12 kuvaa talviselta Latokartanonkosken rengasreitiltä

Salossa kuohuva Latokartanonkoski niittää mainetta, eikä ihme, sillä sen partaalla seisoo todella komea kivinen myllyn raunio. Sillalta katsottuna näky on hyvinkin vaikuttava, sillä koski itsessäänkin on suuri ja komea. Olin vieraillut Latokartanonkoskella kerran aiemmin, mutta tuolloin vierailuni rajoittui vain raunion ympäristöön. Joulukuussa palasin paikalle ja kiersin alueella kulkevan lyhyen rengasreitin.

Parkkipaikka kartalla
Reitin pituus n. 1,5 km
Ei tulipaikkaa, tulenteko kielletty
Kohteen esite (pdf, salo.fi)

Joulukuu oli Salossa, kuten monilla muillakin paikkakunnilla, kovin lumeton. Onneksi Latokartanonkoski on niin hieno, että paikalle kelpaa hyvin saapua ilman luntakin. Jätimme auton parkkiin ja suuntasimme pienen matkaa soratietä takaisin päin, kunnes koskelle ja rauniolle erkani pieni, rinnettä alas johdattava reitti.

Myllyn rauniot

Meillä meni hyvä tovi myllyn vieressä kohisevan kosken, sekä sen muotoilemien jääveistosten ihailuun. Sillan jälkeen portaat johtivat alas rantaan. Alue on luonnonsuojelualuetta ja suositeltavaa onkin pysyä näillä valmiilla reiteillä luonnon kulumisen estämiseksi.

Rannan jääveistoksia ja kuohuva koski
Kuusen jääkynttelikkö rantakivellä

Polku jatkui hieman ylemmäs rinteeseen, vastavirran suuntaan. Vasemmalla puolellamme oli jyrkkä, metsäinen rinne, jonka juurella vesi virtasi. Oikealla puolella kohosi komea kuusikko. Polku oli hyvin viehättävä kulkea.

Hetken päästä reitti johdatti takaisin alas, ja siellä odotti toinen silta. Tämä paikka toi mieleeni melkein jopa idän erämaat: koski oli leveä ja komea, metsä nousi sen rannoilla korkeana kaikkialla minne katse ylsi, ja silta oli suhteellisen matalalla veden yllä. Idän vesistä paikan erottikin lähinnä vain Lounais-Suomelle tyypillinen, maitokaakaon värinen vesi.

Sillan jälkeen päästiin peikkometsämäisiin tunnelmiin. Puut olivat suuria ja sammal vihreää. Metsässä oli myös lisää kiviraunioita – mittasuhteiltaan tosin sellaisia, että huolettomampi kulkija saattaisi huomaamattaan ohittaa ne.

Ihailin sammalikon hehkua.

Pian polku nousi ylemmäs rinteeseen, ja maisemaan sai taas uudenlaista ulottuvuutta. Nyt joen näki yläilmoista paremmin ja samalla hahmottui, kuinka se tulvi metsässä. Suuret puut kasvoivat joen keskeltä, ja koskikarakin siellä touhuili omiaan kuohujen keskellä. Tässä vaiheessa reitti etenee aivan erään talon pihan rajaa pitkin, mutta retkitunnelma ei omasta mielestäni ainakaan silti rikkoutunut.

Reitin vierellä olevaa aitaa on helppo seurata, ja sen olemassaolo on jyrkän rinteen reunalla muutenkin kiva juttu.

Pian portaat johtavat jälleen alas ja ollaan takaisin myllyllä. Myllystä löydät lisää kuvia ja tunnelmointia täältä.

Jäimme vielä joksikin aikaa rantakiville kuvaamaan luonnon jäätaidetta.

Jää oli vanginnut jäkälät sisälleen.

Vielä on haaveenani nähdä Latokartanonkoski kesäisessä vehreydessään – ja miksei joskus lumien aikaankin, jos sellaisena hetkenä paikalle osun.

Lue lisää:

Latokartanonkoski, Salo

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *