Paljakan luonnonpuiston polku Puolangalla vie ikikuusten valtakuntaan

Kaupallisessa yhteistyössä Visit Puolanka, Puolangan kunta, Paljakka, UVM-hanke, Euroopan unionin osarahoittama

Paljakan luonnonpuisto Kainuun Puolangalla suojelee yhtä Suomen eteläisemmän puoliskon laajimmista yhtenäisistä ikimetsistä. Luonnonpuistossa kiertävä rauhallinen rengasreitti tutustuttaa jopa 500-vuotiaiden kuusijättiläisten erityislaatuiseen maailmaan ja kynttilälatvaisiin vaarakuusikoihin. Purolaakson suojassa on viihtyisä Ilveskota, joka on sopiva päiväretkikohde lasten kanssa retkeileville.

Paljakan luonnonpuiston polku, Puolanka

• Kohde kartalla
• Reitti: Ensin on kuljettava 2,5 km Ilveskierrosta pitkin Paljakan luonnonpuiston rajalle, josta itse Paljakan luonnonpuiston polku (7 km) alkaa.
  • Ilveskierros on lisäksi itsenäinen rengasreitti, joka ei kulje luonnonpuistossa.
• Tulentekopaikka: kyllä, Ilveskota
• Saapuminen autolla: Pirunkirkon pysäköintialue, Holstintie, Puolanka
  • Vaihtoehtoinen saapuminen: Ajetaan Latvan kylästä Löytöjärventielle, jonka päässä (n. 3,8 km:n ajomatkan jälkeen) on käännöspaikka, jonne voi jättää auton parkkiin. Tästä matkaa jalan Ilveskodalle on n. 2 km/suunta.
• Saapuminen julkisilla: ei mahdollista
• Kohokohdat: koskematon vaaraluonto, vanhat luonnonmetsät, jopa 500-vuotiaat kuuset ja vaarasuot
• Vaativuus: keskivaativa
• Tärkeää: Luonnonpuiston alueella merkityltä reitiltä ei saa poiketa. Liikkuminen on sallittua ainoastaan jalan, lumikengillä ja hiihtäen merkittyä Paljakan luonnonpuiston polkua pitkin.
  • Katso luonnonpuiston säännöt

Rakastan pohjoista luontoa. Aiemmin suuntasin Etelä-Suomesta yksin ja perheen kanssa aina kuin mahdollista Lappiin hakemaan avaruutta, rauhaa, maisemia ja hienoja reittejä. Korona-aikaan vietimme perheeni kanssa Kainuussa useamman viikon eri vuodenaikoina. Suhde Kainuuseen eteni vähitellen ihastumiseksi, joka sai hankkimaan oman loma-asunnon. Sittemmin suhde on roihahtanut hullaantumiseksi kainuulaisiin vaaroihin, metsiin, järviin ja ihmisiin. Pahitteeksi ei ole ollut Lappiin verrattuna maltillinen matkustusaikakaan.

Olen aina viettänyt runsaasti aikaa metsissä, mutta Kainuussa vietetyt ajat ovat kuorineet minusta esiin vanhojen metsien ystävän. Omaan tahtiinsa elävät luonnonmetsät ovat Kainuussakin yksittäisiä palasia talousmetsien keskellä, mutta etenkin eteläisempään Suomeen verrattuna laikut kartalla ovat suurempia. Yhden sellaisen perässä matkaan alkukesällä vaara-Kainuuseen Puolangalle. Kunnasta löytyy Paljakan luonnonpuisto iättömine kuusikkoineen.

Kuulin Paljakan vanhasta metsästä ystävältäni, joka lomaili Kainuussa pidemmän pätkän edelliskesänä. ”Olipa kyllä erityislaatuinen paikka”, hän kertoi. Silloin lisäsin Paljakan luonnonpuiston omalle toivelistalleni, ja täällä nyt ollaan – yhdessä Suomen eteläisemmän osan laajimmassa yhtenäisessä vanhassa metsässä.

Tunnen hyvin tutkimusta ja suojelua varten perustettujen luonnonpuistojen tiukat säännöt. Osaan Suomen luonnonpuistoista ei ole asiaa kuin tutkijoilla, mutta Paljakan luonnonpuistoon pääsee myös tavallinen tallaaja: alueella kulkee rengasreitti, jonka ulkopuolelle ei saa harhautua. Noin 7 kilometrin ympyrälenkille päästäkseen saa ensiksi taivaltaa noin 2,5 kilometriä suuntaansa, joten kokonaispituutta retkelle kertyy 12 kilometriä.

Lintujen laulukonsertissa Ilveskodalle

Toukokuisen retkeni aikaan eteläisemmässä Kainuussa koivussa on jo pienet lehdet, mutta hieman pohjoisempana ja korkeussuunnassa yllättävän paljonkin ylempänä Puolangalla koivu on vasta hädin tuskin hiidenkorvalla. Lähden yksin matkaan luonnonpuiston parkkipaikalta. Mieheni on samaan aikaan tarkoitus pyöräillä Vuokatista Paljakkaan sorateitä seuraillen. Hänen reittinsä kulkee Sotkamon ja Ristijärven kautta Paljakan luonnonpuiston polun parkkipaikalle.

Ensimmäiset 250 metriä luonnonpuiston yhdysreitti kulkee tietä pitkin, kunnes kääntyy sitten tien itäpuolelle. Alkumatkan reitti kulkee leveää polkua, jolla mahtuu hyvin kulkemaan rinnakkain. Reittimerkintänä ovat keltaiset viivat puissa. Vajaan kilometrin jälkeen saavun luonnonpuiston rajalle, mutta polku pysyttelee sen ulkopuolella vielä tovin.

Viehättävän Ilvespuron ylityksen jälkeen polku muuttuu kapeaksi ja lähtee nousemaan välillä jyrkästikin ylöspäin Latvavaaralle. Vaikka en olekaan vielä luonnonpuiston alueella, metsä on iäkästä ja todella moni-ilmeistä. Luppo hulmuaa kuusten oksilla, ja loimottamaan ilmestynyt aurinko saa sen hohtamaan vastavalossa. Kevään lintukonsertti on hienoimmillaan. Pienemmistä ja inisevistä siivekkäistä ei ole vielä tietoakaan.

Ilveskota

• Kota, tulipaikka, puucee
• Sijainti luonnonpuiston rajan ulkopuolella
• Yksi Ilveskierros-nimisen reitin taukopaikoista; muut ovat Löytöjärven ja Pirunkirkon päivätuvat

Parin kilometrin jälkeen polku alkaa laskea Ilvespuron laaksoon. Se erottaa Latvavaaran Holstinvaarasta, jonka rinteillä ja laella luonnonpuiston ympyräreitti kulkee. Olin ennen lähtöäni noteerannut kartasta luonnonpuiston rajalla olevan kodan, mutta purolaaksoon piiloutuva Ilveskota yllättää. Paikka tulentekopaikkoineen ja huusseineen vaikuttaa siistiltä ja hyvin pidetyltä. Suojaisalla kota-alueella on mukava pitää taukoa kovemmallakin tuulella.

Tilavan ja siistin kodan ovelta tervehtii miellyttävän savuinen tuoksu. Omilla reissuillani pysähdyn harvoin taukopaikoille, mutta lasten ollessa pieniä heidän mielestään retkillä parasta olivat evästauot ja makkaran paisto tulella. Ilveskota ympäristöineen tarjoilisi lapsille myös jännittävän leikkimaaston vanhoine puineen, puroineen ja rakennuksineen.

Saapuminen Paljakan luonnonpuistoon

Jätän Ilveskodan taakseni ja astun puron ylittävälle sillalle, joka vie odotettuun Paljakan luonnonpuistoon. Tunne on sekoitus juhlavuutta, kunnioitusta ja uteliaisuutta. Täällä ei ole ihminen mellastanut. Luonnonpuisto on perustettu vuonna 1956. Metsää alueella on ollut tuhansia vuosia.

Varsinainen ympyrälenkki luonnonpuiston rajojen sisällä alkaa parin sadan metrin päästä Ilveskodalta. Lähden kiertämään sitä myötäpäivään. Alkumatkalla metsä on yllättävän valoisaa. Paikoitellen kaatuneita puita on todella runsaasti. Toisessa kohdassa kuvittelen metsäpalon tehneen maastoon aukkoja.

Valtapuu on kuusi. Täällä tykkyvyöhykkeellä se tarkoittaa, että monen puu latva on napsahtanut poikki tykkylumen painosta jossain kohtaa. Kynttilälatvaisten kuusten lisäksi näkyy eri tavalla vänkkyräisiä yksilöitä. Siellä täällä näkyy lehtipuita, koivuja ja pihlajia. Pihlaja on pohjoisempien leveysasteiden oma ”jalopuu”, joka tuo keväisen vihreitä pilkahduksia talven jäljiltä heräilevään luontoon.

