan. Ainoat tavoitteet on päästä lomatunnelmaan ja ehtiä kotiin sunnuntai-illaksi.

Ensimmäinen tavoite on helposti saavutettu, koska Kaarinan Kuusistonsalmen siltaa ei voi ylittää ilman kutkuttavaa tunnetta saariston läheisyydestä. Paraisten asukkaille salmen ylitys on osa arkea, mutta meille muille se ja viisi seuraavaa siltaa antavat lupauksen tulevasta; irti mantereesta, irti arjesta.

Edes karttaa ei tarvita, koska saaria yhdistävän rengastien opasteet ohjaavat eteenpäin ja lossilta toiselle. Aikoinaan vuonna 1996 Merenkulkulaitoksen matkailua ja saarten saavutettavuutta edistämään lanseeraama noin kahdensadan kilometrin pituinen reitti houkuttelee kesäisin varrelleen noin 17 500 matkailijaa. Kun siihen lisätään kymmenet tuhannet mökkeilijät ja muut reissaajat, ovat saariston tiet varsin vilkkaasti liikennöityjä. Emmekä olleet yksin liikenteessä nytkään. Nauvoon riittää näemmä menijöitä talvisinkin.

Emme anna edes lauttarannasta varoittavan liikennemerkin synkän ajatusmaailman latistaa tunnelmaa, vaan asettaudumme toiveikkaina jonoon. Mikäli ajovuorossa on lossien kuningatar Elektra, mahdumme kyytiin varmasti. Pienempi Sternakin käy. Se vetää kyllä tämän automäärän. Talvisin ei tarvitse kärvistellä tuntikausia lossijonossa.

Lossietiketin mukaan me satunnaiset käyttäjät odottelemme oikeanpuoleisessa jonossa. Saariston asukkailla ja yrittäjällä on ymmärrettävästi etuajo-oikeus ja oma jono vasemmalla. Paraisilta Nauvoon lähdetään talvisin viidentoista minuutin välein ja matka kestää noin kymmenen minuuttia. Ja mikä mielenkiintoisinta, lossireitit ovat osa valtakunnallista tieverkostoa ja siksi ilmaisia. Rengastiellä vain reitti Houtskarista Iniöön tai toisin päin on maksullinen.

Otetaanpas uudestaan. Kyseessä on siis maailman suurin ja kaunein saaristo, maailman upeimmat merireitit. Ja ne ovat käyttäjille maksuttomia!

Päätämmekin ottaa kymmenestä lossiminuutista kaiken irti. Viis siitä, että paljastumme saman tien turisteiksi. Poistumme autosta ja nautimme lossin laidan yli mykistävistä maisemista, niin kuin kunnon turistin kuuluukin tehdä.

Lossilta lähtiessä sulaudumme taas paikallisten joukkoon. Nyökkäämme coolisti lossihenkilökunnalle ja sinnittelemme hetken rivakasti etenevässä autoletkassa. Vauhti on kuitenkin liian suuri mistään nauttimiseen, joten päästämme kaikki ohi ja kurvaamme sivuteille kohti Sommarön ja Kirjaisin saarta.

Myös Ön ja Sandön saarille on lossiyhteys, mutta lossi näyttää olevan Ön vastarannalla. Emme henno sitä hätyyttää meitä hakemaan, tulisimme kuitenkin saman tien samaa reittiä takaisin. Pikkuteillä ei tule vastaan ketään, mutta näemme vilauksen traktorista, mikä on huojentava näky liukkailla teillä.

Kuulimme ennen reissua, että saariston peurakannat ovat kasvaneet samaa vauhtia kuin mantereella. Ja kuin alleviivatakseen tätä tosiasiaa, kaksi sarvetonta päätä odottelee meitä keskellä tietä vain tullakseen nähdyksi. Onneksi vauhtia on niin vähän, ettei tietoisku käynyt niille kalliiksi.

Paraisten suuret saaret, Nauvo, Korppoo, Houtskari ja Iniö ovat hyvin metsäisiä. Maaperä on tarpeeksi rehevä laajoille metsäalueille ja peltoviljelylle. Toisaalta niiden kanssa vuorottelevat kalliot, käppyrämännyt ja rannan läheisyys muistuttavat aina tasaisin väliajoin, missä ollaan. Yleensä talvisin lunta riittää vain muutaman sentin kerrokseksi, mutta tänä vuonna se peittää poikkeuksellisen paljon.

Huomaan jatkuvasti vertailevani näkyä kesään. Kummasta pidän enemmän, saariston kesästä vai talvesta? Vaikka rakastan metsän tuoksua, kukkia, niittyjä ja kaikkia sen kärpäsiä, alan pikkuhiljaa matkan edetessä kallistua talveen. Lumi pehmentää kaiken, mutta luo samalla suuremmat kontrastit. Puut erottuvat metsästä. Meri on sula, mutta reunoilla on jäätä. Joka puolella on karua, mutta kaunista.

Talvimatkailun huonoja puolia on tietysti se, ettei reissuun lähdetä kevyin varustein sekä se, että valoisia tunteja on niin vähän. Toisaalta, aurinko laskee myös talvella ja se on aina vaikuttava näky kellonajasta riippumatta. Jääpä enemmän aikaa auringonlaskun jälkeen.

Valot syttyvät pieniä kyliä halkoville teille ja muutamiin taloihin. Aika tuntuu pysähtyneen, mikä ei johdu pelkästään siitä, että ikkunoissa on vielä joulukoristeita, vaikka ollaan jo pitkällä maaliskuussa, vaan siitä, että katuvaloja lukuun ottamatta näkymä on kuin Saariston lapsista. Jos tarpeeksi kauan odottelemme, näemme varmasti Eemelin juoksemassa tien yli verstaaseen. Hänhän juoksee sinne joka päivä.

Meillä ei kuitenkaan ole aikaa jäädä odottelemaan, vaan palaamme takaisin päätielle ja tähän päivään, koska meitä odotellaan jo hotellilla. Nauvon kirkonkylä oli vielä kymmenen vuotta sitten itsenäinen kunta, mutta nykyisin se on Korppoon, Houtskarin ja Iniön ohella osa Paraisten saaristokaupunkia. Kesäisin meno siellä onkin kuin Välimeren rantakaupungissa, mutta nyt edessä avautuu pikkuruinen kirkonkylä.

Vakituisia asukkaita on 1500, kauppoja kaksi. Vierasvenesatama, joka kesäisin huolehtii valtavasta 20 000 vieraan määrästä, uinuu lumipeitteen alla. Rannan hauskat pikkuputiikit ovat kiinni. Yhteysalus odottaa kuitenkin sinnikkäästi satamassa, mutta sen ainoa asiakas näyttää olevan tänään peräkärryllinen porkkanoita. Peuroille kaiketi menossa.

Majoitumme rannan tuntumaan tunnelmalliseen perhehotelli Lanternaan. Sen omistaja Sussi Henrikson tulee ulos meitä vastaan. Kesäisin ei siihen ole aikaa, mutta nyt on. Hotelli on kuin koti, tosin se on niin taitavalla silmällä remontoitu ja sisustettu, että se on meille monelle sellainen vain haaveissa.

Sussi kertoo pitävänsä hotellinsa auki talvisinkin, vaikka vieraita on vähän. Suurin osa asiakkaista käy saarella tarkastamassa mökkiensä talvitelat, mutta joka talvi hotelliin hakeutuu matkaajia myös varta vasten. He haluavat kokea jotain, mitä kesäisin ei voi – joko äärimmäisiä kokemuksia tai ääretöntä hiljaisuutta. Joillekin ne kaksi saattavat olla tosin yksi ja sama asia. Sitä tuli täältä ainakin taannoin hakemaan eräs venetsialainen gondolieeri.

Uuvuttavan hikisen ja meluisan kesän jälkeen mies oli katsonut kartalta kaukaisen maan, mihin meteli ei yllä ja missä loppuun ajetut aistit saisivat levätä. Hän oli nauttinut viikon ajan puhtaasta ja raikkaasta ilmasta, purevasta tuulesta ja täydellisestä hiljaisuudesta. Hotelli järjesti hänen käyttöönsä taksiveneen ja kuljettajan. Italialaisen onneksi suomalaiset eivät tapaa laulaa venettä ohjatessaan.

Aamulla ennen matkan jatkamista istahdamme vielä hetkeksi hotellin salongin samettisille sohville. Saamme opastuksen sveitsiläis-ranskalaisen absinttiseremonian saloihin ja nautimme Belle Époquesta – huolettomuuden ajasta. Nauvossa, keskellä talvea. Kuka olisi arvannut?

Huoleton on myös matka Nauvon keskustasta Korppooseen johtavalle lossille. Suoraa tietä olisi noin 13 kilometriä, mutta me mutkittelemme jälleen kiertoteitä pitkin. Vastaan ei tule taaskaan ketään, ei edes peuroja. Viesti meni kerrasta perille.

Olin kuvitellut ja hieman pelännyt aiemmin, että saariston rannat olisi rakennettu täyteen kesämökkejä. Onhan Parainen kuitenkin Suomen kolmanneksi taajin mökkikunta. Mökit on kuitenkin osattu piilottaa pois näkyvistä ja kuuleman mukaan moni kesäasukkaista asuttaa jo valmista rakennuskantaa. Vanhoista rakennuksista pidetään huolta, ja mukavaa on erityisesti se, että huolenpito on tehty alkuperäistä arvostaen.

Lossi Nauvosta Korppooseen on yli puolet pienempi kuin edellinen. Matkaa on vain puoli kilometriä, mutta siinäkin ajassa ehtii hetkeksi kaiteen viereen nojailemaan. Samoin tekee näemmä myös yksi vetokärryllä varusteltu talvipyöräilijä. Saariston rengasreitti on kesäisin pyöräiljöiden paratiisi, mutta näillä keleillä se vaatii omistautumista. Nostaisin hänelle hattua, jos tarkenisin. Koko rengasreittiä hän ei kyllä pysty kertämään, koska yhteysalus Houstkarin ja Iniön välillä kulkee vain kesäkuukausin. Iniöön on kierrettävä pohjoisesta Kustavin kautta.

Jos Nauvossa oli hiljaisenakin aikana aistitavissa kansainvälinen tunnelma, on Korppoon henki enemmän paikallinen. Lehtipuut reunustavat maisemaa ja päähuomion vievät kolme kivistä rakennusta: keskiaikainen kivikirkko, uusantiikkinen Korppoonkartano sekä Hjalmar Mäkelän vuonna 1935 rakennuttama, naapurikartanoa piruuttain metrin verran pidempi “pirtulinna”. Korppoon asukasmäärä on 800, mikä sekin kesäisin yli kymmenkertaistuu.

Pirtulinnan, eli nykyisen Hjalmar´s restaurant & pubin omistajat Minna ja Tage Österlund kertovat kesän olevankin yhtä pyöritystä. Se on hauskaa, mutta hiljaisissa kuukausissa on kuitenkin puolensa; henkilökunnalla on enemmän aikaa seurustella asiakkaiden kanssa ja toteuttaa myös haastavampiakin toiveita. Samassa kahvipöydässä Minnan ja Tagen kanssa istuvat australialaiset vieraat nyökyttelevät ja yrittävät sanoin kuvata, kuinka mahtava kokemus oli pulahtaa hetki sitten avantoon. Ilman Minnan seuraa he eivät olisi sinne uskaltautuneet.

Österlundit ovat myös mukana neljäntoista muun paikallisen kanssa suomalaisessa Doerz-matkailupalvelussa, joka tarjoaa matkailijoille aitoja kohtaamisia paikallisten kanssa. Monet Doerzin palveluista keskittyvät kesäkuukausiin, mutta esimerkiksi Minna ja Tage tarjoutuvat sen kautta lähtemään talvisin seuraksi vaikka paikallisten pienyrittäjien luo. Ja mitä ei itse pystytä toteuttamaan, se järjestetään, koska saarella kaikki tuntevat kaikki.

Kaikki tuntevat toisensa myös tien toisella puolen olevassa saaren toisessa kohtauspaikassa. BMA Miljö Öb:n kahvila on kuuluisa laajasta valikoimastaan. Kahvin ohella saat ostettua työkaluja, öljyjä, puutarhatarvikkeita, talous- ja lahjatarvikkeita, kausikoristeita, leluja, postikortteja ja muita paperitarvikkeita, soraa, hiekkaa sekä sepeliä. Samalla se toimii asiamiespostina, pankkina sekä tilausalkona. Siinä taitaakin olla kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Korppooseen olisi mukava jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta lautta Houtskariin lähtee “vain” puolentoista tunnin välein, joten edellisistä poiketen siihen osuminen vaatii jo hieman tähtäämistä. Galtbyn lauttarannasta pääsee yhteysaluksella myös Ahvenanmaalle, mikä on hyvä tietää, mutta se jääköön toiseen kertaan. Viikonloppu on rajoitettu aika.

