Reiteistä riippuvainen ja alamäistä huumaantunut – fatbike-vaellus talvisella Ylläksellä

Jos saisin elää kuluneen talven hetkistä yhden uudelleen, valitsisin ehdottomasti Kukastunturin alamäen laskemisen fatbikella. Syvässä lumiurassa kiemurteleva pyöräreitti antoi vauhtia ja huumaavan vapauden tunteen.

Paikka kartalla

Jos sukset jalassa olenkin vapaa-on-vain-umpihanki-naisia, niin talvipyörävaelluksella vapauden antaa vain vastahuollettu kelkkaura. Pyörävaellus on talvella täysin riippuvaista valmiista reiteistä. Ja reitin kunto – sen kantavuus ja upottavuus – on täysin riippuvaista lämpötiloista.

Kuva: Tommi Hendriks

Yöpymisen mahdollistavia, pidempiä talvipyörävaellusreittejä löytyi talvella 2019 oikeastaan vain Syötteen kansallispuistosta ja Ylläkseltä. Talvipyöräreitit vaativat huolenpitoa päivin ja öin. Niiden ylläpito marginaalisen autiotuvissa yöpyvän kohderyhmän kannalta ei ole järkevää. Päiväkäyttäjiä on enemmän, ja reitit suunnitellaan ja niitä ylläpidetään heitä varten. Päädyin suunnittelemaan retkeni päiväretkireittien ehdoilla Ylläkselle, vaikka aioinkin yöpyä reitin varrella.

Ylläksellä oli maaliskuun lopussa yhä paikoin parisen metriä lunta, kun polkaisin matkaan Äkäslompolo Sportshopin pihasta reissua varten käyttöön saamallani Trek Farley 5:llä.

Vaikka retkeilijän pitääkin aina kytätä säitä, niin talvipyörävelluksella kaikki tuntui olevan entistä enemmän yhden kortin varassa. Mutta, kun vihdoin polkaisin matkaan viikkojen valmisteluiden jälkeen, tajusin onnekkuuteni: aikaisempien viikkojen lumisateet ja suojakeli olivat muuttuneet auringonpaisteeksi ja pikkupakkaseksi.

Pyörävaellukselle valmistautuminen

Talvinen pyörävaellus vaatii aikamoisen määrän suunnittelua ja valmistelua. Pitää vuokrata läskipyörä: Ylläksellä pyöriä vuokraavat urheiluliikkeet ja elämyspalveluyritykset. Pitää löytää pyörää varten ahkio tai pyörälaukut: sain laukut koekäyttöön Apiduralta. Pitää miettiä reitti ja varareitti: hyödynsin reittisuunnitteluun paperikarttaa ja Ylläksen talvireitit -puhelinsovellusta.

Kaikki varusteet oli saatava mahtumaan pyörälaukkuihin ja reppuun. Talviretkivarusteista eniten tilaa vievät teltta ja talvimakuupussi, siksi reitti on fiksua suunnitella mahdollisuuksien mukaan kulkemaan tupien ja kotien kautta. Koska Ylläksellä ei ole autio- eikä vuokratupia pyöräreittien varrella, pakkasin suosiolla lämpimimmän makuupussin reppuuni, koska kodassa tulee kyllä yöllä kylmä.

Päivä 1: ihmispaljoudesta erämaahan

Ajelen alkuun kysyvästi Äkäslompolosta Kesänkijärven pohjoispuolta. Fatbike on lastattu täyteen, mutta tuntuu kuitenkin tasapainoiselta ja kevyeltä ajaa. Polun pohja on niin kovaksi pakkautunut, että Kesänkijärvelle asti tuntee ajavansa pyörätietä. Reunoilla on puolitoistametriset lumivallit, ja pyörätie kulkee urana niiden keskellä.

Kesänkijärvellä on kansaa. Kun tupsahdan pyöräni kanssa pois metsän rauhallisesta siimeksestä, olen keskellä hiihtäjien vilinää. Kevättalven hiihtosesonki on kiihkeimmillään maaliskuun viimeisellä viikolla. Kahvilan ovet käyvät.

Syön ruokatermoksesta sienirisottoa Kesänkijärven laavulla. Lounaan olisi tietenkin voinut nauttia latukahviloissakin. Niitä on reitin varrella useita. Tällä tavalla pakkaukset olisi saanut vähän pienemmiksi, mutta ei ehkä merkittävästi. Nuudelini eivät paljon paina.