Holstinvaaran lakea lähestyessäni tunnen tuoksun, joka on yksi lempituoksujani: pohjoisen suo. Suot tuoksuvat hyvältä etelässäkin, mutta pohjoisen suon tuoksusta ei voi erehtyä.

Holstinvaaran laella 370 metrissä on useita soita ja myös pieni Leililampi. Suopätkät on pitkostettu, ja pitkospuut ovat vielä hyvässä kunnossa. Erityisen kaunis on Vaaranpäällyssuon ja Leililammen välinen nimetön suo. Myös lakimetsä on todella hieno.

Leililammen jälkeen näyttää siltä, että kuusten rungot alkavat olla yhä järeämpiä, sammalmatto paksumpaa ja tunnelma hämyisempää. Kun jälkikäteen tutkin puuston ikää kuvaavaa karttaa, näppituntuma saa vahvistuksen. Nyt saavun osaan, jossa puut ovat kaikkein vanhimpia. Täällä osa kuusista voi olla jopa 500-vuotiaita. Muistelen jostain lukeneeni, että Suomen korkeimmat kuuset ovat juuri täällä.

Polku kiertää itäisimmässä osassaan Kilpisuon muutamia kymmeniä metrejä sen yläpuolella. Täällä puuvanhusten ja maapuiden välissä puikkelehtiva kapea polku katoaa helposti näkyvistä, jos metsä vie kaiken huomion. Tummanpunaiset viivat puissa kuitenkin pitävät huolen siitä, etten ajaudu polulta sivuun.

Ystäväni oli oikeassa. Paikka on erityislaatuinen. Ennen muuta täällä itäkolkassa on vahva tunnelma ja syvä rauha. Myönnän, jatkuva mutkittelu ja polun tähystäminen turhauttavat välillä – etenkin, kun huolestuneena katson kelloa ja mietin vauhdikkailla sorateillä viilettävää miestäni. Päätän, että seuraavan kerran tulen tänne ilman aikarajaa.

Kuusijättiläisten maasta laskeudun pohjois-etäsuuntaiselle Kilpisuolle. Etelään alkaa kertyä tummia pilviä. Ukkostakin on lupailtu. Vaikka mieli tekisi, en jää ihmettelemään hienoa suota pidemmäksi aikaa. Juuri kun otan viimeisiltä pitkoksilta askeleet metsän suojaan, alkaa sataa. Kuuro ei ole pitkä. Kun riisun hetken päästä sadetakkia, näen liikettä kaatuneen puun oksastossa. Kyseessä taitaa olla luonnonpuiston pidemmän puoleinen asukki, joka tarkastelee oudon kahinan aiheuttajaa. Olisiko ollut hirvi?

Kun saavun takaisin Ilveskodalle, gps-kelloni kertoo luonnonpuiston lenkin olleen seitsemän kilometriä. Eri lähteissä sen pituudeksi mainitaan yleisimmin kuusi kilometriä. Erityisesti itäosan 1,5 kilometriä on todella hidasta, joten aikaa on syytä varata. Lasten kanssa liikkuessa reissu Ilveskodalle ja takaisin lienee oikein passeli. Luonnonpuiston puolella voi silti hyvin piipahtaa ihmettelemässä puujättejä.

Tiedän mieheni jo odottavan autolla ja näen pilvimassan tummuvan, joten loikottelen viimeiset 2,5 kilometriä autolle reippaasti. Lähes koko matka on alamäkeä, joten matka taittuu vauhdilla. Kun autolla vaihdan vaatteita, ensimmäiset raskaat pisarat alkavat tippua. Hetken päästä sataa kaatamalla ja olemme keskellä ukkosrintamaa.

Autossa pääsen elämään reissun uudelleen, kun kerron miehelleni ainutlaatuisesta kuusimetsästä, jollaista en ole ennen kokenut. En esimerkiksi muista nähneeni aiemmin jättimäisiä kelottuneita kuusia. Paljakassa niitä riitti. Myös kainuulaisten sorateiden parhautta ylistävä mieheni oli tyytyväinen noin 100-kilometriseen sorateitä kierrelleeseen reittinsä. Asfalttiteitä ei ollut juurikaan tarvinnut ajaa, ja tuulikin oli ollut pääasiassa myötäinen.

Paluumatkalla suunnittelen jo uutta reissua Paljakan ikimetsiin. Jos suinkin mahdollista, yritän seuraavalla kerralla tähdätä kesäaikaan, jolloin luonnonpuiston polkua reunustavat kuulemma valtavat saniaiset ja muualla harvinaiset mutta Puolangan vaaroilla yleiset pohjansinivalvatit.

