Kesäpäivän seikkailu Pusulan kauniilla järviylängöllä

Perinteet ovat hienoja ja siihen kategoriaan kuuluvat täysin itseoikeutetusti  nämä kummipojan kanssa yhdessä tehtävät kevätvaellukset! Tällä kertaa seikkaillen molemmille aivan kerta kaikkiaan uusissa ja tuntemattomissa maastoissa Pusulan mailla.

Retki 29.5.2021.

Perinteet kunniaan

Monet ihmiset arvostavat perinteitä, minä ainakin. Eikä kovin kummallista kai olekaan semmoinen, että tuntuu mukavalta toistaa vaikka kerran vuodessa jotain juttua, joka on aina hienoja kokemuksia ja hyvää mieltä tuottanut. Joka on joka ikinen kerta aivan omanlaisensa ja erilainen kaikista edellisistä. Joka saa aikaan sen, että tavataan vähintään kerran vuodessa jonkun tutun ihmisen kanssa. Tässä tapauksessa aina jossain molemmille rakkaiden luonnossa kulkemisten piireissä.

Tässä on kyse sellaisesta perinteestä, että käymme jollain kunnollisella metsäretkellä tai muulla luontoseikkailulla yhdessä kummipoikani Pekan kanssa aina keväällä tai alkukesästä.

Kokonaan uudet alueet tutkailun alla

Meikäläisen nyt viettäessä paljon aikaa omalla maatilallaan Pusulan Marttilan kylillä, olen tietenkin lähtenyt erilaisilla tavoilla tutustumaan näiden kulmakuntien luontoon. Varsin vähän vielä toistaiseksi, koska maatalon haltuunoton jälkeiset isot remontit, rakennustyöt ynnä muut ottavat nyt paljon aikaa – jopa luonnossa kulkemiselta. Viime syksyn metsänkäyntien, pienten maastopyörätiedusteluiden, sekä ennen kaikkea runsaan kartan lukemisen seurauksena on mielessä silti jo aikamoinen lista alueista, minne tekisi suorastaan mieli lähteä oikein kunnolla luontoa katsastamaan. Yksi listalla hyvin korkealla olevista on Pusulan kirkonkylän ja useiden muiden pikkukylien väliin jäävä melkoisen suuri alue. Alueella ei ole mitään yleisnimeä ainakaan peruskartalla, mutta minä olen sen jo ristinyt Pusulan keskusylängöksi. Koska siellä on runsaasti kallioalueita ja kaikki järvet sekä lammet näkyvät olevan kymmeniä metrejä viljelylaaksojen yläpuolella.

Sen me minun ehdotuksestani valitsimme tämän kevään retkemme kohdealueeksi Pekan kanssa jo joskus kuukausia sitten. Myyntityötä minun ei tarvinnut tehdä yhtään, sillä Pekka oli jo näillä kulmakunnilla joskus autolla ajellessaan pannut merkille, miten hienoilta maisemat näyttivät. Laveita, viljeltyjä laaksoja, joita reunustavat joka puolella kohoavat aikamoiset kalliot ja soraharjut.

Aamurituaalit

Lauantaina 29. toukokuuta sitten koitti retkemme ajankohta, kauniina aurinkoisena päivänä. Pekka ilmestyi maatalomme pihapiiriin joskus yhdeksän jälkeen ja koronaturvallisuutta yhä ylläpitäen, nautimme sen jälkeen aamukahvit pihalla, puutarhapöydän ääressä.