Matka Houtskariin kestää puolisen tuntia, joten nyt moni muukin nousee autosta ja kiipeää portaat yläkerran kahvilaan. Kahvia saa tosin talviviikonloppuisin vain automaatista, mutta hyvää se on sekin. Tosimatkailija ottaa kupin kuitenkin mukaansa ja jatkaa vielä kahvilan läpi etukannelle. Jos nimittäin jostain, niin sieltä saattaa nähdä merikotkia ja harmaahylkeitä. Meillä ei valitettavasti käynyt niin hyvä tuuri.

Houtskarin satamasta tie lähtee mutkittelemaan läpi metsien ja pienten kyläryppäiden. Punamultaa, keltaista ja valkoista – ei liian hoidettua eikä somaa, vaan yksinkertaisen kaunista. Maasto on kumpuilevaa ja saari hajanaisempi kuin edelliset. Kaikki tiet ovat päättyviä.

Ja kuin pahoitellen äskeistä lautalta myöhästymistä, merikotka kiirehtii paikalle. Se liitelee hetken tien yllä ja jatkaa sitten matkaansa. Myöhästyminen on hyvin ymmärrettävää; Suomessa pesii vain noin 350 merikotkaparia, eivätkä ne joka lossille voi keretä.

Me sen sijaan jatkamme matkaa kohti Näsbyn vanhaa kirkonkylää. Ja kyllä, täälläkin on kirkko. Saariston kirkot on tavallisesti rakennettu yleisten vesireittien varteen. Näsbyn kirkkokin löytyy rannan tuntumasta, mutta se on silti keskellä hajanaista saarta. Voi vain arvailla, mikä on kolmesataa vuotta sitten ollut syynä sijoitukseen, mutta ainakin sen tekijöillä on ollut silmää; kirkon sijainti on vaikuttava. Kirkko ei seiso mäen päällä, mutta hallitsee silti tilaa ja sen vaikutus ulottuu kauas. Ristin muotoinen rakennus huokuu jotain, mikä liittyy kalastajiin, myrskyihin, kovaan työhön ja sen jälkeiseen hiljentymiseen.

Houtskarissa asuu ympärivuotisesti noin 500 asukasta. Ja kuten kahdella edelliselläkin saarella, heillä on toimivat peruspalvelut. Saarella on kaksi pientä kauppaa, baari, pankki ja ruotsinkielinen koulu. Suomenkieliseen kouluun on lähdettävä Korppooseen.

Saaren vanha, viime vuosisadan vaihteessa rakennettu koulu ehti sekin huolehtia lähisaarten lapsista viitisenkymmentä vuotta, ennen kuin se moninaisten vaiheiden jälkeen muutettiin ravintola- ja matkailukäyttöön. Vuosi sitten se sai uudet omistajat, joiden käsissä vanhasta koulurakennuksesta kuoriutui jotain harvinaisen kaunista – suomalaisen saaristomatkailun helmi, Hotelli Hyppeis.

Hotelli Hyppeisin maine lähti leviämään heti ensimmäisten vieraiden ja viikkojen jälkeen. Se saavutti saariston mökkeilijät, jotka haluavat nauttia poikkeuksellisen hyvästä ruuasta, sekä matkailijat, jotka haluavat kokea jotain ainutlaatuista.

Eikä se ole mikään ihme. Hyppeis jatkaa saaren kiehtovaa tarinaa, missä yksinkertainen on kaunista. Se näkyy pienissä yksityiskohdissa, ylellisen laadukkaissa, mutta silti simppeleissä ratkaisuissa, kuin myös kaikessa suuressa, kuten ohjeissa kesän vieraileville kokeille: ainekset keittiöön tuodaan läheltä, eikä niitä sovi pilata kikkailulla. Paikka on harvinaisen konstailematon myös hintojen suhteen, joten veikkaan, että ensi kesästä Hyppeisissä tulee edellistä kiireisempi.