Paljakka juhannusviikon vehreydessä

Ilokseni seuraava vierailu Paljakan luonnonpuistoon koittaa jo kuukautta myöhemmin. Vietämme juhannusviikkoa Kainuussa – mieheni etätöissä, minä lomalla. Koska toukokuisen reissun loppuosaa vaivasi kiire, päätän käydä Paljakan luonnonpuistossa uudelleen ja tutustua paremmin Kilpisuohon ja vanhimpaan metsänosaan.

Jos toukokuun puolivälissä Paljakan luonto oli vasta heräilemässä talven jäljiltä, kuukautta myöhemmin vastaan vyöryy kesäinen vehreys. Ilvesreitin polkua koristaa lempikukkani ruohokanukka, ja saniaiset reunustavat polkua monissa kohdissa. Pilvinen keli on täydellinen myös kuvaukseen – tämän vihreämpää ei vihreys voi olla!

Jos mahdollista, Ilveskota ympäristöineen näyttää vielä idyllisemmältä kuin toukokuussa. Suuntaan kuitenkin saman tien luonnonpuistoon ja käännyn rengasreitin lähtöpisteestä tällä kertaa oikealle. Nyt ei ole Kilpisuolla kiire mihinkään. Suon alussa ylitän tummavetisen puron, joka edellisreissun sadekuurossa oli jäänyt noteeraamatta. Kilpisuon avosuo-osuudella ihailen pitkään suon pohjoisosaa kiertävää vaarakuusten siluettia ja kesäisen suon värejä.

Kilpisuolta nousen reitin iäkkäimpään metsään, joka alkaa, kun gps-kelloni näyttää noin viittä kilometriä lähtöpaikalta. Saniaiset reunustavat polkua peittäen sen välillä näkyvistä. Punaiset reittimerkinnät ovat taas avuksi. Pohjansinivalvatit eivät ole kukassa, mutta luulen tunnistavani ne.

Aivan polun varressa on muutama valtava kuusi. Rungot ovat niin paksuja, että niiden ympäröimiseen tarvittaisiin kahden aikuisen käsiparit. Isoja yksilöitä näkyy myös siellä täällä kauempana, mutta muistan luonnonpuiston säännöt ja pysyttelen polulla.

Olin alun perin ajatellut kääntyä vanhimpien puiden alueelta takaisin ja palata Ilveskodalle samaa reittiä. En kuitenkaan malta kääntyä. Kun kerran ei ole kiire, jatkan koko luonnonpuiston polun ympäri. Holstinvaaralla olen tyytyväinen päätökseeni, kun hiljaiset suot kesäväreissään hurmaavat.

Samalla tulee tehtyä tarkistusmittaus. Rengasreitille tosiaan tulee mittaa melko tarkalleen seitsemän kilometriä. Seitsemän kilometriä ainutlaatuista kainuulaista vaaraluontoa ja ikikuusikkoa.

Paljakan luonnonpuiston S- ja M-mittaiset reitit

S: Pirunkirkon vanhalta parkkipaikalta Ilveskodalle ja takaisin tekee noin 5 kilometriä. Polku vaihtelee leveästä hyväpohjaisesta polusta kapeaan, mutta pääasiassa varsin hyväkulkuiseen polkuun. Reitti on osa Ilveskierrosta ja merkitty keltaisella. Toinen mahdollinen saapuminen Löytöjärventien päästä, josta 2 km:n kävely Ilveskodalle.

M: Yhdysreitti Ilveskodalle ja luonnonpuiston rengasreitti ovat yhteensä 12 kilometriä. Toisin kuin monissa lähteissä kerrotaan, ympyrälenkki on todellisuudessa noin 7 kilometriä. Luonnonpuiston polusta osa on hidaskulkuista, joten aikaa kannattaa varata riittävästi. Reittimerkinnät ovat tummanpunaiset.

XL: Paljakan luonnonpuiston polun kierrettyään voi Ilveskodalta jatkaa vielä eteenpäin ja kulkea keltaisella merkityn Ilveskierros-nimisen rengasreitin (12 km), joka kiertää Löytöjärven rannalla olevan päivätuvan kautta ja tuo lopulta takaisin Pirunkirkon parkkipaikalle. Ks. kartta. Ilveskierros kiertää kokonaisuudessaan luonnonpuiston rajojen ulkopuolella.

Lue seuraavaksi

Sinisten ajatusten Siikavaara, Puolanka

Tiedätkö, mitä eroa on kansallispuistolla ja luonnonpuistolla?

Paljakanvaaran näkötornista aukeaa Kainuun talven taikamaa