Patikkaan sitten, suoraan aamukahvipöydästä kello kymmenen. Molemmilla kun olivat reput tietenkin valmiiksi pakattuina. Muutamia satoja metrejä tien viertä pitkin, sitten kärrytietä, mistä omille reiteillemme metsien sisään. Meillä ei ollut mitään tarkkaa reittisuunnitelmaa, koska molemmilla oli hyvin samansuuntaiset kokemukset omilta tutkimusretkiltään luonnossa. Sellaiset, että jos vaikka joskus olisi joku kovin eksakti suunnitelma reitistä tehtynäkin, ei se sillä tavoin ole koskaan toteutunut. Vaan ne reittivalinnat tehdään siellä matkalla, sen perusteella mikä siellä kiinnostavimmalta näyttää ja tuntuu. Ja kun mokomat valinnat toistuvat päivän aikana vaikka 30–50 kertaa, niin ei siinä välttämättä pahemmin osuta niihin kartan ääressä tuumailtuihin reitteihin ja paikkoihin.

Viimeisen päälle strateginen suunnitelma

Mutta oli meillä sellainen äärikarkea ajatus reitistämme kuitenkin. Mennään ensin idän suuntaan ja sitten lähdetään kulkemaan pitkin noin pohjois-etelä-suunnassa kulkevaa korkeiden kallioiden jonoa. Tämä oli suunnitelman täsmällisin osa. Sen jälkeen lähtisimme suuntaamaan kohti länttä, jonkun ties minkä valitsemamme strategian mukaan. Erilaisia vaihtoehtoja tuohon nämä alueet tarjosivat aivan mahdottomasti. Lopulta päivän päätteeksi päätyisimme ehkä jonnekin aivan alueen länsiosiin, mistä vaimoni oli ystävällisesti lupautunut väsyneet kulkurit noutamaan. Tai sitten kaartaisimme ajoissa pohjoisen suunnille, päätyen kenties jopa patikoimaan takaisin lähtöpaikkaamme, maatalomme pihaan.

Mukavaa luonnossa navigointia heti alusta lähtien

Aivan hienosti eteni retkemme sitten siellä villin luonnon sisässä! Haeskelimme reittejä pelkästään katselemalla edessä näkyviä maastoja ja koettaen etsiä mahdollisimman mukavasti kuljettavia maastoja. Erinomaisen hyvin siinä nytkin onnistuimme, päätymättä kertaakaan edes mihinkään hiukan hankalasti kuljettaviin paikkoihin. Tavattoman moninaisia olivat kuitenkin läpi kulkemamme maastot, vaihdellen kunnon kuusimetsistä kallioihin, puronvarsien lehtoihin, pikku soihin ja kymmeniin muunlaisiin ympäristöihin!

Pari metsätietä ylitimme, ennen kuin päädyimme ensimmäiselle (pohjoisimmalle) niistä kallioista, joihin olimme tähdänneet. Ne olivat vähän erikoisia sillä tavoin, että niiden laelta olivat puut kaadetut pois. Päinvastoin kuin siinä paljon yleisemmässä metsänhoitokäytännössä, missä juurikin kallioiden lakiosat tahtovat olla niitä ainoita paikkoja, joissa ei puunkorjuuta tai ainakaan aukkohakkuuta ollenkaan harrasteta. Koska siellä puut ovat perin lyhyitä, käkkyräisiä ja tavattoman hidaskasvuisia.

Ensimmäinen tauko ja insinöörien tuumailuita

Noh, ihmettelimme me tuota, mutta samalla nautimme niistä huikean laajoista näkymistä, jotka jo tuon ensimmäisen kallion laelta aukesivat. Vähän lähempänä olevat viljellyt Pusulanjoen laaksot ja Karisjärvi jäivät vielä piiloon metsän sekä seuraavien matalampien kallioiden taakse, mutta niiden takana aukesivat mitä muhkeimmat sihdit Hämeen järviylängön lounaisimmille reunoille! Niinpä päätimme pitää retken ensimmäisen tauon juuri siinä. Peräti 35 minuuttia näyimme siinä kantojen nokissa istuskelevamme, vaikkemme edes mihinkään evästystoimiin vielä ryhtyneet. Kokemusten vaihtoa ja muuta jutusteltavaa kyllä kahdella erilaisella kulkijalla piisasi. Insinööritieteiden diplomit aikanaan hankkineiden kesken syntyi myös mitä mielenkiintoisimpia keskusteluita monenlaisista eräelämään liittyvistä ilmiöistä, niiden logiikasta, mallinnuksesta, ynnä muista. Kun ylle kirjoittamani ei luultavasti kuitenkaan helposti avaudu ainakaan niille, jotka eivät ole tieteellistä koulutusta ja maailmankatsomusta hankkineet, niin koetan sitten epätoivoisesti tarjota edes yhtä esimerkkiä.