Kesänkijärven ja Latvamajan välissä polku nousee lempeästi kiemurrellen, ja enimmäkseen ajan. Aluksi lyhyet ylämäet ottavat minusta voiton. Kestää hetken, ennen kuin saan vauhdin kiihdytettyä mäkiin niin, että se riittää ylös asti. Hieman hikisenä tulen Latvamajalle ja hämmennyn taas ihmispaljoudesta. Matka kohti Karhukotaa polveilee kuitenkin metsien siimeksessä ja soilla ja on kevyt ajaa. Pohja ei ole enää kivikova, ja pyörää pitää vähän hallita ja ohjata tietoisesti.

Sitten tie katkeaa. Reitin loppuosa Karhukodalle on suljettu, koska se on pehmeä. Muutan suunnitelmia. Päätän ajaa Hangaskurun kautta Kotamajan kotaan yöpyä siellä.

Vaikka reitiltä on melko mahdotonta eksyä, koska sen ulkopuolella on puolestatoista kahteen metriin lunta, niin muutama sata metriä Hangaskurun jälkeen joudun kuitenkin tarkastamaan seuraavan etapin. Lainiovuoman suon kohdalla reitti poikkeaa pohjoiseen Kotamajalle, ja meinaan ajatuksissani jatkaa matkaa länteen suoraan risteyksen ohi.

Kotamajan kahvilalla on vielä hiihtäjiä nauttimassa iltapäivän auringosta. Kota itsessään on valtava. Kannan tavarani sisään ja olen 50 hengen kodassa yksinäni. Koska olen aikaisin perillä, puen lumikengät ja kiipeän majan takana olevalle kukkulalle jonkun vanhaa lasku-uraa.

Kukkulalla koen erämaan hiljaisuuden. Kun laskeudun alas, ovat viimeisetkin hiihtäjät lähteneet ja kahvila on sulkenut ovensa. Alkaa sataa lunta.

Päivä 2: Linnanmäkeä ja perunajauhopolkua kohti Karhukotaa

Seuraavana päivänä odotan ajoseuraa. Edellisenä päivänä matkalla tapaamani pariskunta on tutun tuttuja. Sovimme tapaamisen Kukastunturille.

Aamu on valtavan kaunis, ja nyt edessä on tosissaan nousua. Mietin kadehtien uusien kavereideni sähköfättejä. Pitkä nousu on ajettu kelkalla mahdollisimman helpoksi, mutta hiki siinä silti tulee. Väliin osuu jokunen lyhyt jyrkkä nousu ja tuskallisen pitkä loivempi nousu. Jalkaudun ja työnnän pyörää.

Kukastunturin pohjoisrinteessä vastaan tulee punainen läskipyörä, jonka parrakas kuski paljastuu idolikseni Timo Veijalaiseksi. Hän hoitaa Ylläksen talvipyöräreittejä ja kertoo reittien tilanteesta Facebookissa. Juttelemme säästä, lumesta ja reittien ylläpidosta. Kun Timo jatkaa matkaa, nousen ylemmäksi ja Tunturilapin maisemat aukeavat edessäni. Lumi kimaltelee aamupakkasessa. Olen yksin pyöräreitillä hiljaisuudessa ja hyrisen hiljaa mielessäni.

Ajokaverit löytävät hekin perille. Yhdysreitti Elämänluukulta on vaatinut hieman oikomista latujen kautta ja useamman viestin, mutta tapaamme viimein.

Tunturin laella ihailemme maisemia ja puhumme pyöristä. Sähköfätin ilo on sen kevyempi kulku. Mutta Ylläksen pitkillä reiteillä on otettava huomioon akun kesto. Jos akku loppuu, sähköfätti muuttuu tavallista fättiä raskaammaksi poljettavaksi. Sähköfäteillään retkeilevät Terhi Tuominen ja Tommi Hendriks pitävätkin mukana yhtä ylimääräistä akkua.

Jos nousu Kukastunturille kestää pitkään, niin kestää laskukin! Monen minuutin vauhdikas kiemurtelu läpi erämaametsän tuntui enemmän Linnanmäeltä kuin Linnanmäki koskaan.

Iltapäivällä reittien kunto heikkenee. Pyörien renkaat jauhavat pohjan pehmeäksi pulveriksi, kuin perunajauhoksi. Aurinko lämmittää uraa ja tekee sen ajoittain upottavaksi. Alan kaatuilla, ja hankeen jää aina pyöräilijän lumienkeli kypäränjälkineen.

Kaatuminen on vaaratonta, jos tielle ei osu puita. Hangessa maatessaan ei voi kun nauraa. Tilanne, missä pyörä lähtee alta, on niin nopea ja huvittava. Mutta en taida olla ainoa pyöräilijän kypäräpäisiä lumienkenleitä tekevä: matkan varrella tulee vastaan muitakin pyöräilijän muotoisia reikiä lumessa.

Syömme Karhukodalla yhdessä eväät ja sitten uudet ystäväni jatkavat matkaansa takaisin Elämänluukulle. Minä jään Karhukotaan.

Vanha selkävaiva tekee illasta inhottavan. En pääse nousemaan istualleni enkä kumartumaan. Mietin jo, miten pääsen seuraavana päivänä lääkäriin. Ja koska kaikki liikkuminen tekee kipeää, alan nukkua.

Yöllä pakkanen on painunut lähes 20 asteeseen. Kerran yöllä kierähdän penkiltä lattialle ja noteeraan latukoneen ja huoltokelkan. Nukun muuten lähes 12 tuntia.

Päivä 3: Lainiotunturin kierros ja outo yllätys Kahvikeitaalla

Aamulla herään kivuttomampana ja päätän sittenkin jatkaa matkaa. Pakkailen kahvin jälkeen nyssäköitäni. Ruuan lisäksi minulla on mukanani kuiva merinokerrasto, varasukat ja lapaset, ensiaputarvikkeet, pieni kaasukeitin sekä muistiinpanovälineet. Eli käytännössä normaalit talviretkeilyvälineet.

Makuupussin lisäksi olen pakannut reppuun lumikengät, sauvat ja lapion. Ensimmäisen iltapäivän retken jälkeen en tarvinnut niistä lopulta mitään. Vaikka olin ajanut edelliset päivät lyhyitä noin 16–18 kilometrin matkoja leppeään tahtiin, alkaa reppu tuntua painavalta.

Kuva: Tommi Hendriks

Kolmantena päivänä suuntanani ovat Lainiotunturi ja Kesänkijärven eteläpuolen reitit.

Lainiotunturin kierrosta ei suositella vaativuutensa vuoksi aloittelijoille. Mutta omasta mielestäni, jos on vähänkään pyörän päällä ollut ja kunto muuten kestää, kierros kannattaa ajaa. Lainiotunturilla voi kokea Tunturilapin luonnon koskemattomana. Pohjantikka koputtelee aivan lähellä ja päästelee varoitusääniä. Lopulta myös näen sen pyörää tunkatessani.

Ajattelen yöpyä Tuomikurun kodalla Kesänkijärven eteläpuolella ja lähden ajamaan siihen suuntaan. Matkalla teen kuitenkin Latvamajan kohdalla pikapäätöksen: vien turhat ja painavimmat tavarat takaisin autolle Äkäslompoloon. Jätän sinne lumikengät ja lapion sekä riippumaton ja tarpin, jotka olin ottanut mukaan aivan turhaan.

Suunnistan Ylläksen talvireittien sähköisen karttasovelluksen avulla. Puhelimen kanssa navigointi onnistuu 3,5 päivän retkellä, kun pitää puhelimen lentotilassa kun sitä ei tarvitse, ja lataa varavirtalähteestä pariin kertaan. Karttasovelluksesta saa esiin maastokartan näkymän vasemmasta yläreunasta. Vaikka Latvamajalta etelään lähdettäessä kartalle osui vain pari käyrää, nousu tuntuu aikaisempaa jyrkemmältä. Hiki pinnassa poljen ylämäkeen.

Kun mäet ovat takana, reitti suuntaa soille ja koivikoihin, missä on taas leppoisaa ajella vähemmilläkin voimilla. Talvisia pyöräilykilometrejä ja näyttäviä maisemia kertyy täälläkin.

Tuomikurun uuden kodan reitin pää löytyy, mutta vilkaisen liian myöhään maastokarttaan. Kodalle on nousua vaikka kuinka! En jaksa edes laskea käyriä. Päivä on pitkällä, takana 30 kilometriä ja voimat vähissä. Päätän jäädä Kahvikeitaan laavulle yöksi.