Nyt kuitenkin Outi Fagerlundilla on aikaa istahtaa viereen. Hän kertoo, että hänellä on miehensä Samin kautta pitkät siteet saareen ja saarelaisiin, mikä helpotti hotelliyrittäjäksi ryhtymistä ja saarelle sopeutumista. Kyläläisten yhteishengen lisäksi Outia veti puoleensa saariston luonto ja hän onkin enemmän kuin onnellinen voidessaan tarjota saman kokemuksen myös vieraille.

Hotellin pihapiiri, rannat ja kalliot kun rauhoittavat levottoman mielen. Niin kävi ainakin eräälle lontoolaispariskunnalle, joka saapui tänne kiireidensä keskeltä lomailemaan, mutta jolla oli vaikeuksia päästää irti töistä. He tekivät irtautumista kaksi päivää, löysivät sen jälkeen toisensa ja keskustelivat, kuulemma ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Heille saaresta vinkannut ystävä tiesi, mitä pariskunta tarvitsi. Hiljaisuuden suurin etu saattaa siis hyvinkin olla se, miltä silloin välttyy.

Aamun tullen olen samaa mieltä erään Tripadvisorin kommentoijan kanssa: “Täältä ei tahtoisi lähteä pois!” Viivyttelemme aamupalalla, ja ensimmäistä kertaa eläessäni otan kuvan lautasestani. Kuvaan sen itseäni varten, jotta muistaisin aina, miltä hyvä maistuu.

Vielä kaksi pientä saarta, Jöutmo ja Mossala. Myös lossit ovat pieniä. Ne ovat kuin liikkuvat tien jatkeet. Kuljettajien kahvitauot on merkattu aikatauluun, mutta muutoin he tulevat hakemaan, kun tarvitaan. Olemme lossien ainoat matkustajat.

Ensimmäisen lossin kuljettajalle heilautan kättäni, mutten ole varma, näkeekö hän sitä hyttiinsä, joten seuraavalle vilkutan poistuessani hätävilkkuja. Se saattaa olla hieman liikaa, mutta saahan sitä tien liikuttamisesta kiitollinen olla.

Mossalassa vakituisia asukkaita on 68. Kaikki tuntevat taas toisensa eikä kukaan voi olla tuntematta saaren puuhanaista, saarelle viisi vuotta sitten Englannista Espanjan kautta rantautunutta Cynthia Brunowta. Hänen aikaansaannoksiaan on maineikas hyväntekeväisyystapahtuma Houtskär’s Crazy Raft Race, jossa soudetaan kaikella muulla, paitsi veneellä. Hän aloitti – luvallisesti – tylsien linja-autopysäkkien maalaamisen, mikä tapa levisi myös naapurisaarille. Hetki sitten hän otti yhteyttä Guinnessin maailmanennätyskonttoriin, koska Mossalan juhannussalko alkoi vahvasti näyttää maailman korkeimmalta.

Utelen, kuinka eloisan ja puheliaan englantilaisen on ollut mahdollista sopeutua saareen, joka uinuu puolet vuodesta.

Cynthia naurahtaa kysymykselle, koska kylä ei suinkaan nuku, vaan tarjoaa kaikenlaisia aktiviteetteja, tanssikursseja, elokuvia, joogaa… Mutta pitää paikkansa, että kaiken sen ympärillä on hiljaista.

Cynthian mukaan oikea hiljaisuus saattaisikin ahdistaa, mutta saariston hiljaisuus ei ole koskaan äänetöntä. Se on mahdollisuutta kuulla luonnon omia ääniä, hyvällä tuurilla jopa harmaahylkeiden huutelua. Ne harvoin häiritsevät, vaan päinvastoin rauhoittavat.

Rauhoittavaa on myös se, että matkailijoiden lähdettyä luonto nousee taustalta pääosaan. Kova pakkanen kohtaa sulan veden, mikä kuorruttaa rannan puut ja nostaa meren ylle maagisen merisavun. Kasviplankton painuu pohjaan jättäen jäljelle kirkkaat vedet. Myrskytuuli ulvoo ja pimeys paljastaa tähtitaivaan ja revontulet. Täällä ollaan todellakin onnen äärellä.

Siksi saarilta onkin vaikea poistua. Fyysisesti se on helppoa; lautat kulkevat talvisunnuntaisin puoleenyöhön asti, mutta sydän tahtoo jäädä tänne. Sitä täytyy tulla katsomaan myös talvisin.

Jutun alkuperäinen versio on julkaistu Visit Pargas -sivustolla.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.