Jonkun ihmeen linkin kautta päädyin kertoilemaan Pekalle jotain yhdestä projektistani, missä kaivauduin puolentoista vuoden ajan erään hienon hienon kiväärin sielunelämään ja varsinkin sen tarkkuuteen oikein hiusten halkaisun tasolla. Niiden asioiden takana olevia todellisia fysikaalisia ilmiöitä me sitten päädyimme yhdessä tuumailemaan. Ja uusia näkökulmia sellainen vaan tarjosi jopa asioihin aikanaan mahdottomasti satsanneelle! Mutta arvelen, ettei tämä esimerkkikään kyllä näitä asioita kovin paljon kovin monelle avannut.

Huikea Hyypiämäki!

Matkamme jatkui yli aina vaan uusien peräkkäisten kallioiden ja lopulta oli edessä sellaiset normaalit kallioiden huiput, joita ei oltu paljaiksi parturoitu. Vaan upeiden, käkkäräisten, vanhojen mäntyjen peittämiä olivat. Ja kuitenkin niiden mäntyjen lomasta aukesi myös upeita maisemia eri suuntiin. Yhtäkkiä me katselimme myös läheisen Karisjärven kimaltavaa selkää ja sen takana taas niitä yhä ylemmäs nousevia Hämeen järviylängön metsämaisemia. Sille alueen korkeimmalle kalliohuipulle olimme omaa reittiämme pitkin myös joutuneet (tai päässeet!) kipuamaan ylös aikamoisen jyrkkiäkin reittejä ja niiden nousujen jäljiltä tuntui tosi hyvältä istahtaa taas tauolle. Siinä kaatuneen kelohongan päällä istuessa tuntui siltä, että on jossain ihan oikeassa eteläsuomalaisessa erämaassa! Niin kuin toki oltiinkin, niissä mitoissa, jotka nykyään mahdollisia ovat. Hyypiämäki on nimeltään tuo upea kallio, jonka melkein kaikki reunat ovat erittäin jyrkkiä nousta ja laskeutua.

Eväsleiri Tuhkurin rannalla

Toisen tauon jälkeen seurailimme yhä tuon pitkän kalliojonon harjannetta ja ne alueet olivat kyllä koko retkemme hienoimpia, ainakin minun asteikoillani. Kalliojonon loppupuolella minä eksyin vähän oikealle ja matalammille metsärinteille, muttemme me kovin montaa sataa metriä noista upeista kallioista kuitenkaan menettäneet. Siitä lähdimme sitten yhteisen päätöksen mukaan suunnistamaan kohti yhtä lähellä olevaa järveä ja retkemme varsinaista lounastaukoa. Varsin moninaisia ja mielenkiintoisia kallioita sekä muita maastoja osui vielä tuonkin etapin matkalle.

Tuhkuri oli nimeltään tuo järvi tai lampi, jonka reunalle eväsleirimme perustimme. Aivan uskomattoman upean männikköisen rinteen reunan me leirimme paikaksi valitsimme. Siitä putosivat jyrkänteet alas järvelle noin 20 metrin matkan – joka kyllä tuntui paljon tuota mahtavammalle siellä todellisessa luonnossa! Sillä aikaa kun minä virittelin Trangian pöhisemään, Pekka kävi tutkimassa mahdollisuuksia pieneen pulahtamiseen, mutta ne yritykset jäivät sikseen liian jyrkkien rantojen vuoksi. Minä grillasin yhden peuraryynimakkaran Trangian kaasutulella ja nautin sen lounaaksi kunnon ruiskerrosvoileivän kera. Reissukaverin lounaana oli pussillinen jotain retkimuonaa. Kahvimukillisenkin siinä sitten vielä keitin ja helttaani heitin, ennen kuin päätimme lähteä matkaa jatkamaan. Vähän reilun tunnin me siinä hienon hienolla paikalla vietimme.