Laavulla odottaa kuitenkin outo yllätys. Se on yksityistetty! Ankaraan sävyyn kirjoitetut laput kehottavat soittamaan maksullisiin numeroihin, jos aikoo käydä huussissa tai käyttää puita.

Iltapäivän viimeiset hiihtäjät ja lumikenkäilijät käyvät laavulla ja nauttivat jonkun kauan sitten maksamista puista. Mietin illalla luontopalveluiden yksityistämistä, ja miten se muuttaa tapojamme toimia retkipaikoilla ja suhtautua niihin. Metsähallituksella ei ole kaikkeen varaa. On ihan järkevää, että joku hallinnoi bisneksenä retkikohteita, mutta silloin myös me kävijät muutumme maksavaksi asiakkaaksi. Maksan mielelläni, mutta maksavana asiakkaana huomaan odottavani palvelua! Kyseessä on hiljakseen tapahtuva, mutta iso suomalaisen retkeilykulttuurin muutos. Jos maksaa hyyskäkäynnistä puhelimella 2 euroa, pitääkö hyyskässä silloin olla paperia? Kenelle edellisten kävijöiden nuotio kuuluu ja millaista asiakaskokemusta odotamme laavulla, jossa asiakaspalvelua hoitaa moniste?

Lopulta nukahdan mietteisiini.

Viimeinen päivä: Ojanlatvan päivätuvalla olisi voinut ottaa vaikka tupluurit

Viimeinen pyörävaellusaamu on kylmä. Pakkanen on käynyt kymmenessä, enkä jää laavulle ihmettelemään, vaan pakkaan pyörän. Testikäyttöön saamani Apiduran laukkusetti toimii mahdottoman hyvin: 20 litran tankolaukkuun pakkaan kaiken, mikä ei paina mahdottomasti ja mitä päivällä saattaisin tarvita. Sinne sujahtavat ilmatäytteinen retkipatja, pyörän mukana tullut huoltosetti ja vararengas, ruuat sekä vessapaperi. Ensiaputarvikkeet mahtuivat mukavasti pieneen laukkuun, jonka kiinnitän runkoon. Keskiölaukkuun laitan lounastarpeet, päivätermoksen ja välipalat. Satulan tolppaan kiinnitettävään laukkuun pakkaan keittimen, kaasun ja vaihtovaatteet.

Sataa lunta ja edellisen päivän kilometrit painavat jaloissa. Mieli on matalalla, mutta reitti on onneksi helpohkoa ajettavaa. Tunturimaisemien jälkeen Kesänkijärven eteläpuolella autoteiden ja laskettelurinteiden ohi kulkevat reitit eivät kuitenkaan synnytä ihan samoja luontoelämyksiä kuin pohjoisemmat.

Tulen Aurinkotuvalle, jossa hiihtäjä ja porolauma pohtivat, kenellä on etuajo-oikeus. Minä menen aamukahville ja hyödynnän sisävessaa. Lepotuokio lämpimässä ja santsikuppi kahvia piristävät. Palaan uusin voimin pyörälle ja lähden polkemaan pohjoiseen kohti Ojanlatvan päivätupaa.

On jälleen hiljaista, ja lukuunottamatta ohitseni huristellutta reittien tarkastajaa, ajelen lumisateessa omassa rauhassani.

Yksin vaeltaminen vaatii välillä sisua, olipa liikkeellä jalkaisin tai pyörällä. Hiljaiset illat tuntuvat rauhoittavilta. Menen aikaisin nukkumaan ja nukun pitkään. Mutta päivällä, kun tie nousee pystyyn, tekisi mieli valittaa tai kiukutella. Silloin on vain pysähdyttävä, jyrsittävä seuranpuutteessa suklaata ja jatkettava matkaa. Auringon paistaessa aapasoilla, kun pyörä rullaa ja maisema puhuttelee, on sama, kenen kanssa on liikkeellä. Pyörän selässä koen läsnäoloa ja syvää yhteyttä ympäröivän luonnon kanssa.

Ojanlatvan päivätupa on tunnelmallinen, kuten vanhat tuvat aina. Olisin ehdottomasti mieluummin painanut pääni pielukselle tuvassa kuin laavulla, mutta nukkuminen ei ole täällä sallittu. En laita tulia, mutta syön lounasnuudelini ja haikailen päiväunia.

Olen ihan valmis kääntymään takaisin Kesänkijärven reitille ja takaisin Äkäslompoloon. Siellä odottavat kaverit, sauna ja lämmin mökki.

Lähden liikkeelle, katselen matkalla vielä viimeisiä kertoja puissa roikkuvia naavatupsuja ja suuntaan takaisin Äkäslompoloon.

Koordinaatit P=7500916,155 ja I=380502,143

2 replies
  1. ylläksen kävijä
    ylläksen kävijä says:

    Hei, liittyen laavun ja huussin yksityistämiseen ja niiden käytöstä perittävään maksuun, eikö sinusta asiakaspalvelua ole lainkaan se, että joku on ensin tehnyt polttopuut, jotka on sinne raahannut omalla kustannuksellaan ensin kävijöiden vapaasti käytettäväksi ja tyhjentää sitten vielä kävijöiden jäljiltä huussin, jottei kävijöiden tarvitse kakkavuoren päällä tehdä tarpeitaan, ja samalla tekee tämän kaiken itse luottaen siihen, että saisi edes osan kuluistaan katettua perittävillä maksuilla? Jos laavulle ei olisi löytynyt yksityistä ostajaa, olisikohan laavu palveluna enää käytettävissäkään…? Ei siellä ainakaan polttopuita olisi eikä huussia käyttökunnossa, veikkaisin. Ja sinä vaadit vessapaperia ja muuta palvelua?

    Vastaa
    • Mia Sinisalo
      Mia Sinisalo says:

      Kiitos kommentista. Olet oikeassa. Asiakaspalvelua on myös, että laavulla on puut ja hyyskä. Uutta on, että niistä pitää maksaa. On oikein ja ymmärrettävää, että kun aikaisemmin julkisin varoin hoidettuja retkeilypalveluita hoitavat yksityiset toimijat, yritystoiminnan pitää olla kannattavaa. Yrittäjät elävät ja pyörittävät kaikille tärkeää retkeilyinfrastruktuuria omalla liiketoiminnallaan. Näin toimivat esimerkiksi kansallispuistojen kahvilat.

      Kun olen retkellä, olen kuitenkin tottunut askeettiseen elämään, kantamaan omat ruokani ja viemään pois omat roskani. Mutta suomalaisena olen tottunut myös kansallispuistojen ilmaisiin polttopuihin ja vessoihin, kun meitä on niillä aina hemmoteltu. Muutos on yllättävä, kun näistä aikaisemmin peruspalveluina pidetyistä asioista joutuu maksamaan. Varsinkin, jos muutokseen ei voi varautua ennen retkeä ja ottaa huomioon esimerkiksi reittisuunnittelussaan, varusteissaan ja ruuissaan.

      Matkailupalvelut tarjoavat kaikille mahdollisuuksia lähteä Lappiin liikkumaan ja kokemaan luontoa. Jokainen matkalle lähtevä on varautunut maksamaan majoituksesta, ruuasta ja ehkä ohjelmapalveluista. Mutta näissäkin meitä hemmotellaan ja tarpeemme tyydytetään maksamaamme rahaa vastaan. Laavulla mietin näiden kahden roolin odotuksien ristiriitaa: retkeilijän (joka ei maksa, mutta tyytyy askeettisuuteen) ja matkailijan (joka maksaa, mutta odottaa myös palvelua).

      Laavun yksityistäminen on uutta kaikille: yrittäjälle, retkeilijälle ja matkailijalle. Kaikki liiketoimintamallit, pelisäännöt asiakkaan ja palveluntarjoajan välillä ja tapa viestiä niistä täytyy rakentaa aivan alusta, kun ei ole valmiita malleja. Itse ajattelen, että kahdella eurolla saisin jo vessaan paperia itse vessan lisäksi. Mutta mietin luonnollisesti samalla, miten yrittäjän on mahdollista päästä plussan puolelle tuotteella, joka on aikaisemmin ollut ilmainen.

      Muutos hiertää aina, ennenkuin asiat löytävät oman paikkansa ja ihmiset tottuvat uusiin tapoihin toimia. Ehkä ainoa aito ongelma on, että Kahvikeidas on yhä merkitty karttoihin ”laavuna”. Jos kartassa lukisi vaikka ”kahvila”, niin paikalle tulisi eri odotuksin ja varustein. Mutta kestänee aikansa, ennen kuin kartat päivittyvät.

      Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.