Patolampia ja muuta äijää touhua

Metsätietä lähdimme marssimaan noin länsilounaan suuntaan. Ensin täytyi kuitenkin käydä tutkimassa tien ihan läheltä ohittavan Tuhkurin eteläpäätyä, koska tuo paikka näytti jotenkin kummalliselta minun silmiini. Ensinnä tie tuntui kulkevan metrejä järven pintaa alempana ja rinteet vaikuttivat kovasti siltä, etteivät kyllä luonnon muodostamia ole. Ja niin todella näytti olevan, että tuo järvi tai suurehko lampi on sinne patoamalla tehty joskus. Minun penkereen puustoon perustuva arveluni noiden toimien ajankohdasta menee jonnekin ehkä 30 vuoden taakse. Koetanpa joskus varmistaa asian, kyselemällä paikallisilta maanviljelijöiltä.

Siitä taipaleemme jatkui jonkun matkaa metsäteitä pitkin ja siellä näimme ainoat ihmisolennot koko päivän aikana, kun vastaamme tuli vanhempi pariskunta koiransa kanssa. Sitten taas skuttaan ja kipuaminen ylös metsäisen mäen päälle, mistä suunnistimme katsomaan Äijöölampea. Sen verraan äijää tuo nimi oli, että pakko oli katsomassa käydä. Ja vaikka jouduimme lammen rantaan laskeutumaan surkeiden aukkohakkuualueiden läpi, kyllähän tuo lampi sitten oli vallan hieno tuttavuus.

Loppumatkat metsäteitä pitkin

Tuolta suunnistimme taas aivan metsien läpi ja mäkien yli noin länsiluoteen suuntaan, sillä päivä alkoi olla jo aika pitkällä ja täytyi ryhtyä suunnittelemaan paluumatkan strategiaa. Sellaiseksi me valitsimme suuntaamisen metsäteille ja niitä pitkin jonnekin Marttilantien varteen. Rakas vaimoni kun oli taas kerran lupautunut meidät kotiin hakemaan ilmoittamastamme paikasta, niin moinen luksuspalvelu tarjosi seikkailijoille mahdollisuuden tehdä juuri sellainen lenkki, jolla voi eniten retkipäivästä irti saada. Yhden muhkean kallioalueen yli reittimme vielä vei ja sieltä alas tullessa täytyi oikein tarkkaan askeliaan katsella.

Loppumatkat kuljimme jo sitten kilometrin tai parin verran pitkin metsäautoteiden verkostoa, joka toi meidät hienosti juuri sinne minne pitikin, Hattulan kylälle Marttilantien varteen. Siihen tien viereen me sitten asetuimme istumaan ja nauttimaan hienosta kevätkesän iltahetkestä. Reput heitettiin pois selästä, nautittiin vesihuikkia juomapulloista ja muiden turinoiden ohella todettiin kumpikin, että hyvinkin riittävältä tuntui jaloissamme ja kehoissamme tuo mitä vaihtelevimmissa maastoissa tallaamamme päivämatka.

Perinneretken arvoinen päätös

Kotona Pusulan maatilalla meitä odotti sitten vielä vaimoni laittama keittopäivällinen katettuna väljästi ulos puutarhapöydälle – koronavarovaisuutta yhä kunniassa pitäen.

Pekka lähti sitten kotimatkalle ja ainakin minulle jäi fiilis, että olimme vallan hienon ulkoilupäivän yhdessä kokeneet. Taas kerran.

Eläköön hienot perinteet!

–Kari

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.